tiistai 23. huhtikuuta 2013

Raunioarvoa Nissaksella

Pylväs nostattaa huomion taivaisiin; se on sen todellinen tarkoitus.

Antiikin ajan Rooman ja Kreikan rauniot ovat edelleenkin täyttä vau-kamaa. Suomessakin voi joskus kokea jotain klassisten raunioiden apollonisen hohdokkaasta sädekehästä. Ja aina parempi on, kun tämä tapahtuu yllätyksenä - tullen kirjaimellisesti "täysin puskista".

Vantaan itäosissa lasketellessa Hakunilan betonikylästä kohden Sotungin viljelyslaaksoa täytyy pää yhdessä kohtaa kääntää tiukat 90 astetta vasemmalle. Tai joka tapauksessa nuppi kiepsahtaa automaattisesti, kun sivusilmä hoksaa jotain odottamattoman majesteetillista pöpelikkörinteen laella. Yksinäinen kreikkalaistyylinen pylväikkö on arvoituksellinen, unenomainen näky, harmoninen ja runollinen. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen tarina avautuu ja sen juurelle vaeltaa. Hieman aavemaisenkin rakennelman taustalla on tietenkin tragedia, jonka hamartia, kohtalokas erehdys, liittyy kyvyttömyyteen pitää punakukko kurissa.

Rakennelma näkyy pitkälle varsinkin keväällä puun ollessa lehdetön.

Vielä tässä vaiheessa luulisi, että kyseessä on vanha huvipaviljonki.

Ylhäällä kuitenkin selviää, että pylväikkökatos on ollut kiinteä osa isoa rakennusta, palatsimaisen huvilan veranta. Mikä talo tässä on seissyt, se selviää raportin lopulla.

Yhä ylväänä holvisto seisoo hallitsemallaan mäellä. Sen voi kokea joko tyylikkäänä tai kitschinä (tai molempina yhtä aikaa), mutta joka tapauksessa sen pystyttäjä on osoittanut kunnioitusta helleeniselle kulttuurille omamme kivijalkana. Länsimaiden perikadon edetessä olisi vaikea kuvitella, että tällaista nykyisin pystytettäisiin ellei sitten jonain postmodernisti tuunattuna hupailuversiona.

Ajan hammas on järsinyt rakennelmaa kuin hurtta luuta, mutta se ei anna helposti periksi.

Albert Speer olisi Nissaksen mäellä kai myhäillyt. Kolmannen valtakunnan hoviarkkitehti kehitti 1930-luvulla varhaisempaan romantiikan traditioon pohjautuvan "raunioarvoteorian" (Die Ruinenwerttheorie). Sen mukaan arvonsa tietävä rakentaja laati rakennuksensa sellaiseksi, että se olisi vaikuttava vielä raunionakin ja herättäisi jälkipolvissa ylevän tunnetta ja ihailua. Ruinenwert-meiningin mukaan siis jo rakennusvaiheessa piti tietoisesti ja suunnitelmallisesti ottaa huomioon rakennuksen tulevat raunio-ominaisuudet eikä jättää näitä sattumankaupaksi. Käytännössä Speerin rakennuksista vain hyvin harva ehti toteutua ennen kuin koko kolmas valtakunta oli pelkkää "raunioarvoa".

Ei vain ylöskurottamista, vaan myös laskeutumusta maan poveen. Nissaksen rauniolla on kellariosansa.

Aikoinaan täältä on katseltu maalaismaisemaa, mutta Helsingin pitäjä on muuttunut. Itse asiassa onko mikään kunta Suomessa muuttunut ihmisiässä yhtä paljon kuin se?

Poistumisperspektiivi.

Näkemämme kreikkalainen pylväikkö oli osa vuosina 1912-13 rakennetun Nissaksen kartanon uutta päärakennusta. Sen omisti maatalousneuvos William Ramsay (1867-1944). Joulukuu 1935 oli kartanon asukkaille unohtumattoman traumaattinen, sillä rakennus paloi poroksi. Kartanon oli suunnitellut Ruotsin Boråsissa ja Theodor Höijerin toimistossa oppinsa saanut arkkitehti Waldemar Aspelin. Hänen muista töistään dramaattisen tuhon koki myös Hangon vesitorni (jatkosodan aikana).

Kartanon vaiheista tiivistelmä (Biografiakeskuksen sivuilta):

Nissbackan ratsutila sijaitsi Sottungsbyn (Sotunki) kylässä, yhdessä Uudenmaan vanhimmista. Kartanon omistajat tiedetään 1540-luvulta asti. Se oli ollut rälssi- ja säteritila ja kauppakartano parillakymmenellä omistajasuvulla ennen Ramsayn suvun 1890-luvulla alkanutta kautta. Suvun hallussa Nissbacka kehittyi suureksi maataloustilaksi, jolla panostettiin uudenaikaisesti karjatalouteen. William Ramsayn aikana tilan puinen rakennuskanta 1700-luvulta uudistettiin. Uusi päärakennus kuitenkin paloi 1930-luvulla. Puisto 1700-luvulta sai olla entisellään, ja sen puusto onkin vanhinta säilynyttä Nissbackaa.


Tuhkana tuuleen kadonneen kartanon pohjoisfasadi eli päinvastainen puoli pylväikköön nähden. Kuva on Nissbackan kartanon sivuilta, joilta löytyy myös mielenkiintoista asiaa raunioiden lähistöllä sijaitsevan historiallisen kartanopuistoalueen vuosikymmeniä kestäneestä piinasta kaavoittajien piirityksessä. Jäljellä olevassa kartanopuistossa, jossa on muun muassa linnamaisen upea kivimakasiini, toimii kuvanveistäjä, professori Laila Pullisen veistospuisto.
http://www.kolumbus.fi/nissbacka-pullinen/

Toissakesänä Metro-lehti uutisoi otsikolla Mellastajien omima kartanoraunio kunnostetaan, että rauniokukkula halutaan kunnan puolesta siistiä. Operaatioon on varattu sata donaa. 1900-luvulta peräisin olevan raunion kunnostaminen on erikoista, sillä yleensä vain keskiaikaisten kivilinnojen raunioita on ylläpidetty. Se että raunioituneisuus tarvitsee ylläpitoa sisältää oman paradoksinsa, mutta eiköhän Nissaksessa ole lähinnä kyse perifeerisen elementin keskustamisesta, kaikkea hyvää ja kunniallista tietysti tarkoittaen.
http://metro.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/mellastajien_omima_kartanoraunio_kunnostetaan/

Otetaan loppuun bonuksena Vuosaaren Mustalahden (nyk. Aurinkolahti) alueella sijaitseva "antiikin raunio", tässä kuvattuna joskus 1990-luvun lopulla. Tämä oli aikoinaan suuri kokemus löytää: se tuli täytenä yllärinä vastaan villin ryteikköisestä metsiköstä (ensimmäistä kertaa kesällä, jolloin paikka oli kuin viidakko). Nykyisin rakennelma on kunnostettu ja se sijaitsee keskellä sliipattua design-puistoa. Alkujaan joonialaispylväät olivat osa 1923 valmistuneen villa Lill Kallvikin puistoa.

Erikoisia "roomalaisraunioita" kohtasimme myös Tampereella neljä vuotta sitten:

2 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Raunioiden kunnostusta raunioiksi jonkin verran harrastetaan. Esim. Loviisassa bastioni Ungern on kunnostettu juhlakäyttöön, mutta Rosenista sanotaan infotaulussakin, että sen kunnostuksessa on tavoitteena rauniomaisuuden ylläpito. Naisseuralaiseni totesi tämän nähdessään, että siihenhän hänkin joka aamu joutuu keskittymään. P. V.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Naisseuralaisesipa melkoisen heiton lohkaisi ;) Joo, ja kiitos kommentista. Loviisan bastioni on hyvä esimerkkitapaus raunion ylläpidosta. Kai siinä ideana on, että jos se kerran on päässyt raunioitumaan, niin sitten olisi "historiallisesti epäaitoa" rekonstruktoida rakennelma. Tai sitten vain rahakysymykset tulevat vastaan.

Ungern 1700-lukulaisena lasketaan kuitenkin Suomessa "tosi vanhaksi" jäänteeksi, mutta Nissaksen raunioisuuden ylläpidossa erikoista on, että kyse on modernin ajan jäänteestä. Tosin kyllähän ekan maailmansodan räjäytettyjä linnoituslaitteitakin raunioina vaalitaan, kun ovat päässeet muinaismuistolain alaisuuteen.