sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Eräs klapimietelmä


Tulta se on, vaikkei liekissä juuri nyt.

Aurinko helottaa taivaalla. Uskomaton, ääretön tuli. Hirmuinen huikaistus.

Se pitää hengissä maan, jota näkymätön sysipakkasen haamu kaiken aikaa väijyy ja kaluaa. Maan ytimessä voi rauhassa piristä yli 5000 celsiuksen pätsi, mutta ilman aurinkoa syöksyisi elohopea maan pinnalla lähelle absoluuttista nollapistettä. Kyseinen nollapiste (-273,15 C) on tosin niin absoluuttinen, että sitä ei voi saavuttaa edes teoriassa. Tuossa tilassa atomi olisi täysin pysähtynyt, elektronien tanssi olisi poissa - olisi vain täysi seisahdus. Missään haudassa ei ole koskaan ollut niin hiljaista.

Vuodesta toiseen sen näemme: maan ollessa auringon hellimä alkaa se spontaanisti tuottaa kasveja ja eläimiä. Eläimet syövät kasveja ja toisiaan. Auringon tulen siirtymisestä paikasta toiseen siinä on kyse. Samoin lämmössä kasvanut puu on täynnä aurinkoa, jonka se palaessaan vapauttaa takaisin loistoonsa: jopa talvisydämen mahti ottaa laavun rakovalkeasta askeleen taaksepäin ja kumartaa herraansa.

Nokkelin eläimistä, ihminen, on oppinut hyödyntämään tätä säilöttyä aurinkoa ja on tämän avulla voinut asettua tuhansia kilometrejä pohjoisemmaksi kuin olisi muutoin ollut mahdollista. Viisas on ihminen myös ollut keksiessään, kuinka maasta saa juuri haluamaansa antia syötäväksi: viljelemällä.

Rigor mortis, kuolonkankeus. Täydellisen asteensa saavuttaneena on se kehollemme eräänlainen absoluuttinen nollapiste: kaikki itse tuotettu lämpö, viimeinenkin säästöreservi, on silloin poissa. Jokaisena hetkenä meidän ja rigor mortiksen välillä seisoo vain tuli. Ystävämme tuli. Vaikka tuli - tai voimme yhtä hyvin sanoa aurinko - on vain yksi, ilmenee se kuitenkin jo mainituissa kahdessa muodossa ja ne molemmat ovat meille välttämättömiä: tarvitsemme ruoan ylläpitämää sisäistä tulta ja tarvitsemme ulkoista tulta, riittävää lämpöä vaipaksemme. Jos lakkaamme saamasta jompaakumpaa, ei rigor mortikseen ole pitkä matka. Sine sole sileo. "Ilman aurinkoa vaikenen", kiteyttää teksti Pyhän Mikaelin kirkon tornissa Lancashiren Hoolessa.

Ajatusten ja ajatuksettomuuden areena.

Urbaaniympäristössä nähdään enevissä määrin erilaisia kaupunkiviljelmiä. Mitä hölmöilyä, voisi äkkiseltään ajatella. Jos riittävä määrä toimijoita maaseudulla on sitoutunut ruoantuotantoon, miksi toisiin tehtäviin erikoistuneen pitäisi sekaantua johonkin, mikä on vaivalloista ja jonka alan ammattilaiset hoitavat kaikin puolin sujuvammin? Vastaus on se, että tulen valjastaminen taivaalta maan kautta ruokaan ja oman elämänliekin ylläpito sen voimin, on niin perustavaa laatua oleva olemiseen liittyvä asia, että se huimaa ylevyydellään, jos sitä rohkenee katsoa silmiin. Sanomattakin on selvää, että jos jokin niin tällainen itsensä ja muiden olemassaolon mahdollistaminen on merkityksellistä toimintaa. Ihminen tuntee silloin palaavansa olemuksensa kotiseudulle.

Viljelijä mukautuu noudattamaan ikuista prinsiippiä, jonka yleispätevyys ilmenee lukemattomilla tavoilla. Tämä todellisuuden käyttöohjeiden kohta kuuluu: satoa edeltää kylvö. Lopputulokseen vaaditaan alkupanos. Viljelijä osallistuu siis mitä konkreettisimman todellisuuteen, kun hän kylvää, todistaa kasvun ja sitten korjaa. Sama sykli leimaa kaikkea toimintaa, tiedostettua ja tiedostamatonta.

Toisen kategorian edustaja, ulkoisen tulen talteenottaja, on muinaisimmassa ja kuvaavimmassa muodossaan polttopuiden tekijä. Niin kuin luonnossa on jonkin verran kasveja, jotka voi syödä suoraan maasta, on luonnossa myös pieniä määriä kuivaa puuta, joka voi ottaa mukaan ilman työkaluja ja polttaa heti. Hiemankaan haastavimmissa ilmasto-oloissa tämä ei kuitenkaan riitä. Ihmisen täytyy kaataa puita, sahata ja pilkkoa ne pienempiin kappaleisiin ja panna nämä melko pitkäksi aikaa suojattuina kuivumaan.

Jälleen toistuu periaate kylvöä seuraavasta sadosta. Puun talteenotto, käsittely ja varastointi mahdollistaa elämän ylläpitämiseen vaadittavan ulkoisen lämmönlähteen. Niin filosofisella kuin käytännöllisellä tasolla polttopuun tuottaminen ei ole siis millään tavoin vähemmän oleellisesta tekemistä kuin mitä viljelys on. Nämä kuulostavat itsestään selvyyksiltä, mutta monestiko todella ajattelemme asiaa?

Melkein täyttä, vielä tarvitaan pieni ponnistus.

Tiedämme vain, että raskaudestaan ja "turhuudestaan" (koska muut jo sen tekevät puolestamme) huolimatta omakätinen viljelys on monilla intohimona ja toiset löytävät käsittämätöntä tyydytystä ja rauhaa, kun asettuvat pöllin äärelle hakkaamaan klapeja, jotka nekin voisi paljon helpommin hankkia ostamalla alan tuottajalta. Lukemattomein klapiröykkiöiden äärellä koettua - vaikkakaan ei aina sanoiksi puettua - tietoa on sekin, että kirveen iskeytyminen halkoon on räjähtävä hetki, jossa ajatukset automaattisesti katoavat ja esiin välähtää silmänräpäykseksi mielen ajaton luonto, tuttuna ja kaikki-sallivana kuin äiti.

Viljelijä ja halonhakkaaja ovat hyvin selvillä siitä, että he eivät itse luo mitään, mutta sen sijaan tekevät tilaa jollekin ilmaantua. Tarvitaan vain mahdollistus, avattu ikkuna. Työnsä luonteen perinpohjin kohdannut viljelijä tai polttopuuntekijä ei voi muuta kuin olla kiitollinen, sillä hän on nähnyt tuosta ikkunasta ja se näköala on yltäkylläinen. Laaja kiitollisuus jatkuu horisontteihin, se ei pysähdy samaan huoneeseen ja naapuritaloon. Voimakkaan siitä tekee juuri sen hahmottomuus, äärirajojen katoaminen. Kiitollisuus on tunnetila, jonka on tutkimuksin osoitettu olevan onnellisuuden ja terveyden avaintekijä. Ei liene mahdotonta ajatella, että se määrittämättömän kiitollisuuden ilmanala, joka vallitsee polttopuunteon ja maanviljelyksen liepeillä, on yksi mainittujen töiden ratkaisevista vetovoimatekijöistä. Ehkä merkityksellisyys ja kiitollisuus limittyvät niin, että ne ovat yhtä ja samaa.

Ainakin täällä maapallon pohjoislaidalla polttopuunteon on parasta noudattaa tiettyä aikataulua. Puu kaadetaan talvella - jolloin se on kuivin vedettyään nesteensä juuristoon - ja pätkitään ja pilkotaan mahdollisimman pian; onhan kevättalven ja kevään ilma vuoden kuivinta ja toisaalta kuivatukseen vaaditaan aikaa, jota ei ole liikaa jos tarkoituksena on alkaa polttaa puita jo seuraavasta syksystä lukien. Luonnon rytmissä asiat sujuvat parhaimmalla mahdollisella tavalla ja siksi tuntuu vääjäämättä epäilyttävältä, epävireiseltä tehdä toisin. Luonnon rinnalla ihmisellä on statistin rooli valittaessa ajoituksia - viljelijä ja polttopuuntekijä suunnittelevat toimensa, mutta iso kuvio on se, että heidät on vapautettu valinnalta. Kevät tulee kun tulee - ja se on tullut kaikille, lopulta. Lajimuisti tietää odottaa sitä, luottaa siihen.

Hirmuinen huikaistus, aurinko, sen tuli kaikessa. Me siinä ja ikkunan avaajina. Mikäs siinä.

Tällaisiakin yksinkertaisuuksia sitä ajattelee, kun huhtikuisena iltana pitää taukoa hakkuupöllin äärellä ja katsoo karttunutta klapivarantoa.

Vasta yhdestä talvesta on päästy, kun seuraavaa jo ennakoidaan. Niin on tehty aina ja hyvä niin.

Ei kommentteja: