Paikka, josta on vaiettava

"Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" eli "mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava", kirjoitti filosofi Ludwig Wittgenstein 1921 julkaistussa pääteoksessaan Tractatus logico-philosophicus.

On tiettyjä erityistilanteita, joissa tätä vaikenemisperiaatetta joudutaan soveltamaan maantieteellisen tutkimuksen raportointiin. Näin on käsillämme olevassa kuvasikermässä - tai siis siinä, mitä sen taustalta jää nyt kertomatta. Kuvat on ajankohtana Z otettu paikasta X, jossa on tapahtunut ilmiö Y, jonka vuoksi siellä liikkuminen on ehdottomasti kielletty. Enempää emme voi tällä erää sanoa. Mutta katsellaan ja kummastellaan.

Paikassa X...


Siellä maa on haljennut ja raot on ylitettävä kieli keskellä suuta. Aukot vievät satojen metrien syvyyteen, jopa 530 metriin.


Siellä puhelinlinjat makaavat kaatuneina maassa eikä niitä ole kukaan hakenut - tai uskaltanut hakea - pois.


Siellä syvältä kohoava höyry valkaisee pensaat.


Sinne viedään eriskummallisia instrumentteja.


Siellä on ihmeellisiä vuorimaisia muodostelmia, jotka kertovat äkillisistä luhistumisista.


Siellä on komeaa, niin komeaa.


Siellä ylevän ihailija ja ikuistaja on elementissään.


Siellä kamara voi olla täysin rikki.


Siellä on hylättyjä rakennuksia, joita syöverit uhkaavat ja joita syöverit ovat myöskin nielaisseet.


Siellä on mittalaitteita, jotka seuraavat kallioperän avautumista.


Siellä ollaan hissukseen, piiloitellen, itse maata epäillen.


Ihminen ei voi sinne enää palata kuin tutkimuksellisille sissiretkille.


Siellä on hurjia jyrkänteitä.


Siellä on maantie, joka päättyy tyhjyyteen. Jotain tapahtui 1982. Jotain niin nopeaa, että maa otti BMW-merkkisen henkilöauton omakseen kuskin nippa nappa pelastuessa.


Sinne kulki kerran bussikin. Nyt pysäkillä ei ole tungosta.


Siellä on luolia, joita paranee katsella ainoastaan etäältä.


Siellä pääsee puiden latvojen tasalle.

Kiviopas.fi -sivusto tietää kertoa seuraavaa Suomen kallioperästä: Se on muodostunut nykyiseen tilaansa noin 3 000 - 1 400 miljoonaa vuotta sitten. Joitakin geologisia prosesseja on tapahtunut myöhemminkin, mutta ne eivät ole olleet kovin laaja-alaisia. Nykyisellään Suomen kallioperä on siis vakainta ja vanhinta Euroopassa. Suomen kallioperä on myös todettu koko Euroopan Unionin paksuimmaksi. Uusimpien tutkimustulosten mukaan allamme on paikoitellen jopa 230 kilometriä kiinteässä olomuodossa olevaa kiviainesta.

Niin, olemme Suomessa tottuneet siihen, että peruskallioomme voi luottaa. Se on ollut koko fyysisen olemassaolomme lohdullisen varma ankkuri. Jotain, mikä pysyy kaiken muun vavahdellessa, kadotessa ja muuttuessa. Jotain mikä on muuttunut symboliksi, "vakaa kuin kallio". Siksi onkin niin vavahduttavaa joutua erikoisvyöhykkeelle, jossa kallioperä voi oikeasti pettää jalkojen alta ja ahmaista ihmisen tuntemattomiin, tuhoisiin syvyyksiin. Tunne on psykologis-eksistentialistinen, ellei uskonnollisen piiriin kuuluva, se repii halkeaman - syvällistä laatua olevan epävarmuuden - kylläisen ja omahyväisen itsevarmuutemme solidiksi uskottuun ytimeen. Tunne perusturvallisuudesta pettää ja antaa tilaa perusturvattomuudelle - tai mahdollisuudelle autenttisuuteen niin kuin Søren Kierkegaardin tarkoittamassa hypyssä tuntemattomaan.

Tämän haastavan ja paljon mahdollistavan tilan retkikuntamme saavutti paikassa, joka on paitsi edellä mainituista syistä tabu - jotain mitä ei arvaa heppoisin perustein suositella - myös juridisesti suojattu - tuntematon, jonka halutaan pysyvän tuntemattomana, kuin mustan aukon tapahtumahorisontin tuolla puolen - ja josta täten on vaiettava niin kuin muinaissuomalaisten oli vaiettava (silti kymmenin kiertoilmaisuin kutsutusta) karhusta tai Wittgensteinin esittämättömästä ja kielen tavoittamattomasta maailmasta. Selvää on, että kallioperän kielletty akilleenkantapää omaa vahvan perifeerisen aluehengen. Sitä retkikuntamme halusi havainnoida ja sen se myös totesi ajankohtana Z paikassa X.


Siellä yö tuntuu lankeavan ympäröivää seutua aiemmin ja syvempänä.