Olemme pitäneet Metsätilalla tarkasti luontoa silmällä vuosikymmenen. On melkoinen yllätys, kun parihehtaarisen mäkipalstamme faunaan ilmaantuu joulukuisena päivänä kaksi fasaania. Seuraavana päivänä niitä on kolme, kaikki naaraita.
Porukka tepastelee kanojen lailla,
touhukkaasti tutkaillen uutta mieluisalta vaikuttavaa paikkaa. Kolmet jäljet menevät
rinnatusten polkujen lumissa, ja tuon tuostakin kolmikko kurkistaa jostain. Hupaisa on näky, kun isot ja pullukat linnut keikkuvat ja tasapainoilevat hennoilla pihlajanoksilla syksyltä säästyneitä marjoja syömässä. Fasaanit käyvät yöpuulle palstan etelälohkolle nimeltään Tuohikulma, missä ne
kätkeytyvät tuuheiden kuusien alaoksiin.
Linnut saavat nimikseen Fanny, Fiona
ja Francesca, ja ryhmänä ne tunnetaan ”neiteinä”. Ne ilahtuvat kovasti maahan
varistetusta linnunsiemenseoksesta.
Totuus on se, että neidit ovat epävarmoja
kulkureita, jotka hapuilevat talven selässä vieraassa ympäristössä. Ne ovat tulleet rajaseudulle.
Ne ovat rohkeita, luultavasti epätoivoisia, mutta rohkeita yksilöitä yhtä kaikki. Nelisenkymmentä
vuotta torpassaan asunut naapurimme kummastuu tietoa fasaanien läsnäolosta ja
povaa vastakkaisella mäellä mourunnutta ilvestä niiden tuhoksi.
Kuluu päivä, ehkä pari.
Lumella näkyy kourallinen fasaanin sulkia ja kamppailua ilmentävä painauma. Epäilemme syypääksi mustaa kissanroikaletta, joka on toisinaan väijynyt paikalla ja joka on neitien kotiuduttua ajettu pois kunnon takaa-ajolla läpi lumisen metsän.
Mikä suuri helpotus onkaan nähdä ikkunan lävitse, että kolmen F:n seurapiiri on koolla täyslukuisena ja ilmeisen hyväkuntoisena! Yksi pitää vartiota kahden noppiessa maata lumen alla.
On sanottu, että elämä antaa vain
ottaakseen. Siltä todella tuntuu, kun jo samana päivänä neidin pelastumisesta
iloitsemisen kanssa kohtaa näyn kanahaukasta riepottelemassa
Fionaa (uskomme sen olleen hänen).
Iso petolintu parkaisee surkeasti, ilmaisten todellista hätää. Sen pitää jättää tapponsa. Ja kuollut Fiona tosiaan on, mitään ei ole sen suhteen tehtävissä. Haukka pakenee, mutta jää muutaman kymmenen metrin päähän, Lintukylpylän kallioallikoiden tuolle puolen, keinumaan metsänmuuriin.
Ihminen miettii, että pitäisi sauna lämmittää. Päivänvalo on kaikkoamassa. Takki päälle, saappaat jalkaan, kauluri kaulaan, hanskat kouriin. Juuri ennen ulos astumista oven ikkunasta näkyy haukan teräväpiirteinen hahmo. Se on palannut syömään Fionan. Nyt saa jäädä veden kanto kaivolta ja polttopuiden haku liiteristä. Takki, saappaat, kauluri ja hanskat pois. Valot pois, ei pidä tulla nähdyksi vaikka näkee.
Pitkälle
hämärään kynii ja syö haukka saalistaan. Se ylittää omat rajansa ja astuu
hämärän ja pimeän väliselle ei-kenenkään-maalle, jossa myös pöllöt liikkuvat.
Viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen kuin pimeä nielaisee haukan, se kiskaisee
Fionan maallisen tomumajan mukaansa ja raahaa sen jonnekin, kätkeäkseen aarteensa. Sydän pamppailee sen rinnassa, mutta se on
syönyt!
Ihminen lämmittää lopulta saunan. Saunapolun laidalla on
tukuttain Fionan sulkia ja häivähdys verta lumessa. Fionan puolesta surettaa, mutta
myös haukan tarpeen ymmärtää. Mikäs siinä. Tuntukoon apealta, jos niin on. Ja
apeita ovat varmasti myös Fanny ja Francesca, missä lie kyyhöttävät.
Tappotanner on täydellinen näkymä ilmentämään sitä, että vuodenkierto on päivää vaille pimeintä ydintään. Talvipäivänseisaus, käännekohta. Ajankohta sanoo monenlaisia asioita, ja yksi niistä kuuluu: ”Tällaista nyt, toisenlaista toisella kertaa."
Saunapolulla tuntuu asianmukaiselta
poimia Fionan korea sulka ja asettaa se pystyyn lumeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti