Mistä Helsingin voda hanaan lurahtaa: Päijänne-tunnelin imupaikalla

Juuri tätä on tullut tänäänkin juotua sellaisenaan, teessä, kahvissa - ja naamallekin heitettyä.

Jos kuulut miljoonaan pääkaupunkiseudulla asuvaan suomalaiseen, olet tänäänkin läträillyt ties kuinka monella litralla Päijänteen vettä. Ihmeellinen tunneli yhdisti armon vuonna 1982 etelärannikon kivikylät Salpausselän takaiseen Päijät-Hämeeseen ja siellä erääseen kirkkaaseen Päijänteen selkään. Keinotekoisen valtasuonen kautta virtaa vuosittain noin sata miljoonaa kuutiota vettä - tämä kertoo etenkin teollisuuden olevan janoinen kuin Saharasta laahautunut. Raakavesitunneli on 120-kilometrisenä maailman toiseksi pisin New Yorkin vedestä vastaavan 137-kilometrisen Delaware-tunnelin jälkeen.

Oletko koskaan miettinyt vesilasin huulille nostaessasi ja virvoituksen aallon tuntiessasi, millaisista maisemista vetesi - 70 prosenttia fyysisestä olennostasi - on tarkalleen ottaen peräisin? Tässä lyhyessä kuvaraportissa käymme katsomassa Päijänne-veden eksaktin imupaikan ja näkymiä sen ympärillä. Hapen jälkeen vesi on toisiksi akuutein perustarpeemme ja kaikki "elämäksi" kutsutut prosessit tapahtuvat vesiliuoksessa, joten on sentään sekä nastaa että eksistoimisemme kokonaisvaltaisuuden portteja availevaa saada tuntuma siihen, mistä päivittäinen eloneliksiirimme on peräisin.

Pinta-alaltaan 1100 neliökilometrin Päijänne on Suomen toiseksi suurin järvi. Emme saa juotua sitä loppuun.

Maisemien jyhlistyminen viehättää Suomenlahden saaristoon tottuneen silmää.

On havaittu Kelvenne, lähes kahdeksan kilometriä pitkä kapea harjusaari, jonka eräs ohuen ohut kihara tässä. Kelvenne kuuluu Päijänteen kansallispuistoon.

Pienen pysähdyksen paikka.

Kelvennen pitkät hiekkarannat herättivät 1960-luvulla suunnitelman rakentaa sinne muun muassa hotellin ja ostoskeskuksen (saari on lähimmillään noin 600 metrin päässä mantereesta).

Orvokki aurinkoa ottamassa.

Eräällä rantamännyllä pitää kalasääski pesäänsä.

Siellä se taas lekuttelee.

Kokka on nyt kohden vedenottopaikkaa.

Viimein se on tässä, Asikkalanselällä. Strategisen resurssin tarkasta hankintapaikasta ei ole tapana hirveästi huudella, mutta ei se salaisuuskaan ole ja on toki paikallisen kipparin tiedossa. Vesi otetaan noin 25 metrin syvyydestä, mitään pyörrettä ei näy pintaan. Päijänne ei hätkähdä suoneniskusta, joka vie sadasosan sen luontaisesta virtaamasta.

Metsäiseen rantaan on noin 350 metriä ja kameran zoomi tavoittaa sieltä imuputkesta varoittavat kyltit.

Imupaikka jää taakse. Näin saivat jokapäiväiset vesilasimme "kasvot" eivätkä ne kehnommat olekaan.

Järvien ja pohjaveden kirkas märkä aarre on jotain, minkä luksusmaisuutta emme oikein edes tajua, koska se on liian lähellä ja tuttua. Vuonna 2025 jo kahden kolmasosan pallon populasta ennustetaan kärsivän puhtaan juomaveden puutteesta ja rähinöitähän se tietää muun kärsimyksen ohella. Moni katse tulee kääntymään pohjoisten vesivarantojen suuntaan auliine tarjouksineen ja epätoivoisine vaatimuksineen.

Ei tee huonoa tiedostaa ja arvostaa, että onnekkaita olemme helppoine kristallihuikkinemme. Kilistys!