On paikkoja, jotka tekevät meille tavalla tai toisella hyvää. Ne säväyttävät ja elävöittävät, tuudittavat ja rauhoittavat, tuntuvat vastaukselta tarpeeseen. Ne puhuvat kieltämme, henkivät uskollisuutta.
Koti on tällainen – ainakin sen pitäisi olla.
Mutta ajatelkaamme kotia hieman laajemmin. Puhutaan kotiseudusta, siis aluekokonaisuudesta, jonka nipullinen kyliä kokee kollektiiviseksi piirikseen. Kotiseudulla voi olla omia kulttuurisia erikoisuuksiaan, mutta sen rakastetuimmat piirteet syntyvät eri paikoista. Yhdestä tai useammasta tunnusmerkillisestä yleismaisemasta, joiden ylle ripottautuu kruununjalokivinä joukko spesifejä paikkoja, joita kenties nähtävyyksiksikin mielletään.
Jokaisella meistä on myös yksilötason kotiseutumme. Siihen kuuluu tietty kivi niityn laidassa, polunmutka, tutusta mukista löytyvä hammasharja, maisema ikkunasta, pyöräkellari, lapsuuden leikkimetsä. Ja niin kuin on mieli rajaton, voi olla tunne kotiseudusta. Tiedämme niitä, jotka tuntevat selittämätöntä sukulaissieluisuutta johonkin tiettyyn mantereeseen tai valtioon, vaikka ovat syntyneet ja varttuneet aivan muualla. Jossain päin tuntuu kotoisalta, toisaalla ei niinkään. Tunnemme sen kyllä.
Onpa niitäkin, korkealle kehittyneitä ja vapautuneita, jotka ovat ilmeisen kotonaan kaikkialla. Silti heilläkin on erityiset paikkansa. Niitä ajatellessaan he tuntevat koti-ikävää eli nostalgiaa ja kyyneleet saattavat kihota viisaan myötätuntoisiin silmiin. Vanhaan kreikkaan pohjautuva sana ”nostalgia” yhdistää kotiinpaluun ja tuskaisuuden merkityksen. Ennen koti-ikävän uskottiin tuovan muuttolinnut takaisin pohjolaan joka kevät. Kukapa tietää vaikka näin olisi.
Paikkataju ei ole rationaalista. Kysymys on spontaanista, kokonaisvaltaisesta psykofyysisestä tuntumasta, joka vetää kohden tiettyä paikkaa tai työntää siitä pois – tai jossain eritystapauksissa näitä molempaa yhtä aikaa. Tuntuma ei kaipaa pohdintoja, mutta jälkikäteen sitä voi olla hyvä analysoida. Siinä voi oppia paljon.
Paikkataju (vai pitäisikö sanoa -vainu) on ikiaikainen ja hiottu kyky. Harjoitusta se silti tarvitsee, käyttöä – sitä se suorastaan janoaa. Aina ihminen, hänen 350 000 sukupolven jatkumonsa, ja sitä edeltäneet apinamuodot ja näitä edeltäneet muihin eliöihin kuuluvat kaukaiset esi-isämme ovat tukeutuneet erilaisiin paikkoihin. Suotta ei ole aivoihin kehittynyt palkitsemismekanismi: dopamiiniannos tarjotaan sille, joka lähtee tutkimaan ympäristöään. Mieli virittyy etsimisestä – jopa enemmän kuin löytämisestä.
Kaikkia eliöitä koskee resurssien rajallisuus, tärkeimpien resurssien ollessa aika ja kalorit. Mihin tahansa paikkoihin ei voi käyttää energiaa eikä kallisarvoista päivää. Puhtaan evolutiivisesti nähden, paikan olisi syytä tarjota jotain henkiinjäämistä tukevaa.
Universaalina voi pitää mieltymystä paikkoihin, jotka tarjoavat suojaa tai näköalaa, mieluiten molempia. Suojan ja näköalan paikat ovat voimakkaasti hengissä pysymistä tukevia. Kaikki Suomen muinaiset mäkilinnat ovat paikkoja, joista voi katsella kauas samalla kun itse pysyy piilossa. Metso hakoo (eli syö talvimuonaansa, neulasia) mieluiten kalliomäellä kasvavan vanhan männyn tuuheassa lakkapäässä, josta avautuu hyvä näkyvyys ympäristöön.
Ihmisen mieltymyksissä erityistä arvoa on myös paikoilla, jotka herättävät voimakkaan tunnetilan ilman ilmeistä henkiinjäämisen tukea. Jane Goodallin havaintojen mukaan simpanssitkin saattavat nauliintua tuijottamaan jymisevää vesiputousta pitkäksi aikaa. Paikka on dramaattinen ja sävyttävä, ja vaikka se on potentiaalisesti vaarallinen, käy veto sitä kohden. Tämä siksi, että se tarjoaa ylevän kokemuksen.
Ylevä on mielelle ravintoa, eräs sen tärkeistä vitamiineista. Ylevä jalostaa mieltä, kasvattaa ihmistä.
Amerikassa, jossa kaikki on suurta, on myös suuria ja vaikuttavia luonnonnähtävyyksiä, siis paljon ylevän kokemista. Siksi siellä on tutkittu erityisen ahkerasti ylevän vaikutuksia ihmiseen. Kokemus ylevästä on havaittu muun muassa elimistön tulehdustilaa vähentäväksi ja altruismia lisääväksi.
Kauneus on tietenkin katsojan silmissä, mutta ajatelkaamme eloa pelkässä betonikuutiossa, jossa kyllä olisi tilaa kuljeskeluun ja hyvin varusteltuun kuntosaliin eikä ruokakomeron tai vesihanan suhteen olisi huolimista, mutta mikään ikkunanäkymä eikä mikään ulkona horisonttiin asti tarjoaisi muuta kuin loputtoman keinotekoisuuden. Janoaisimme mitä tahansa näkymää todellisesta, elävästä maailmasta, vaikka sitten nettivideoiden kautta. Tukeutuisimme mielikuviin, jossa kulkisimme vapaana luonnossa. Hellisimme lapsuuden muistoja, joissa todelliseen maailmaan sijoittuvat mielipaikkamme edelleen eläisivät.
Oikeuslääkäri Ursula Vala kertoo muistelmissaan, että kurjimmassakin luukussa, mistä haetaan epäselvissä olosuhteissa kuollutta vainajaa, on aina jotain yritystä luoda kauneutta elinpiiriin. Ehkä se on lehdestä saksittu hapristunut Lapin-kuva tupakansavun kellertämällä seinällä, ehkä kuivuneet ruusut säilykepurkissa – jotain kuitenkin.
Kauneus hivelee aivoissa runsaasti opioidireseptoreita sisältäviä hermoratoja ja tuottaa mielihyvän aallon. Huumeista pehmein ja vaarattomin kuljettaa henkiinjäämisen suuntaan. Jopa kimalainen käyttää kauneustutkaa. Symmetrinen kukka tuottaa enemmän siitepölyä kuin epäsymmetrinen. Harmoniaan – mikä on hyvä synonyymi kauneudelle – liittyy siis siihenkin palkitsemismekanismi. Sillä täytyy olla tarkoituksensa – Aristoteleen sanoin: luonto ei tee mitään turhaan.
Looginen tulkinta on se, että evolutiivinen kehityskulku tavoittelee – niin kuin se tekee – täydellisyyttä, ja osa täydellistymistä on kauneudentajun herääminen ja kehittyminen eri lajeilla. Ihmisellä kauneudentaju on ilmeisen pitkälle kehittynyttä. Mutta paikkatajun tavoin, ja siihen oleellisesti kuuluvana, se tarvitsee harjoitusta, aktivointia, voidakseen tavoitella todellista potentiaaliaan.
Ihminen on muokannut paikkoja tunnetuin ja tuntemattomin seurauksin. Voimme havaita, että kielteistä ja myönteistä on saatu aikaan; harmillisen paljon kielteistä. Mikään tietokone ei voi mitata mitä kaikkea yhden ainoan paikan muokkaamisesta seuraa. Esimerkiksi metsäpalstan muokkaaminen vaikuttaa miltei äärettömään eliömäärään ja niiden koko keskinäisriippuvaiseen vaikutusverkostoon.
Kuka hoitaa metsää, eikä mitä tahansa metsää vaan terveysmetsää, ihmisen ja luonnon maksimaaliselle kukoistamiselle omistettua maa-alaa, ei voi välttyä kuolemaan liittyviltä ajatuksilta. Ennemmin tai myöhemmin hän mietiskelee jotain rakkaan palstansa näkymää, visualisoiden kuinka nyt vähäiset vaahterat ja tammet ovat varttuva majesteetillisiksi ilmestyksiksi ja nykyisin ylispuina hallitsevat kuusijärkäleet ovat kellistyvä ja lahoava juhlavaksi sammalpeittoiseksi hautajaissaliksi, jonka lattialta taimet nousevat valokaivon virvoittamina. Tällöin paikan hoitaja tajuaa, että se kuinka hän nyt terveysmetsää käsittelee ja jättää käsittelemättä, kantaa suurimmat hedelmänsä tulevaisuudessa, jota hän ei ole näkemässä.
Ajatus on surumielinen, mutta todellisuus on parempi oivaltaa kuin olla oivaltamatta – katkeran kalkin takana väikkyy nektari.
Metsä ilmentää tilapäisyyttä. Se ilmentää syyn ja seurauksen lainalaisuutta. Suuria ja konkreettisia opetuksia se antaa elämän ja kuoleman karusellista, tietoisten olentojen leiskahtelusta, vanhan muuttumisesta uudeksi ja uuden vanhaksi. Ikuisesta syklistä. Metsällä, vuorilla ja valtamerillä on voima lievittää ihmisen kuolemanpelkoa.
Palattakoon vielä yllä mainittuihin tammeen ja vaahteraan. Nirsojen jalopuiden maineesta huolimatta ne kasvavat suotuisissa olosuhteissa hämmästyttävän nopeasti ja voivat jo ennen 15. kesäänsä olla huiskeita dandyja, jotka rehvastelevat ja leventelevät nuoruuden uhossaan ja tulevat kyllä huomatuiksi.
Paljon lyhyemmässäkin ajassa tapahtuu isoja juttuja. Hyvin lyhyessä. Jopa siinä välissä, joka jää hengityksen suunnanmuutoksen väliin. Silmänräpäyksessä tallentuvat ne hetket, eräänlaiset pysäytyskuvat, jotka voivat poiketa mieleemme vuosikymmenien päästä. Muistikuviin liittyvä tuttuus vahvistuu joka kerta niiden noustessa. Mieluisa muistikuva tuntuu ystävältä.
Harva meistä ei muutu metsässä piirun toverillisemmaksi. Sellaiseksi muuttuu laboratoriorottakin, joka pääsee häkkiin jossa on maata kaiveltavaksi ja karahka kiipeiltäväksi ynnä muita luontoympäristön tekijöitä. Metsässä on helpompi jutustella niin tutun kuin tuntemattoman kanssa. Ajatukset ovat avomielisempiä, luottamukseen ja toiveikkuuteen kallellaan. Mieliala kohoaa ja se tuntuu hyvältä (jälleen palkitsemismekanismi). Mieli on syyllä luontohakuinen. Tämä koskee kaikkia mieliä, siis tietoisia olentoja, joiden määrä on lukematon ulottuen alkueliöihin ja kenties niiden taaksekin.
Ihminen alistui kaupunkilaiseksi vain sillä ehdolla, että luonnon vehreys pitäisi hänelle yhä seuraa uudessa ympäristössä. Tämä vaikuttaa päteneen jo kaupungeista ensimmäiseen, sumerilaiseen Urukiin, joka perustettiin kuutisen tuhatta vuotta sitten. Urukin arvellaan olleen kaavoitettu siten, että yksi kolmasosa alueesta oli viljelmiä, yksi kolmasosa muita viheralueita ja yksi kolmasosa rakennettua.
Antiikin urbanismi jatkoi samalla periaatteella, rus in urbe, maaseutu kaupungissa, mutta jossain vaiheessa suuntaus heitettiin historian romukoppaan. Sieltä sitä on kaivettu takaisin vaihtelevalla puhdilla ja menestyksellä. Tässä yhteydessä kunniamaininnan ansaitsee 1800-luvulla vaikuttanut amerikkalainen puutarha-arkkitehti Frederick Law Olmsted, jonka huomiot luonnonelementtien vaikutuksesta ihmiseen niin biologisena kuin sosiaalisena olentona olivat yhtä aikaa ikivanhoja ja aikaansa edellä.
Suhtautumistavat maailmaan voidaan pohjimmiltaan jaotella seuraavasti: havittelu, välinpitämättömyys, karttaminen. Jostain pidetään ja siihen halutaan olla kytköksissä, jokin ei herätä kiinnostusta ja se lähinnä suodatetaan mielestä, ja jotain taas jotain vältellään, pelätäänkin. Vastaavasti paikalla voi olla sädekehä ja imu, tai toisaalta se voi olla mitätön ohikuljettava tai sitten herättää torjuntaa, kammoakin.
Paikkavainumme on modernisaation myötä ruostunut. Sitä ei ole tarvittu. Ruoanetsintä- ja leirinsiirtovaellukset rakentamattomassa ja kartattomassa maailmassa ovat jääneet kauas taakse ja tulleet korvatuiksi paikallaan asumisella ja rutiininomaisilla päivittäissiirtymillä muutaman tarkoin opastetun kiintopisteen välillä. Navigaatiolaitteisiin tukeutuminen syö lajityypillistä suunnistustaitoamme, jopa fyysisesti surkastuttaen taidosta vastaavaa aivojen osaa, hippokampusta. Paikoista ei yksinkertaisesti tarvitse välittää, jos toimii kuin silmät sidottuina talutettavaksi antautunut.
Paikkavainumme on kuitenkin olemassa. Se odottaa kärsivällisesti, että huomioimme sen.
Jos jokin paikka vetää puoleensa, varsinkin toistuvasti, ja jos se tuntuu merkitykselliseltä, joltain keskimääräistä paikkaa erityisemmältä, on kulkija paikkaan kutsuttu. Joidenkin paikkojen kohdalla veto on kollektiivinen – moni askel on käynyt maineikkaille näköalavuorille ja koskentöyräille. Joistakin paikoista vain harva, ehkäpä vain yksi, tunnistaa erityistenhon. Sellainen paikka ansaitsee yhtä kaikki huomion. Niin kehittyy paikkasuhde. Kuten ihmissuhteisiin, siihen pitää satsata, jos sen haluaa kukoistavan.
Kieli tuntee ilmaisun paikan henki. Siitä on kyse kuin joissakin paikoissa on vain ”se jokin”, vaikeasti sanoiksi puettava erityistuntu. Antiikin maailmassa paikan henki eli genius loci ymmärrettiin tietoiseksi olennoksi, jolle saatettiin tehdä uhrauksia. Mistä uhrauksissa on pohjimmiltaan kyse? Huomiosta ja arvostuksesta, toisin sanoen läsnäolosta ja kunnioituksesta. Nämä mielentilat riittävät yhteyden solmimiseen paikan hengen kanssa, ulkoisten riittien ollessa sinällään tarkoituksenmukaisia symboleja.
Paikkamieltymyksiä eli ympäristöpreferenssejä on tutkittu jonkun verran. Tietyt piirteet, kuten vesistön läheisyys, ovat universaaleja vetovoimaisen ympäristön tunnusmerkkejä. Eri kulttuurien paratiisikäsityksiä on niin ikään analysoitu ja vertailtu. Paratiisin keskeisin paikkakuvasto toisintaa tiettyjä teemoja, muodostaen kollektiivisen tai pitäisikö sanoa arkkityyppisen tunnusmerkistön ihmisen ihanneympäristölle.
Keidas on keidas kaikille, kukkula kutsuu näkemään vehmaan monilajisen laakson, jossa eläimistö kukoistaa ja kasvit menestyvät runsaslajisina ja kauniita, ja jossa kirkas väri kielii alkukesän voimasta, ja kaukainen horisontti huokuu resurssien runsautta, silkan tilan avartaessa kokijan mielen.
Mitä ikinä tapahtuu, se tapahtuu kuitenkin mielessä. Niinpä yksikään paikka ei voi ilmetä missään muualla kuin mielessä. Paikan ja mielen suhde on yhden suhde yhteen. Paikat ovat dynaaminen, sykkivä vuorovaikutusverkosto, jossa tietoisuudet kokevat maailmoja ja itseään.
Ihmisen paikkavalinta – olipa se miten tietoista tai tiedostamatonta – peilaa hänen sisäistä maailmaansa. Samoin hän muokkaa ympäristöään sisäisen maailmansa kuvaksi: tiedostamattomaksi omaelämänkerrakseen, kuten maisematutkija P.F. Lewis muotoili. Jos haluaa tietää ihmisyhteisön mielentilan, riittää kun katsoo millaisessa paikassa se elää ja mitä se paikalle tekee. Sama pätee yksilöön. Miltä jonkun kotona näyttää, siinä näkyy hänen mielenmaisemansa. Ensivaikutelma kiteyttää paljon.
Kun aineen anatomiaan sukelletaan, paikat hälventyvät tilassa tanssiviksi hiukkasiksi. Nuo hiukkaset voivat olla joko valoa tai energiaa tai näitä kumpaakin samanaikaiseksi. Lopulta paikka on määriteltäviksi mahdoton spontaanien prosessien sikermä. Niin kuin mielikin on.
Buddhalaisen viisausopetuksen mukaisesti muotoiltuna: minä ja paikka ovat ”tyhjiä” siinä mielessä, että mitään kiinteää ja muuttumatonta ydinolemusta niistä ei voi löytää. Mutta juuri siksi ne voivat olla toimivia agentteja.”Tyhjyys” on ilmiömaailman koskaan ehtymätön runsaudensarvi, koska se mahdollistaa muutoksen – uuden tulemisen ja vanhan väistymisen. Jos ”tyhjyys” puuttuisi, olisi kaikki paikoilleen jäätynyttä. ”Tyhjyys” merkitsee sitä, että asioita tapahtuu ja niillä on merkitystä.
Kaikki tapahtuu tilassa. Siitä nousevat ajatuksemme ja tunteemme, samoin paikoiksi hahmottamamme aisti-impulssit. Kaikki kokemamme liittyy paikkoihin: kaikki ylevä ja alhainen. Unillammekin on tapahtumapaikkansa. Me olemme paikoissa, paikat meissä. Paikat ovat, tahdoimme tai emme, kotimme ja kotiseutumme.
Siksi paikoilla on väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti