Esoteerisen maantieteen koulu edustaa näkemystä, jonka mukaan matka ulkoiseen voi aina olla myös matka sisäiseen. Jos ulkomaailmassa operoinnin sisäinen ulottuvuus jätetään huomioitta, on matkan arvo rajallisen välineellinen - taolaisin termein yksipuolisesti jang-elementtiä edustava - eikä se todellakaan ole Grand Tour. Se voi tietysti riittää sinällään, mutta etenkin niiden, jotka tuntevat omaavansa tutkimusmatkailijan silmää ja kutsumusta suhteessaan ympäristöönsä, kannattaa - ehkä sanomattakin selvää - suhtautua ja avautua matkalla oloon muunakin kuin puhtaasti fyysisenä siirtymisenä.
Vuonna 2006 ansaitusti Suomen parhaaksi kirjoittavaksi toimittajaksi palkittu kynäniekka Risto Lindstedt on niitä, joille matka fyysiseen ilmiömaailmaan ei ole kvalitiivisesti yhtä kuin koko reissu. 1970-luvulta Suomen Kuvalehteen kirjoittanut toimittaja on siviilissä itseironinen Harrikka-mies ja innokas tutkimusretkeilijä, jolle maisemat ovat suora linkki tunteisiin, mietteisiin, oivalluksiin ja muistoihin, ja joka kaipaa matkaevääkseen pyhän kokemusta ja korostaa ihmettelyn merkitystä täyspainoisen elämisen elementtinä. Lindstedtiltä ilmestyi 2008 kirja Moottoripyörä ja miehen mieli – erilainen matkakirja (Kirjapaja), joka nyt osui allekirjoittaneen hyppysiin.
Kyseinen matkakirja on hyvin henkilökohtainen kudelma, joka ei noudata kronologiaa eikä sisäisen ja ulkoisen tiukkaa rajanvetoa. Välillä piippua polttelevan sanailijan rikas kerronta ei vaikuta lainkaan matkakirjalta, mutta se ei haittaa menoa, pikemminkin päinvastoin. Moniaistilliset yksilökokemukset yhtyvät kulttuurihistoriaan, suku vieraisiin kansakuntiin, pieni käy suureksi ja suuri kiteytyy. Fyysinen muuttuu äkkiä henkiseksi, kuten Ylöjärvellä, jossa kesäpäivän "pilvet hummailevat" ja prätkämatkaaja kysyy itseltään "tätäkö se iloriemu on?" ja malttaa laulattamiseltaan vain "hyreksiä suu supussa" lentäväisten vuoksi - ja äkkiä kello 11:n suunnassa on hirsitalo "päivän kämmenellä, peltomaiseman avaruudessa", joka saa jostain mystisestä syystä matkalaisen pysähtymään. Häneen iskee kirjaimellisesti hengästyttävä mieliteko, hillitön halu nousta pihaan ja kävellä sisälle sanomaan, "että minä tulin nyt, teiltä varmaan yksi huone tuolta päädystä löytyy. Maailma sattui juuri hetkeksi pysähtymään, ja tässä näyttää olevan soma ja sopivan kokoinen reikä kävellä siitä kokonaan ulos."
On eräs paikka, jonne Lindstedt suuntaa erityisen innokkaasti ja nämä ovat hautausmaat. Niillä kulkemista hän kutsuu ”mielenterveyden luomuhoidoksi”. Hautausmailla, niin kuin hän sen kokee, oman kuolevaisuutensa tajuaminen käy mahdolliseksi, asioiden mittasuhteet loksahtavat kohdalleen, historia muuttuu läheisemmäksi ja omien pyrintöjen oleellisuusluokitus selkiytyy. ”On helpompi olla, jos tajuaa tilapäisyytensä. Tämä kuulostaa helvetinmoiselta jeesustelulta, mutta sitä se ei itse asiassa ole”, hän sanoi tämän blogin kirjoittajalle, jolla oli mahdollisuus jaettuun kalmistokävelyyn loppusyksystä 2007 Hietaniemessä.
Kalmistokävelyille matkakirjailija oli saanut lähetteen, kun oli nuorena (ja merisairaana) merivoimien matruusina seilannut fregatilla Atlantin myrskystä Murmanskin vuonon suojaan. ”Horisontissa roikkuessani sain elämänohjeistusta aamusavulle pysähtyneeltä upseerilta. Nimeä en muista, puheen muistan: ’Sitten kun alat matkustella, niin käy aina hautausmailla ja istuskele hetki rautatieasemilla. Opit ymmärtämään jotain siitä maasta’. Sen neuvon olen pitänyt. Toimii kyllä.”
Suomen noin tuhat hautausmaata tarjoavat 3400 hehtaaria esteettistä, romanttista, historiallista ja pyhyydellä latautunutta puistoa. Niissä riittää kuljettavaa, ennaltaehkäisevää mielenterveydellistä hoitopotentiaa, mutta sodan mielettömän draaman ambivalenttia hohtoa tunnustelevan Lindstedtin repertuaariin kuuluu myös toisen maailmansodan suurten taistelupaikkojen hautausmailla vaeltelu. El Alamenissa, Normandiassa, Stalingradissa. ”Aina yhtä huikaisevan karuja, aina yhtä nuoria jätkiä ristien alla. Ja olen jotenkin varma siitä, että heidän yhteinen kysymyksensä on aina ollut: mitä helvettiä mä täällä teen?”, hän pohdiskeli Hietsussa.
Kiire ja matkanteko on epäpyhä, banaali parivaljakko. Kiireessä matka käy aiemmin mainitulla tavalla vain ulkoiseksi suoritteeksi, välttämättömäksi pahaksi. Mieli ei ole läsnä ja avoin vaan roikkuu jo malttamattomana päämäärässä - suppuun käpristyneenä, kuormituksesta sähköisenä. Moottoripyörän ohjaustangon keskiöön myydään kelloja, mutta sellaista Lindstedt ei ottaisi maksustakaan. ”Ajamisen idea on kellottomuus", hän tähdentää. "Aurinko nousee aamulla ja lankeaa illalla. Kyllä siinä välissä pitäisi ehtiä. En ole änkyrä, paitsi ehkä itseltäni salaa, mutta en edes lähde liikkeelle, jos kotipihaan pitää ennättää jostain syystä kilpaa kellon kanssa.”
Kirjailija huomauttaa, että termi dead line tarkoitti alun alkaen vankila-alueelle merkittyä rajaa, jonka ylittäjät oli lupa ampua. Hän on myös onnistunut mielestään jäljittämään tarkan hetken, jona kiire ilmaantui Suomeen. Tämä on kello kahdeksan tammikuun 31. päivänä vuonna 1862. Tuolloin avattiin käyttöön maamme ensimmäinen rautatieyhteys Helsinki-Hämeenlinna ja juhlajuna puuskutti liikkeelle. ”Aikataulutus toi mukanaan minuutintarkkuuden, maahan syntyi yhtenäisaika.”
Leppoisuuden ja joutilaisuuden puolustaja ei voi välttyä siltä surulliselta havainnolta, että patologisuudestaan ja tympeydestään huolimattaan alinomaisesta, noidankehämäisestä ja vääristyneesti ihmisen arvoa mittaavasta kiireestä on tehty hyve. Hän joutuukin toteamaan, että kiireettömyys on outo tapa olla tässä maailmassa. ”Kun sen harrastamisesta jää kiinni, saa osakseen kriittisiä kommentteja ja säälinsekaisia mulkaisuja.” Jos kiireettömyys ahdistaa ja aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, kuten kovin helposti käy, on se Lindstedtin mielestä merkki siitä, että ihminen on ”juossut itsensä ohi, ulkoistanut oman elämänsä”. Kiireen sumussa voi jatkaa vuosikymmeniä, mutta jonain päivänä ravaaminen on vääjäämättömästi ohitse viikatemiehen kolkutellessa porstuassa ja henkilökohtaisen ajan muuttuessa ”peräseinä näkyvissä” –ajaksi. Silloin on liian myöhäistä katua sitä, miten elämänsä käytti, minkä nosti sen keskiöön. Kenenkään ei tiedetä katuneen kuolinpedillään, että miksi hän ei tehnyt enempää ylitöitä.
Matkanteko on asia, jonka voi laajentaa ajatukseen elämän taipaleesta ja olemisen taidosta. Ja silloin kun matkamies on kiireetön, on hänellä suurempi todennäköisyys kokea olotila, joka ei pakottamalla tapahdu ja joka on niin luonnollinen, vaivaton ja tavallinen, että siitä on muodostunut meille liikaa yrittäville suorituskipeille vieras, harvinainen ja jopa pelottava. Sitä voidaan kutsua meditaatiotilaksi tai joksikin muuksi eksoottiseksi, mutta se mistä on kyse, on ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin samaistumisen hellittämisestä, hetkellisestä avaruuden, kirkkauden ja tietoisuuden suvannosta, jota 'Moottoripyörä ja miehen mieli' kuvaa kaunissanaisesti.
”Pieni ikuisuus on äkillinen mielentilan välähdys, tilaamaton, suunnittelematon ja manipuloimaton kirkastus. Kirkastus voi olla juuri sitä penkin päässä istuskelua, kun päivännousu käyttää kiitoratanaan järven selkää, kirkon viileyteen pujahtamista helteisenä kesäpäivänä Roomassa tai Rengossa, hylkeen pään pulpahtamista täysin tyynien vesien läpi, se voi olla pieni sanaton kohtaamisen hetki, nukkuvan lapsen tai puolison katselemista, äkillistä ymmärrystä siitä, kuinka paljon itsessä sittenkin on vielä tallella rakkautta, sitä rakkautta, jonka jo luuli loppuun käyttäneensä. Ne ovat pieniä ikuisuuksia, kaikesta ajasta irrallaan olevia hetkiä ja siksi pyhäisiä sekunteja.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti