Historian sivuilta: kun presidentti hirveä hoivasi

Pokkana faktaa ja fiktiota sekoittelevan ja omakohtaista kokemusta korostavan gonzojournalismin isänä pidetään amerikkalaista Hunter S. Thompsonia (1937-2005). Gonzolla on kuitenkin esi-isänsä ja hän on saksalais-italialainen lehtimies ja kirjailija Curzio Malaparte (1898-1957).

Toisen maailmansodan aikana Malaparte toimi milanolaisen sanomalehden sotakirjeenvaihtajana ja Italian yhdysupseerina, kulkien suhteellisen vapaasti Romaniasta Ukrainaan ja Puolasta Lappiin. Hänen värikkäitä reportaasejaan leimaa se, että toden ja keksityn annossuhteita on vaikea tietää, mutta joka tapauksessa todellisuutta lienee usein "maustettu". Tapahtumat sijoittuvat niin rintamille kuin seurapiirien salonkeihin.

Malaparten alkujaan jo 1944 ilmestynyt muistelmakooste Kaputt (Gummerus, 1967) sisältää yhden tällaisen kiistanalaiselta vaikuttavan episodin. Siinä Risto Ryti kohtaa presidentinlinnan edustalle raahautuneen loukkaantuneen hirven. Onko tapaus kokonaan totta, vain osaksi vaiko kokonaan keksittyä, sitä emme tiedä ja jääköön se nyt sivuseikaksi. Sillä tarina on hyvä. Ja hyviä tarinoita, varsinkin Helsinkiin liittyviä, kannattaa vaalia.

Tarina sijoittuu sydäntalven armottoman kovaan pakkasiltaan vuonna 1942. Koko Helsinki on pukeutunut välkehtivään kuuraan, meri on umpijäässä ja puiden oksissa kimaltelevat lumikiteet. Kirjeenvaihtaja, kapteeni Malaparte on Ruotsin suurlähettiläs Karl Westmannin vieraana. Herrat istuvat lähetystön kirjastossa takkatulen äärellä. Paikalla on myös Espanjan suurlähettiläs Augustin de Foxa. Siinä siemaillaan brandya ja keskustellaan henkeviä.

Äkkiä ulkoa Kauppatorilta kantautuu "outo ääni, ahdistunut tuskanhuuto".

Ikkunasta katsottuna tori on kuitenkin autio. Sitten satamalaiturilla näkyy liikkuvan jokin epämääräinen läikkä, tumma hahmo. Takit niskaansa vetänyt ja ulos rientänyt seurue kohtaa jotain mieleen porautuvaa. Heidän edessään on:

"Upea hirvi jonka valtavat sarvet sojottivat talvisen puun paljaiden oksien tavoin leveältä, pyöreältä, lyhyen tiheän ruskeanpunervan karvan peittämältä otsalta. Silmä oli suuri ja tumma, kostea syvä silmä jossa välkähti jotain kiiltävää, kyynelten loisto. Se oli haavoittunut, siltä oli murtunut reisiluu, ehkä se oli pudonnut johonkin merta kattavaan marmorilattiaan auenneeseen railoon."

Äkisti hirvi nuuhkii ilmaa niin kuin olisi "tunnistanut tutun hajun" ja lähtee raahautumaan eteenpäin. Se tunkeutuu presidentinlinnan avoimesta ristikkoportista linnan kunniapihalle. Siellä se käy makaamaan maahan molemmin puolin ovea seisovien vahtisotilaiden tuntumaan. Presidentin adjutantti eversti Slörn saapuu pian katsomaan mitä pihalla on oikein tekeillä. Ymmärrettävästi yllättyneenä hän palaa sisälle kertomaan Rytille, että Ruotsin ja Espanjan lähettiläät yhdessä haavoittuneen hirven kanssa ovat portilla. Kello on paljon, mutta:

"Suomessa eläinten kunnioittaminen ei ole vain moraalisääntö, jota koko Suomen kansa ylevämielisesti noudattaa, se on valtiosääntö; ja hetkistä myöhemmin presidentti Ristu (sic!) Ryti ilmaantui ovelle."

Ryti tervehtii sydämellisesti vieraita ja menee suoraan hirven luokse. Hän tutkii murtunutta reittä, puhelee hirvelle rauhoittavasti ja silittää sen kaulaa. Samalla ohitse ajaa auto ja toinenkin, jotka palaavat takaisin portille. Ne ovat jostain tilaisuudesta saapuvia diplomaattiautoja, jotka ovat olleet matkalla Kaivopuistoon.

Tuossa tuokiossa linnan pihalle astelevat Brasilian suurlähettiläs Paolo de Souzas Dantas, Tanskan lähetystön sihteeri kreivi Adam de Moltke-Huitfeldt ja Vichyn Ranskan lähetystön sihteeri Pierre d'Huart. Ja yhä lisää diplomaattiautoja pysähtyy kadun laitaan. Epätavallinen tilanne on huomattu ja se kerää yleisöä. Paikalle saapuvat lähetystösihteeriensä kanssa Romanian lähettiläs Noti Constantinidu ja Kroatian lähettiläs Ferdinand Bosnjakovic sekä Saksan suurlähettiläs Wipert von Blücher. Ulkoministeriön protokollapäällikkö ministeri Rafael Hakkarainen on jostain putkahtanut hänkin, kun taas eversti Slörn on juossut soittamaan ratsuväenkaartin eläinlääkintäeverstiä saapuvaksi.

Kaiken kukkuraksi tässä vaiheessa joukkoon on liittynyt "muutamia sotilaita, pari vähän kekkulissa olevaa tyttöä, joukko satamasta rientäneitä merimiehiä ja kaksi poliisia kiväärit olalla". Puhutaan siis mittavasta ja kaikkia yhteiskuntaluokkia yhdistävästä spontaanista kokoontumisesta huono-onnisen sarvipään äärellä.

Rytin edelleen rauhoitellessa hirveä tapahtuu jotain odottamatonta:

"Äkkiä hirven kääntäessä päänsä mahtavien sarvien yksi haara tarttui presidentti Ristu Rytin turkin liepeeseen: äkkitöytäisy sai Tasavallan Presidentin horjahtamaan ja hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lumeen, ellei Saksan lähettiläs von Blücherin käsivarsi olisi pitänyt häntä pystyssä."

Diplomaatit vaikuttavat huvittuneilta "ikään kuin Saksan lähettilään viattomalla eleellä olisi ollut allegorinen poliittinen merkitys." Lisävirnettä herättää se, että toinen paikalla olleista tytöistä on lipsauttanut äkkitilanteen myötä suustaan "perkele!" Toki ovat diplomaatit Suomessa oppineet tuntemaan sanan. "Se tarkoittaa yksinkertaisesti diavolo", Malaparte valistaa italialaisia lukijoitaan, mutta on kuitenkin jotain, jollaista ei tuollaisessa seurassa saisi lausua julki - "vähän niin kuin englannin sana bloody kuningatar Viktorian aikaan".

Selvää on, että takarivissä myhäilevä Malaparte osaa arvostaa tilanteen kaikkinaista esteettisyyttä:

"Se oli omalaatuinen viehättävä näky: lumen peittämä tori, valjut kummitusmaiset talot, jääkerroksen vangitsemat höyrylaivat ja mainittu ihmisjoukko upeissa turkiksissaan ja korkeissa karvalakeissaan haavoittuneen hirven ympärillä, joka makasi linnan portaiden juurella kahden vahtisotilaan välissä. Näky olisi lumonnut Schjölderbrandin tai varakreivi de Beaumontin tapaisia ruotsalaisia tai ranskalaisia maalareita, jotka 1700-luvun lopussa ja viime vuosisadan alussa työntyivät Pohjanperukoille asti lyijykynineen ja piirustuslehtiöineen."

Kohta paikalle pyyhältävät ambulanssilla eläinlääkintäeversti ja lääkintämiehet. Kaikki, myös presidentti ja hilpeät tytöt, osallistuvat hirven nostamiseen ja se saadaan lopulta suurin ponnisteluin kammettua ambulanssiin. Auto ajaa hitaasti pois ja katoaa autiolle Esplanadille. Näytös on ohitse.

"Hyvää yötä, hyvät herrat, ja paljon kiitoksia, sanoi Tasavallan Presidentti, otti turkislakin päästään ja kumarsi.
- Bonne nuit, Monsieur le Président, diplomaatit vastasivat, ottivat turkislakin päästään ja kumarsivat syvään."

****
Toisenlaista suhtautumista hirveen käsittelimme täällä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/03/absurdistanian-uutisia-hirvikolareissa.html

****
Jälkisanat: Arvoituksellinen tuuliviiri

Curzio Malaparten sarjakuvahahmolle tai italowestern-antisankarille sopiva nimi sisältää Napoleoniin viittaavan väännöksen. Siinä missä Bonaparte tarkoittaa "hyvää puolta" on Malaparte tietysti "paha puoli". Miehen oikea nimi oli Kurt Suckert, mutta se ei ilmeisesti kuulostanut tarpeeksi rehvakkaalta.

Malaparten lempilapsi oli hänen Caprille rakennuttamansa talo, jossa aikanaan 1963 filmattiin Brigitte Bardotin tähdittämä Jean-Luc Godardin elokuva Sen täytyi tapahtua (Le Mépris). Malaparte oli itse sepittänyt talolleen sijoittuvaksi tapauksen, jossa ei liene totuutta nimeksikään. Sotamarsalkka Erwin Rommel oli kuulemma vieraillut hänen luonaan El Alameinin taistelun alla ja kysynyt, oliko Malaparte itse suunnitellut talon; tähän hän oli vastannut "Ei, ainoastaan maiseman" ja viitannut Välimerelle.

Malaparte vaikuttaa olleen ihmisenä harvinaisen notkeasaranainen tuuliviiri. Hän oli fasistisen puolueen varhaisia taistelijoita, josta tuli liittoutuneiden noustua maihin Italiaan innokas amerikkalaisten kollaboraattori ja sodan jälkeen palavahenkinen kommunisti ja myöhemmin Kiinassa käytyään maolainen. Kuolinpedillään hän kääntyi 360 astetta, katolilaisuuteen - se oli viimeinen ele kapinallisuutta tai opportunismia, on sanottu. Faktalla ja fiktiolla tasapainottelu lienee hallinnut hänen suhdettaan erilaisiin sitoumuksiin ja lopulta elämään itseensä. Caprin talon sai perintönä Kiinan kommunistihallitus, gonzon puolestaan maailma.