lauantai 31. lokakuuta 2009

Kekri - kadonneksi ilmoitettu mahtijuhla

Kadotamme kaikenlaista. Kuulakärkikyniä, hansikkaita, avaimia, sateenvarjoja, sytyttimiä, tekohampaitakin. Mutta kun kokonainen kansa kadottaa tärkeimmän juhlansa ollaan jo aika ihmeellisillä vesillä. Mutta juuri näin on tapahtunut suomalaisille. Olemme hukanneet kekrin.

Kekrin aika on nyt. Juhlan tarkka ajoitus on vaihdellut pitäjittäin, kylittäin, jopa taloittain, mutta yleensä se on ollut lokakuun viimeisellä kolmanneksella tai näin loka-marraskuun taitteessa. Kekri juhlistaa vuodenkierron päättymistä perinteisessä maatalousyhteiskunnassa. Kaikki kauden työt on tehty, sato on huolellisesti tallessa, ei ole enää mitään keskeneräistä. Tässä vaiheessa myös luonto on lopullisesti kuihtunut kuluneen kasvukauden kukoistuksesta, puut varistaneet lehtensä ja riite hiipinyt vesistöihin. On loogista ja oikealta tuntuvaa, että vuosi vaihtuu nyt. Niin ennen ajateltiinkin, paikoin vielä 1800-luvulla. Kekri oli vuoden merkittävin juhla, ajankierron vedenjakaja. Ikivanha sana "kekri" on tarkoittanut vuoden viimeistä päivää.

Kekriin on kuulunut kekkeröinti: yltäkylläiset syömingit ja juomingit, pohjoisen kansan omat bakkanaalit. Ikiaikaisen vastaavuusmagian mukaan on ajateltu, että pitopöydän pitää olla mahdollisimman runsas kekrinä, jotta varmistettaisiin mahdollisimman runsas sato myös tulevalle vuodelle. Kaikenlainen kitsastelu ja nipottaminen on ollut vaarallista, kun on tarkoitus miellyttää sadon haltijoita. Lisäksi kekriin on liittynyt talosta toiseen kiertelevien kekripukkien (myös kekrittärien ja köyrihönttämöiden) traditio. Nämä naamioituneet ja taljaan kietoutuneet veijarit ovat hyödyntäneet vieraanvaraisuudelle omistettua juhlaa ja saaneet kupunsa täyteen ruokaa ja juomaa. Jopa emäntää on voitu pitää polvella ilman että tämä tai isäntä olisi rohjennut moista lähentelyä estää. Melko pelottavina olioina kekripukeissa on jotain halloweenin "karkki tai kepponen" -meiningin vivahdetta, rajun primitiivisessä alkumuodossa tokikin. Railakka juhlinta tuntuisi yhä kaikuvan nykyisissä pikkujouluissa. Mitä tulee kekripukkiin (samoin kuin myöhempään hahmoon, tammikuussa vaikuttaneeseen nuuttipukkiin), hänet on kesytetty joulupukiksi, jonka meille tutun punanuttuisen hahmon loi vuonna 1931 ahvenanmaalaista sukujuurta oleva yhdysvaltalainen mainospiirtäjä Haddon Sundblom Coca-Cola -yhtiölle.

Kekrin aikaan kuuluvan magian tehoa on lisännyt se, että ollaan vanhan ja uuden vuoden välisellä ei-kenenkään-maalla, tiibetiläisittäin "bardossa"; eräänlaisessa aukossa, hypyssä, välitilassa. Edellinen vaihe on jäänyt taakse, mutta uusi ei ole vielä alkanut. Kiinteää maaperää ei ole jalan alla; asiat ovat "irrallaan" ja niihin voi radikaalistikin vaikuttaa. Kekrisanastossa tätä viikon tai kaksi kestävää jaksoa on kutsuttu "jakoajaksi". Piioille ja rengeille jakoaika on merkinnyt vuoden ainutta varsinaista lomaa, "römppäviikkoa", jolloin he ovat lähteneet käymään kotona tai etsineet uutta pestiä.

Suurten mahdollisuuksien ohella vaikutuksille altis aika on merkinnyt tietenkin myös punaiselle hypänneitä riskikertoimia. Demoniset voimat ovat jyllänneet, ja niiden karkottamiseksi on poltettu kekrivalkeita. Martaan mustaamassa maisemassa ovat räiskyneet komeat liekit. Kekri onkin valon juhla, johon kaipuua näemmä nykyisin tulitaidetapahtumien ja jouluvalojen kaltaisissa ilmiöissä.

Kekrinä ja jakoaikana myös vainajien maailma on liipannut läheltä eläviä. Esi-isien hengille on katettu pöytä ja lämmitetty sauna: kuolleet ja elävät ovat syöneet ja kylpeneet vuoroissa. Tämä elementti on haaistuneena jäljellä pyhäinpäivässä, jolla kirkko pakanallisena tuomitun kekrin korvasi. Kaupallinen halloween, toinen kekrin yli kävelleistä tulokkaista, ottaa tietenkin kaiken irti kalmasta ja kauhusta - muovisen rekvisiittaroinan muodossa.

Summatkaamme: meillä on juhla, johon kuuluu yhdessä paketissa yltäkylläinen tarjoilu, anteliaisuus, railakkuus, naamiaiset, kuolleiden läheisten muistelu, lomailu, kokkojen polttaminen, luonnonkierron tiedostaminen, irtipäästäminen, myönteisten tavoitteiden asettaminen tulevaisuudelle, uusi alku. Tämäkö on kannattanut kadottaa? Ei muuta kuin kollektiivis-mentaalisen löytötavaratoimiston kautta kekrin viettoon!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jotenkin järkyttävä tajuta tätä lukiessa, että huolimatta peruskoulusta kuulin kekri-juhlasta ensimmäisen kerran kävellessäni työpaikan ruokalaan (ketju - tietysti) eräs syksy pari vuotta sitten. Ihmettelin muutamaa kumikurpitsaa pöydillä ja joka paikassa olleita ilmoituksia kekri-viikoista...

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Itse kuulin kekristä ensimmäistä kertaa hieman alle 30-vuotiaana lukiessani Uno Harvan kirjaa "Suomalaisten muinaisusko" (WSOY 1948). Olo tuntui petetyltä: että tällainen juhla oli häivytetty pois, hoh-hoijaa.