Kaavoituksessa uhanalainen Vartiosaari edustaa pääkaupungin aidointa periferiaa
(Teksti julkaistu myös Elonkehä-lehden numerossa 8/2009)
”Kansallismaisema. Tästä pitäisi olla kuva viidensadan markan setelissä!”
Näin huudahti jokin kävijä vuosia sitten, kun kapusi ensi kertaa Helsingin Vartiosaaren muinaisaikaiselle vartiomäelle ja antoi katseensa levätä iäkkäissä kalliomännyissä ja horisonttiin asti saarien täplittämässä merimaisemassa.
Nyt valtio on myynyt markkansa, mutta Vartiosaari on jäljellä. Ainakin toistaiseksi, vaikka rima on huojunut usein. Neliökilometrin kokoisen saaren sijainti seitsemän kilometriä itään Senaatintorilta tekee siitä arvokasta, liiankin arvokasta rakennusmaata. Tämä ei ole jäänyt gryndereiltä huomaamatta. Helsingin yleiskaavaluonnoksessa 2002 Vartiosaari jätettiin selvitysalueeksi, kun suojelua ja rakentamista kannattavat tahot olivat uuvuttaneet toisensa ilman lopullista tulosta.
Vartiosaari on kummitellut asuntorakentamista ajavissa kaavoissa vuodesta 1943. Helsingin karttaa katsottaessa onkin pienoinen ihme, että se on välttynyt nykymalliselta ja –mittaiselta rakennustuotannolta ja infrastruktuurilta. Vain sata metriä erottaa sen mantereesta. Toisella puolella kohoavat elementtilähiöt (Laajasalo) ja formulakuskeistaan tunnetut kultahammaspytingit (Tammisalo), toisella puolella hamuaa lammas laidunta, paukkuu pölli klapeiksi ja kuiskaa piiloinen metsä.
Kokous Vartiosaaressa.
Metsänpeitossa Stadissa
Liki koko saaren kattava vihermatto näyttäytyy lehtona, vanhana puutarhana, hakamaana, niittynä, maatumisluhtana, mustikkatyypin sekametsänä, karuna mäntykankaana ja kallioylänkönä. Vartiosaaressa kasvaa ainoana tunnettuna paikkana Suomessa rantaruttojuurta. Lehtomaitikka, lehtoängelmä ja valkolehdokki tulkoon nekin jaloina kasveina mainituiksi.
Biotooppien runsaus, kuten topografian ja maiseman monipiirteisyys saa saaren tuntumaan isommalta kuin sen koko numeroina antaisi olettaa. Eksymisiä sattuu jopa hyvillä kartoilla varustautuneille ensikertalaisille, mutta ihmeellisen onnellisilta he silti vaikuttavat. Helsingin kaupunki on tehnyt saaren metsissä hoitotoimiaan, mutta kunniakseen sentään metsähevosten Eemeli ja Simeoni hirnumisen säestyksellä eikä kaikissa paikoissa muutenkaan. Onpa jokunen soppi jäljellä, jossa vanhan metsän tunnusmerkistö on pitkälle kehittynyt ja muun muassa Luonto-Liiton pääsihteeri Mauno Särkkä pääsee huokaisemaan: ”Jestas, ei kotipuolessani Keski-Suomessa oikeastaan koskaan näe tällaista”.
Aikakonemaista siirtymää täydentää se, että mikään Vartiosaaren liki kuudestakymmenestä talosta ei ole 1950-lukua uudempi. Valtaosa rakennuksista on 1900-1920 –lukujen huviloita, jotka aikoinaan muodostivat symbioosin saaren keskiosien varhaisemman torppariasutuksen kanssa. Saaren maa-alue oli jakaantunut keskiajalta lähtien Botbyn (Vartiokylä) ja Degerön (Laajasalo) kylien ja myöhemmin kartanoiden kesken. Muiden töidensä ohella torpparit rakensivat ja huolsivat talvisin huviloiden laitureita, kesäisin he viljelivät viljaa ja kasviksia. Tuotteita myytiin Kauppatorilla. Maidot pantiin aamun ensimmäisessä höyryveneessä kaupunkiin ja samalla saatiin päivän lehti. Varsinainen maatalous hiipui 1970-luvulla, mutta tälläkin vuosituhannella saaressa on ollut kanala, jossa kotkottivat Savitaipaleen maatiaiset.
Talli on vuodelta 1918. Täällä ei tiettävästi sodittu.
Rauhaa ja innoitusta hakemassa
Rikkomattoman rakennusperinnön ohella saaren kärrytieverkosto on alkuperäisasussaan. Saaren halki kyllä kaavailtiin 1968 Itäväylän veroista moottorikatua (Smith-Polvisen liikennesuunnitelma), mutta se on jo oma tarinansa. Vartiosaari voisi olla museo, vaan sitä se ei ole. Paikkoja ei ole muutenkaan syleilty hengiltä, puleerattu, siirappikuorrutettu ja alleviivattu. Saaressa ei ole metriäkään asfalttia eikä ensimmäistäkään katulamppua. Yö on yö, pimeä ja syvä, ei oranssina sirisevä keinopäivä. Shoppailemaan ei pääse (paitsi kuluneena kesänä Suomen viimeisimpään kauppalaivaan, sipoolaiseen Christinaan), mutta monella on ”plantaasinsa” hyötykasveille ja metsä puskee marjaa ja sientä. Paikallista puuta käytetään lämmitykseen, kesäveden katkettua kaivovesi on arvossaan, keväällä maistuu mahla.
Tokikin saari on muun maaseudun tavoin muuttotappioaluetta. Sen ympärivuotinen väkiluku on puolittunut 1960-luvulta ja on nykyisin noin kaksikymmentä. Helsingin saaristossa se on silti poikkeuksellisen paljon, varsinkin kun saareen ei kulje lossia (tosin kesäinen vesibussi Hakaniemestä). Talvikauden asukkailla on niksinsä kelirikkoa varten: pannaan lavereita heikoille jäille ja avitetaan kevätaurinkoa tuhkaamalla haluttu kanavanpaikka maalisjäälle. Ilmastonmuutoksen oikukkaaksi lietsoma rospuutto tiivistää kylätunteen, yhteisöllisyys on silloin henkikullankin asia. Saarelaisissa on kaiken ikäisiä. Eräs yhdeksääkymmentä käyvä rouva asuu yksin omaa synnyintölliään – eikä hänen ikinä ole kuultu valittavan.
Vartiosaaren potentian luovuuden ja latautumisen tyyssijana ovat huomanneet ainakin ne parikymmentä yhteisöä ja toimijaa, joilla on siellä tukikohta. Tällaisia ovat Kirjailijaliitto, Helsingin kaupunginteatteri, asunnottomien Vailla vakinaista asuntoa -yhdistys, Laajasalon piirin kesänuorisotalo, poikkitaiteellinen taiteilijatalo, valokuvaajien yhteisö, karmeliittanunnan vetämä ”luostari”, ympäristötaiteen yhdistys sekä veikeä vuohiklubi.
Saareen pääsyä on tasoittanut se, että noin kolmekymmentä rakennuksista on Helsingin kaupungin omistamia ja vapautuessaan vuokrattavissa. Vartiosaari on mainittu asiakirjoissa ainakin 1500-luvulta. Sen nimiasu oli vuonna 1577 niinkin tyylikäs kuin Wårdzhöö; nimi viitannee rooliin vahti- ja vainovalkeasaarena, Vartiokylän linnavuoren etuvartiona. Saari on kuitenkin yhä hämmästyttävän huonosti tunnettu. Yleensä syntyperäiset helsinkiläisetkään eivät siitä myönnä kuulleensa, saati että olisivat siellä käyneet. Eivätkö ihmiset katso yhtään ympärilleen?
Lämpöä luvassa.
Periferian itseisarvo ja keskuksen vaikeus nähdä se
Vartiosaaren voimana on, niin kirjoittaja uskoo, sen suitsimaton ja perkaamaton perifeerisyys, omanarvontuntoinen ja myönteinen takapajuisuus, arvoituksellinen sivullisuus. Aluehengeltään se muodostaa jokseenkin täydellisen vastakohdan ympäröivälle todellisuudelle, jossa asioiden mittana ovat teho, geometria, kuri ja taloudellisen hyödyn maksimointi.
Voimme verrata kaupungin hektistä ja systematisoitua ydinaluetta ihmisen loogis-rationaaliseen päivätajuntaan. Tällöin Vartiosaaren kaltainen periferia näyttäytyy irrationaalisena piilotajunnan maana, johon liittyvät sellaiset asiat kuin inspiraatio, oivallukset, tervehtyminen ja tunteet. Ei ole vaikea väittää, että ihmispsyyke tarvitsee tätä ”villiä” puolta ollakseen kokonainen ja terve. Tätä mieltä on etenkin jungilainen psykologia. Vain vasemmalla aivolohkolla operoiva ihminen olisi matemaattinen robotti, kone. Kysymys on universaalista polariteetista; vastakohtien liitosta, coniunctio oppositorum. Vuorokausi jakautuu yöhön ja päivään. Paristo ilman toista napaa olisi virraton. Meitä ei olisi ilman miestä ja naista eikä materiaa ilman atomiydintä ja elektronipilveä.
Vallitseva aluesuunnittelu ei kuitenkaan tunnista eikä tunnusta periferian itseisarvoa keskuksen tasa-arvoisena vastapoolina, saati sitä että keskukseen nähden mahdollisimman erilainen periferia lisäisi koko aluejärjestelmän vitaliteettia. Päinvastoin, periferiaa pidetään vain keskuksen negaationa; tilana, josta keskuselementit toistaiseksi puuttuvat. Mitä salamyhkäisempi ja kajoamattomampi (suunnittelukielellä ”jäsentymättömämpi”) periferia on, sitä punaisempi vaate se on keskukselle ryhtyä operoimaan sitä: läpivalaisemaan, koodittamaan, hallitsemaan, muokkaamaan – sanalla sanoen ”keskustamaan”. Tämä nähdään tietenkin hyveenä: keskushan vain auttaa kömpelöä ja vähälahjaista pikkuveljeään kehittymään itsensä kaltaiseksi.
Kirjailijaliitto viihtyy pusikoissa - niin luovuuskin.
Aluekastraatit ja elvyttävä hallitsemattomuus
Keskustaminen johtaa ani harvoin oikean keskuksen syntyyn. Näin kävi Manhattanin saarelle, joka 1626 ostettiin manhette-intiaaneilta 24 dollarin hintaan. Tuhannesti tavallisempaa on silti, että keskustamistoimia kohdannut periferia ei ole enää oikein periferia eikä keskuskaan. Siitä on tullut pseudosentraalinen periferiatorso, alue-eunukki, jonka voima keskuksen vastakkaisena polariteettinapana on latistunut.
Näin käy, kaupunkitason esimerkkejä mainitaksemme, kun puutaloalueiden hiekkatiekujat oiotaan ja päällystetään ja pittoreskit rakennukset puretaan, kun lähimetsä parturoidaan harvaksi, silvotaan väylillä ja valaistaan katulampuin, kun kaiken sallivat seikkailuiden villit joutomaat siistitään ja kesytetään design-puistoksi. Samaan listaan istuu se, että pääkaupungin sisään jäänyt kategorioihin istumaton saariyhteisö ja suojaavan rehevä luontokeidas nähdään vain hyödyntämättömänä rakennusmaana ja soveliaana sijoituspaikkana sadalle kerrostalolle ja supermarketille.
Perifeerisyyden mitätöimisen juurisyy on ihmisen pelko omaa irrationaalista puoltaan kohtaan. Tämä heijastuu ulkoisen ympäristön muokkaamiseen ja kun ympäristö heijastaa todellisuutensa takaisin, vahvistaa ihmispsyyken ylirationaalista vinoumaa, on noidankehä valmis. Vallitsevassa ilmapiirissä on nähtävä ongelmana myös se, että periferian arvoa omana itsenään on vaikea perustella rahan kielellä. Jotain muutosta on silti ilmassa.
Sammallattiainen sanatorium.
Fyysisesti kaupungin hierarkiatasolla perifeerisyys voi tarkoittaa lähiluontoa. Sen vaikutus ihmiseen on nykyisin tieteellisen tutkimuksen aihe: puhutaan luonnon elvyttävästä, terveyttä lisäävästä vaikutuksesta. Suomessa asiaa tutkivat etenkin Metlan tutkija, professori Liisa Tyrväinen sekä psykologian dosentti Kalevi Korpela. Heiltä kuulemme saman, mikä on todettu useissa kansainvälisissä tutkimuksissa 1980-luvulta lähtien. Luonnonympäristössä verenpaine ja pulssi normalisoituvat, stressihormoni kortisolin eritys vähenee ja lihasjännitys hellittää. Myönteiset tuntemukset voimistuvat ja kielteiset vähenevät.
Luonto on kansanterveydellisesti arvaamattoman tärkeä terapeutti. Eikä samaa hoitotehoa saa, kuten Tyrväisen uusimmat tutkimukset vahvistavat, rakennetusta puistosta, josta näkee läpi ja metsäntuntu puuttuu. Näin periferian aineeton arvo omana itsenään on yhdellä saralla tunnustettu. Myös mallinnukset sen tuottamasta taloudellisesta hyödystä ovat tekeillä.
Siihen on matkaa, että perifeerisyys nähtäisiin kokonaisvaltaisesti voimavarana ja itseisarvona, ja että sitä varjeleva asenneilmasto läpäisisi suunnitteluportaan, päättäjät ja viranomaiset. Valveutuneelle silmälle jo yksi silmäys pääkaupungin karttaan osoittaa, että aluejärjestelmässä on aivan liian vähän vihreää, mutkikasta, villiä ja kätköistä. Uuden periferian kaipuu ajoi kyllä kaupunginisät Länsi-Sipoon kaappaukseen, mutta sekin tehtiin vain keskustamishimossa.
Helsingin viihtyvyydelle ja luovuusvoimalle jäsentämättömät ja elämänrouheat paikat ovat happea. Ei mitään vikaa Esplanadissa ja Senaatintorissa, mutta niillä on jo paikkansa.
Vartiosaaren kaavoitus on auki. Myös silmien ja korvien on syytä olla auki.
Vartiovuorelta näkee kauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti