Vaellus merimustalaisten viimeiselle rannalle

Vietämme Kalevalan päivää. Sen kunniaksi sopinee kaunokirjallisempi, jo useamman vuoden ikäinen raportti, joka tyylilajiltaan edustaa edellisessä kirjoituksessamme käsittelemäämme gonzojournalismia. Pohjolan pitkän talven jatkuessa ihmettelemme kaukomaita, joissa niin luonnon kauneus kuin tuhovoima saavat väkevät mittasuhteet.

Maailmassa on paikkoja, joissa pienet ravut leipovat santakuulia ja täyttävät mittaamattomia rantoja jatulintarhoilla. Joka päivä nousuvesi huuhtoo ne ja joka päivä ne rakennetaan uudestaan.

Paradise Beach ennen auringonlaskua. Suloinen helvetti miljoonalla kirkuvalla värillä. Rihkamajouluvaloja, lunta jäljittelevää muovipursoitetta, krääsää krääsän perään. Friikkejä, transuja, bimboja. Klovneja, huoria, hulluja. Käärmeitä, kilpikonnia, metsästyshaukkoja, elefantinpoikasia – melun, saastan, juopumuksen keskellä. Kymmenentuhatta Hey, taxi -huutoa, tungosta, tupakkaa, pizzaa, teknobiittiä, olutta. Elektroniikkaa, minihameita, batiikkia, kokista, parfyymia, piraattilevyjä. Piristeitä, näennäissporttisuutta, kertakäyttö-sitä-ja-tätä. Hengenahdistusta. Jeeppejä, vesijettejä, rullaluistimia, skoottereita. Teiniviiksisiä kultaketjuhuijareita, povipommeja, brittihuligaaneja, neohippejä. Joulupukkeja, rapaturisteja, viisikymppisiä saksalaisia kiharapäämiehiä thaineidit käsipuolessa.

Olin viimein löytänyt Andrén.

Tosin ihan eri baarista kuin oli ollut puhe. Tuo Alankomaiden vastine Keith Richardsille, luuranko sympaattisilla ruskeilla silmillä, hän heilui Beach Shack -nimisessä juottolassa halpa riisiviskipullo toisessa ja iso poliisimallinen Maglite-taskulamppu toisessa kädessä. Sänkinaamainen lommoposki, pitkänhuiskea Turmiolan Tommi, hän tasapainoili toisen jalkansa varassa kuin kurki ja kähisi ties mitä kotikutoisia elämänviisauksiaan viiden pennin dance-jumputuksen lomaan.

Otin Andrén tiukkaan katsekontaktiin ja muistutin häntä tehtävästämme. Tai itse asiassa hänen omasta tehtävästään, jota olin erehtynyt lupautua jelppaamaan hyvän stoorin janossa. André tuntui heti selvenevän piirun verran, ammattijuoppo kun oli, ja hoippui kuuliaisesti mukaani. Vene oli tilattu ja odotti, joten haimme viivyttelemättä kamamme motellin säilytyksestä. Kadulla pysäytimme tuk-tukin. Käskimme kuljettajaa ajamaan satamaan. Hän väänsi kaasun täysille, pälpätti jotain meihin päin kääntyneenä ja luotti, että oikealle ja vasemmalle riuhtova tie olisi esteetön.

Ehkä pidentääkseen reittiä ja saadakseen lisää rahaa, kuski ajoi kalasataman kautta. Kalman pilvi seisoi paikalla kuin seinä. Mittaamaton määrä järjestelmällistä teollista tappamista, miljoonat epäuskoiset, jähmettyneet silmät tuijottamassa kirkasta ja kuumaa loppua. Suomujen hopeoimat betoniseinät, maa lainehtimassa ruumisnesteitä ja öljyisen paksua verta. Oranssit suojasaappaat tallomassa sappirakkoja, posauttelemassa valtameren henkäystä trukkien dieselpilveen. Peltirännit syöttämässä jäätä ruostekylkisten laivojen ruumaan.

Rännien rytinä seurasi kauaksi vaiennutta ryhmäämme. Kuski laittoi mankastaan dancen pumputtamaan.

"Very good music", hän letkautti.

"Yeah", vastasin, "excellent."

"Accident?", kuski hätääntyi. ”Where?”

En saanut häntä tajuamaan, mitä olin yrittänyt sanoa. Mutta onneksi olimmekin jo perillä. Sovittu pitkäperävene odotti rannassa. Jostain syystä vene ei saanut käyttää laituria, joten jouduimme kahlaamaan hiekkapohjaista matalikkoa sen kyytiin. Saimme karhean huovan peitoksemme ja keinuva kyyti alkoi. Perämoottori piti ääntä kuin Lentävä Linnoitus, eikä veneilijä edes yrittänyt puhua. Hän vain katseli horisonttia. Me teimme samoin. Aurinko katosi juuri postikorttimaisemaan. Pimeys loikkasi aikailematta esiin. André otti huikkaa ja alkoi torkkua. Vene oli kuin iso kehto.

Saavuimme saareen pilkkopimeässä.

Emme nähneet oikeastaan mitään maisemasta tai siitä ihmisestä, joka johdatti meidät mökkeihimme. Kynttilän valo paljasti mökit mahdollisimman yksinkertaisiksi. Huomasin olevani lopen uupunut. Viidakko lauloi kuin noiduttu ja hiipi uniin oudoin tunnustelevin lonkeroin.

Heräsin turhan vähien unituntien jälkeen, mutta uudesta paikasta innoissani. André nukkuisi puolille päivin, arvelin, enkä kolkuttanut hänen hipihiljaisen bungalowinsa ovea. Lähdin sen sijaan kävelylle metsään. Viidakko oli upea aamuvarhaisella. Maa oli valkoinen kuin kuurassa. Se oli hämähäkin seittiä, kasteista sellaista. Kuljin syvemmälle ja kuvittelin olevani kauniin ja hauraan planeetan ainoa ihminen.

Pian illuusio murtui, sillä havaitsin talonpoikaisperheen niittämässä heinää sumuisessa metsässä. Teini-ikäinen tytär lauloi sydäntä hivelevästi. Kuuntelin laulua hetken ennen kun näyttäydyin ja tervehdin yllättyneitä ihmisiä. Näin, että he kasvattivat kumipuita. Niistä valutettiin ämpäriin tuoretta, maidonnäköistä mönjää. Yhteistä kieltä ei ollut välillämme sanaakaan, mutta koko kolmihenkinen perhe vilkutti perääni, kun poistuin. Pisin oli tytär. Hän tuntui kuuluvan jo nykyaikaan, toisin kuin vanhempansa, jotka olisi voinut sijoittaa lähes mille vuosisadalle tahansa. Mietin jäisikö tytär näihin oloihin tai muuttaisiko kaupunkiin kuten kanssasisarensa ympäri maailmaa.

Kun palasin retkeltäni, André nukkui yhä. Nyt päätin kuitenkin herättää hänet. Hän oli pyytänyt päästä merimustalaisten pariin ja olin luvannut lähteä saattamaan häntä heikäläisten hökkelikylään, jonka sijainnista olin saanut vihiä Ko Lantalla. Ensi vuonna he saattoivat asua jo eri paikassa. Merimustalaisten juurruttaminen pysyviin, virallisiin kyliin ei ollut onnistunut. Omaa kummallista kieltään puhuvaa kansaa ei oltu saatu kouluihin, ei rekistereihin, ei sääntöjen noudattajiksi. Heidän olemassaolonsa oli parhaimmillaankin puolivirallista.

Andrélla oli kaikenlaisia romanttisia luuloja merimustalaisista. Kun he piirsivät kuvan ihmisestä, he piirsivät pään yhdeksi isoksi silmäksi. Iso silmä kuvasi heidän läsnäoloaan nykyhetkessä, André selitti, ja parittomana heidän ykseyttään ympäristönsä kanssa. Minusta se oli haiskahti haihattelulta, mutta pidin mölyt mahassani. Kyynisessä maailmassa on sentään mukava nähdä ihminen, joka on jostain aidosti innostunut.

André heräsi raskaasti, mutta hyväntuulisena. Tilasimme hiljaisen bungalowkylän savimajakeittiöstä aamiaisen ja lounaan yhdistävän annoksen. Se oli riisiä kasviksilla, proteiiniköyhää ja tappavan tulista. Mietin, mitä järkeä oli ruoassa, joka oli niin chilistä, että sitä pystyi hädin tuskin syömään. Valittamiseen ei kuitenkaan ollut varaa saaren ainoassa ravitsemusliikkeessä ja vati tyhjeni hien virratessa kasvoillamme.

Ruoan jälkeen levitin kartan pöydälle. Sen perusteella, niin arvioin, merimustalaisten kylään kävelisi rantoja pitkin kolmessa tunnissa. Päätimme lähteä yritykseen saman tien. Pakkasimme reppuihin juomavettä ja eväitä, suojasimme päämme hatuilla. André ei näyttänyt kärsivän kankkusesta, mitä pidin ihmeenä siinä paahteessa.

Bungalowkylän hiekkaranta päättyi pieneen niemeen. Sen takana aukeni lisää tyhjää hiekkarantaa, lisää valtameren pehmeän kuohkeaa jylinää. Samanlainen ranta toistui kerta toisensa jälkeen. Hiekkalakeudella ei näkynyt kertaakaan muita ihmisiä. Asumaton se ei silti ollut. Santa oli tuskin leppäkerttua kookkaampien rapujen valtakuntaa. Ravuilla oli kolonsa, johon ne lähestyessämme sujahtivat suojaan. Mutta jos odotti paikallaan, ne kömpivät pian esiin. Jokainen ravuista leipoi hiekasta palloja. Ehkä ne siivilöivät siitä jotain syötävää, en tiedä. Rannalla oli silmänkantamattomiin nuppineulanpään kokoisia santapalloja. Pallot oli pantu huolelliseen järjestykseen: niiden lomassa oli säntillisiä, erikokoisia kulkuväyliä. Siellä täällä hiekkahelmet muodostivat jatulintarhan kaltaisia kehiä. Puolet vuorokaudesta ranta olisi nousuveden peittämä, toisen puolen aikana pienet ravut ehtivät leipoa sen täyteen hiekkapalloja. Hiekkapallokaupunki tuhoutui joka päivä, mutta se ei lannistanut rapuja. Aina tulisi uusi päivä, uudet labyrintit ja bulevardit.

Kuljettuamme noin tunnin saavuimme hylättyyn bungalowkylään, jota alkeellinen karttamme ei tuntenut. Rakennusten olki- ja palmunlehväkatot olivat sortumaisillaan. Baari, kerran viimeisen päälle laitettu, seisoi aavemaisena kulissina. Jokunen tyhjä viinapullo muistutti menosta, joka oli kerran raikunut viidakon yössä. Ihmeellistä kyllä, pari sivua ruotsinkielisestä Musta Naamio -lehdestä pilkotti soralla; Jämptlandin kuusi oli matkustanut kauas maatumaan. Simpukankuoret roikkuivat narussa koristaen yhä paikkaa. Pistorasia ei tarjonnut enää virtaa, eikä kyökki emmettä, mutta kukkapenkkien istutukset kukoistivat uskollisesti. Iso merikilpikonnan kuori hätkähdytti keittiön oven ylle ripustettuna. Niin ikään koristeina käytetyt kalaverkot ja -rysät antoivat viitteen menun sisällöstä. Subai Jai -nimikylttiä koristi yin & yang -symboli. Paikka, jonka autioitumisen syytä saatoimme vain arvailla, oli luultavasti ollut hippien suosiossa, makean savun, löysärytmisen kitarajammailun keidas.

Istuimme baarin pöytään ja otimme vesileilit esiin. André kaivoi armeijahousujensa reisitaskusta 20 cl:n riisiviskin, joka hupeni puoleen yhdellä röyhtäisyyn päättyvällä kulauksella. Hän katseli pitkään aaveravintolaa ja lausui sitten mietteliäästi:

"Kaikki on tilapäistä. Jokainen, ihan jokainen juttu täällä väistyy.

Mitäpä siihen lisäämään.

Hylätyt bungalowit sijaitsivat niin sanotusti viimeisellä rannalla. Hiekkaranta päättyi ja metsä alkoi. Metsässä kulki polku, oikeastaan vain aavistuksenomainen ura, joka mutkitteli varjoisissa kätköissä koukeroisten pensaiden, juurirykelmien ja kaatuneiden puiden lomassa. Näimme sukkanauhakäärmettä muistuttavan pienen käärmeen, joka luikerteli uutterasti eteenpäin. Pian aluskasvillisuus väheni ja maaperä kävi kosteammaksi. Se oli joidenkin esihistoriallisten mutaeläinten asuttama. Monin paikoin lemusi epäilyttäviä lammikoita. Muutamia pensaita lukuun ottamatta eläviä kasveja ei ollut. Muta poksahteli kovaäänisesti, se ilmeisesti vapautti sisuksistaan mätänemiskaasuja. Korumaisen värikkäät pikkuravut, joille evoluutio ei ollut tarjonnut ainakaan suojaväribonusta, vilistivät syrjään kenkiemme alta. Ympäristö kävi niin lohduttomaksi, että saimme todella motivoida itsemme jatkamaan.

Sitten alkoivat rantakalliot. Ne eivät merkinneet vähäisintäkään helpotusta. Geologisesti nuori vulkaaninen kivi oli viiltävää, rosoista, ruosteista. Tumma kamara oli suorastaan irvistävän hirveää ja partakoneenterävää. Se silppuaisi ennen pitkää kengänpohjat... Sitä ei halunnut ajatellakaan. Täytyi astua mahdollisimman pystysuoraan, välttää laahustamista. Välillä täytyi uskaltautua kahlaamaan meren tyrskyissä, kun jyrkänteinen ranta ja läpipääsemätön viidakko ei tarjonnut muuta tietä.

Niillä vesillä kulki Burman ja Thaimaan raja. Ranskalaiset ja englantilaiset siirtomaa-ajan kartat sattuivat määrittelemään rajalinjan eri tavalla, ja tietysti niin Burma kuin Thaimaa tunnustivat tahollaan vain itselleen suotuisaa versiota. Kyse oli vain parista luodosta, mutta kasvojen menetys olisi pahempi juttu. Seurauksena olivat säännölliset konfliktit, uhreja vaativat meritaistelut, joista ei lännessä juuri tiedetty. Eräässä poukamassa makasi kolme laivanhylkyä. Säpäleiset viisitoistametriset puualukset saattoivat liittyä noihin välienselvittelyihin. Andrélla oli kuitenkin oma teoriansa. Hän heitti, että rantarosvot olivat houkutelleet laivat matalikolle, tappaneet miehistön ja ryöstäneet minkä irti lähti. Hän selvästi herkutteli visiolla tai lähinnä sen sarjakuvamaisella värikkyydellä. Itse panin merkille sen, että vaikka mantereelle oli tunnin merimatka, oli poukama täysin ajoroskan kirjavoima.

Muovia, muovia, muovia.

Emme edenneet enää montaa sataa metriä, kun näimme tolppien päälle kyhätyt peltihökkelit. Roskia repivät rakit keskeyttivät toimensa. Sekunnin hämmennyksen jälkeen kirppusirkukset, joita oli kolme kappaletta, alkoivat äristä. Ne olivat liian vihaisia haukkuakseen. Ne korisivat hampaat irvessä, hartiat kyyryssä, niskavillat törröttäen. Ajattelin, että ne halvaantuisivat raivosta, mutta ne alkoivat tulla säännöttömin harppauksin lähemmäksi. Niiden leuat loksuivat ilmaan puremasarjoja. Ei ollut epäilystä, etteivätkö ne olisi olleet liikkeellä tosimielellä. Ehdin katua, ettei meillä ollut vaellussauvoja, eikä edes Andrén poliisi-Maglitea. Samassa rakkeja kohden alkoi sadella kiviä. Merimustalaiset olivat ilmaantuneet ja kivittivät koiria. Se oli kieli, jota koirat olivat tottuneet ymmärtämään. Piskit syöksyivät ulvahdellen loitommalle, kivien kantaman päähän. Yhä ne kuitenkin ärhentelivät. Niiden piti päästä sanomaan viimeinen sana.

Kuljimme hitaasti mustalaisia kohden. Nostimme kätemme tervehdykseen ja koetimme hymyillä. André harjoitteli vihkosestaan oudolta kuulostavia äänteitä, joiden oli määrä tuon kansan kieltä. André jäisi mustalaisten pariin, jos saisi. Se oli hänen sekopäinen ideansa. Hän palaisi vasta seuraavana vuonna Hollantiin, niin hän suunnitteli, jos silloinkaan. Minun tehtäväni oli tuottaa Andrén matkatavarat veneellä paikalle, mikäli merimustalaiset sallisivat hänen jäädä.

Muutamia ryysyisiä mustalaisia ilmaantui hökkeleistä. Ensimmäinen huomioni oli, ettei aikuisia miehiä näkynyt. Ehkä he olivat kalassa. Vanhuksia ei myöskään ollut, kukaan ei luultavasti elänyt niissä oloissa pitkäikäiseksi. Maassa istui äiti imeväisikäisen lapsensa kanssa. Nainen hymyili kirkkaasti kuin aurinko, jonka zeniittiin ohittanut asema muistutti minua siitä, että voisin viipyä vain hetken. Pian nousuvesi sulkisi tien. Hymy kuitenkin painoi huoleni taka-alalle, en ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa. Naisen sisin tuntui olevan ihmeellisen immuuni kaikelle kurjuudelle ja köyhyydelle.

André sai jotain kommunikaatiota aikaiseksi. Nainen viittoili merelle. Miehet olivat tosiaan kalassa. André elehti jäävänsä odottamaan. Nainen säteili yhä ja lapsi hänen rinnoillaan nukkui autuaan tietämättömänä oudoista muukalaisista. Naisella ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että André jäisi odottamaan miesväkeä. Paikalle uskaltautui vähitellen tusinan verran naisia ja lapsia sekä yksi ilmeisesti vammainen mies. Saimme heiltä pieniä punaisia banaaneja ja tarjosimme tilalle keitettyjä ja kuivattuja kikherneitä. André esitteli mustalaisille postikortteja Hollannista, joita he tiirasivat niin tarkasti kuin olisivat tosiaan olleet yhtä isoa silmää. Kuvaa jäätyneessä kanavassa kiitävistä luistelijoista he eivät näyttäneet sisäistävän ollenkaan.

André halusi oikeasti jäädä. En tiennyt, miten hän oli ajatellut hyödyttää yhteisöä. Luultavasti maksamalla elämisestään ja osallistumalla parhaansa mukaan arkisiin hommiin. En myöskään tiennyt, jäisikö kukaan kaipaamaan häntä Hollantiin. Hän oli vuokrannut asuntolaivansa ja jättänyt työnsä posteljoonina. Hänellä oli ollut vaimo, niin hän oli kertonut, mutta juttu oli jo historiaa. Filtteriin asti poltettu rööki, kuten Andrén hienovarainen kielikuva kuului.

Mitä tuli itseni ja Andrén ystävyyteen, olimme tunteneet vain viikon ja nyt oli aika erkaantua. Kättelimme ja halasimme. Lupasin lähettää hänen matkatavaransa seuraavana päivänä pitkäperäveneellä, mitä varten hän antoi rahaa. Kysyin, olisiko hänellä sähköpostiosoitetta, johon voisin aikanaan kirjoittaa ja udella kokemuksesta. Mutta ei hänellä tietenkään ollut.

Olin Bangkokissa, autuaasti thai-hieronnassa, kun merimustalaisten paaluille perustettu hökkelikylä ja lukemattomat muut rantakylät sillä maailman suunnalla katosivat tyhjästä ilmaantuneen tsunamiaallon kitaan. Siihen katosivat Paradise Beachin auringonvarjot, transut, bikinimisut, metsästyshaukat, jäätelökojut, tuk-tukit, sädetikku-cocktailit, teknobiitti, brittihuligaanit, ekstaasi, kertakäyttökamerat, mopot ja teiniviiksiset kultaketjuhuijarit. Televisio vilkutti kuvia talojen perustuksista, romuröykkiöistä ja pelastusryhmistä. Kurkimainen keithrichards lommoposkineen ja filosofioineen ei ollut maininnut sukunimeään, joten en voinut kuin arvailla hänen kohtaloaan. Mutta ainakin jotain hänestä oli jäänyt elämään.

Mielessäni kuulin yhä uudestaan rosoisen äänen:

"Kaikki on tilapäistä. Jokainen, ihan jokainen juttu täällä väistyy."

Ja aallon mentyä pienet ravut leipoivat taas santakuuliaan.

Lähellä merimustalaisten kylää sijaitsi haaksirikkoisten alusten hautausmaa.