Apollojen lempeä noitavuorella

Suomalaisesta perhosmaailmasta kiinnostuneen ylin täyttymys on isoapollon (Parnassius apollo) kohtaaminen luonnossa. Voimme ehkä joskus hyvällä lykyllä tavata jonkin vaellusharvinaisuuden, näistä huikeimpana pääkallokiitäjän, mutta apollo on kotoisen lajistomme legendaarinen ruhtinas. Se on suurikokoisin päiväperhosemme, jonka juhlavan olemuksen vanhat ihmiset muistavat etenkin 1930-40 -lukujen kesiltä. Sittemmin apollon kanta romahti jostain edelleen tuntemattomasta syystä ja vuonna 1976 se rauhoitettiin pikkuapollon kera Suomen ensimmäisenä hyönteisenä.

Allekirjoittanut ehti haaveilla apollon kohtaamisesta kolmekymmentä vuotta. Viimein tämä merkittävä hetki tapahtui odottamatta 10. heinäkuuta kuluvaa vuotta. Eikä vain yhden apollon kohtaaminen, vaan parittelevien yksilöiden. Tapahtumapaikaksi valikoitui ilmiömaailman vivahteikkaasta moninaisuudesta Paraisten pohjoispuolella sijaitsevan Kirjalansaaren Häxbergsudden eli Noitavuorenniemi. Siitä lisää alempana.

Apollo on löytänyt toisen. Ritariperhosten heimoon kuuluva otus viihtyy runsaskukkaisissa kalliomaastoissa, jossa on sen toukan pääravintokasvia isomaksaruohoa.

Parittelun eri vaiheissa nähtiin erilaista akrobatiaa.

Apollot pysyivät tällä kertaa hiljaa, mutta apollolla on perhosmaailmassa harvinainen kyky äännellä. Häirittynä se saattaa sihahtaa kuin käärme ja sama kyky on jopa kotelovaiheella.

Pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) muistorikkaasta kohtaamisesta meillä on jo oma tarinansa, joka löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/07/jumalainen-perkele-nahty-hantalan.html

Apollot ovat saaneet nimensä valon ja auringon jumalan mukaan, mutta entä Häxberget? Perimätiedon mukaan siitä, että siellä suoritettiin noidaksi epäillyille niin sanottua vesikoetta. Heidät heitettiin mereen ja katsottiin miten he pärjäsivät. Jos kokelas vaipui pinnan alle, hän oli syytön - rauha hänen sielulleen - mutta jos hänen onnistui jotenkin räpiköiden pysytellä pinnalla (uimataito oli hyvin harvinainen), katsottiin tämän luonnottomuuden olevan merkki noitavoimista ja epäilty sai valmistautua kohtaamaan rangaistuksen katalasta rikoksestaan.

Noitavuoren vastarannalla oleva Ljusudda eli Valoniemi tuo salmelle oman polariteettinsa.

Oikeuslääketieteen edustaja tarkistaa jyrkänteen vaarallisuuden.

Apollon maisemissa voisi kadehtia lentotaitoa.

Joillekin onnettomille tämä oli viimeinen näky. Kaikkiaan vuosien 1500-1700 välillä syytettiin Suomessa noituudesta noin kahtatuhatta ihmistä. Viimeinen noita teloitettiin ilmeisesti nimenomaan Paraisilla eli Noitavuoren nurkilla.

Suomessa noitaoikeudenkäyntien kausi alkoi 1500-luvulla ja ne olivat kiihkeimmillään 1670-80 -luvuilla. Noitaoikeudenkäyntejä esiintyi eniten Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, ylipäätään niillä alueilla, joista oli tiiviimmät yhteydet Ruotsiin. Mitä kauemmaksi rannikolta mentiin, sitä harvinaisempia olivat noitaoikeudenkäynnit. Suomessa teloitettiin noituudesta alle sata ihmistä. Huomattavasti useampi sai kuolemantuomion, mutta tuomiot muutettiin tuntuviksi sakoiksi, ruoskinnaksi tai karkotukseksi. Suomen noitavainot olivat kaikkiaan pienen mittakaavan touhua verrattuna Keski-Eurooppaan, etenkin Saksaan, jossa noitien jahtaamista, tunnistamista ja kuulustelua evästi alan pahamaineinen ammattikirja Malleus Maleficarum (ja sen saksannos Der Hexenhammer eli Noitavasara).

Noitaepäiltyä saatettiin syyttää vahingoittavasta tai "valkoisesta" magiasta tai liittoutumisesta Saatanan kanssa. Jälkimmäinen syytös oli harvinaisempi Pohjolassa. Kansanusko ei ollut myöskään koskaan tuntenut ilmiötä noitasapattiin lentävistä noidista; teoria niistä oli eurooppalaisten oppineiden - aikansa tiedemiesten - luomus ja syntynyt vasta keskiajan jälkeen. Noitasapatista syytettyjen väitettiin lentävän yöllä savupiipun kautta ulos juhlimaan ja irstailemaan paholaisen kanssa. Se oli naisten hommaa, mutta eräs Suomen noitajahdin erikoisuuksia oli se, että syytetyistä suurin osa ja tuomituista vähintään puolet oli miehiä.

Välihuomio: taas yksi puuhuvila vähemmän

Tätä lauttasaarelaishuvilaa ei ole 4.7. alkaen enää ollut. Kuva toukokuun puolivälistä.

Tiedotusvälineet kertoivat jälleen tuttua viestiä autiotalon palosta (muun muassa HS 5.7.). Suhteellisen kuuluisa mutta surkeaan kuntoon päässyt puuhuvila poltettiin viikon alkajaisiksi Lauttasaaressa. Kauppias Emil Falckin 1933 rakennuttama villa oli ollut tyhjillään vuodesta 2007 ja sitä ennen ennätykselliset kuusi vuotta vallattuna. Aiemmin huvila oli vuokralla muun muassa Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiölle ja siellä asui opiskelijoita. Talon 1983 purkuaikeissa ostaneelle grynderille oli jäänyt nolosti luu käteen: tulva-alttiille tontille ei saanutkaan uutta rakennuslupaa.

Suomessa puutalot ovat niin tavallisia, ettemme oikein tajua millaisia ihastuneita huokauksia ne herättävät esimerkiksi keski-eurooppalaisissa, joiden elinpiiriä leimaavat pääasiassa kivirakennukset. Vanhoja puuhuviloita ei silti ole meilläkään liiaksi - niitä kohtaan kun suunnattiin takavuosina sellainen "saneerausaalto", että ihmisryhmään kohdistettuna vastaavaa kutsuttaisiin etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Ilmiöstä näkyy oma pieni mutta paljastava heijastuksensa Mikko Niskasen Naantalissa kuvatussa elokuvassa Asfalttilampaat (1968). Siinä sekoillaan upeassa mutta vandalisoidussa autiohuvilassa ja yksi komea puutalo myös poltetaan, jotta saataisiin leffaan tulipalokohtaus; se ei liity mitenkään juoneen, toive lienee keksitty kuvausten kuluessa (ja kunta on taatusti ollut vain tyytyväinen päästessään taas yhdestä puutalosta). Apu-lehti kyseli puolestaan 1960-luvun puolivälissä helsinkiläisiltä, mitä Eläintarhan huviloille pitäisi tehdä. Yleisimmät vastaukset olivat linjaa: "Ne röttelöt pitäisi purkaa, jotta kaupunkia kehtaisi esitellä ulkomaisille matkailijoille." Suurin osa Eläintarhan huviloista onkin purettu.

Jos tyhjillään olevat puuhuvilat eivät päädy pyromaanien sytyttämiksi, tarjoaa palokunta mielellään apuaan. Palokunta on muun muassa polttanut Vanhankaupunginlahden Kuusiluodolla sijainneen ns. posteljoonien huvilan ja muita puutaloja Helsingin saaristosta. Tämäkin tuo mieleen elokuvan (ja kirjan): Fahrenheit 451:n. Todellisuus on silti aina tarua ihmeellisempää.

Sammallahdenmäki: hiidenkiukauden hotspot

Kiveä kiven perää - siitä on kyse Sammallahdenmäessä.

Ala-Satakunnasta Rauman kuntaan kuuluvasta Kivikylästä löytyy muinaismysteerien ystävälle palkitseva retkikohde, Sammallahdenmäki. Se on ammoin täytynyt olla todellinen riittipaikkojen riittipaikka, sillä mäelle on kasattu noin 35 kiviröykkiöhautaa, kun yleensä hautamäillä näitä "hiidenkiukaita" on yksi tai joskus pari. Pari haudoista on malliltaan uniikkeja koko Fennoskandian alueella: laeltaan tasainen ja runoiltaan suorakulmainen "Kirkonlaattia" sekä mittava vallimainen "Huilun pitkä raunio".

Hautamäkeä käytettiin hyvin pitkä ajanjakso: radiohiiliajoituksissa on todettu noin tuhannen vuoden ero ensimmäisten ja viimeisten hautausten välillä. Sinä aikana pronssikausi ehti vaihtua rautakaudeksi. Moderni aika tunnusmerkkeineen ei ole vieläkään hiipinyt Saarnijärven (entisen merenlahden) kupeessa kohoavan Sammallahdenmäen helmoihin. Säästynyt maisemakokonaisuus ja poikkeuksellinen hautakeskittymä erityisine röykkiötyyppeineen ovat yhteiskeitos, jonka avulla kohteelle napsahti kaksitoista vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteen status. Tämä on tuonut paikalle ympäri maailmaa saapuvia maailmanperintökohdebongareita, joiden tavoitteena on käydä mahdollisimman monessa perintölistaan kuuluvassa kohteessa.

Tässä hautaa on niin tiuhasti, että käy jo epäselväksi mistä yksi alkaa ja toinen päättyy.

Eriskummallinen Kirkonlaattia. Arkeologi Volter Högman avasi tämän 1891 ja löysi kivipaasiarkun jäänteet ja hiiltä. Seudun ihmisiä kivirakennelma oli ymmärrettävästi askarruttanut pitkään. 1878 siitä oli kerätty tällainen kansantarina: "Kristityt ja hiidet rupesivat kilvan kirkkoa rakentamaan. Sovittiin, että ne, jotka ensin saivat kirkkonsa valmiiksi, soittavat kellolla. Ja niin ruvettiin työhön. Mutta kristityt nostivatkin kaksi pylvästä pystyyn, asettivat kellon niiden väliin ja rupesivat soittamaan. Ja kun hiidet kuulivat soiton, he vihastuivat ja jättivät työnsä kesken."

Mitä liikkui niiden ihmisten mielissä, jotka kasasivat nämä kivet?

Huilun pitkä raunio, 24-metrinen murikkamato.

Pieni kehähauta on sekin erikoinen malliltaan.

Keltainen jäkälä kivillä tuo mieleen Lapin rakkamaan. Sammallahdenmäki kuului ennen Raumaan liittämistään Lappi-nimiseen kuntaan.

Ikivanhat kivilatomukset tuntuvat huokuvan lohdullista vaikkakin lopulta harhauttavaa pysyvyyden tunnetta. Niiden äärellä kiire ja kotkotukset asettuvat ja rauhoittuvaan mieleen nousee halu ymmärtää muinaisten esi-isien elämää ja uskomuksia. Kirjallisten lähteiden puuttuessa ja korvasta korvaan kuiskatun suullisen perimyslinjan jo aikoja sitten katkettua vastaukset jäävät aavisteluiksi. Sammallahdenmäen sanotaan edustavan uutta skandinaavista uskontoa, johon liittyi muun muassa auringon palvomista. Tiedämme polttohautauksesta ja tuhkan kätkemisestä mahdollisten aarteiden kera paasiarkkuihin. Tiedämme pronssikauden leppeästä ilmastosta ja jalopuiden runsaudesta sekä meren lainehtimsesta pitkällä nykyisessä sisämaassa. Sitä pidemmälle tietomme ei juuri vie. Jos mysteerista mielii jonkin välähdyksen verran ymmärtää, tapahtuu se käsitteellisyyden raukeamisen kautta: olemalla hiljainen, antautuvaisesti ojentuva säie, itsekorostuksen hylännyt rae osana maisemaa.

Allekirjoita Vartiosaaren suojeluvetoomus!

Yhä uudet retkikunnat löytävät Vartiosaaren huipun.

Poikkeuksellisesti vinkkaamme lukijoita vetoomuksesta - linkki tekstin lopussa - jonka allekirjoittamalla voi ilmaista kantansa erään globaalistikin erityislaatuisen periferiahelmen säilymisen puolesta.

Puhe on Helsingin Vartiosaaresta, jonka kaavoitusprosessi on aktivoitumassa vuosien hiljaiselon jälkeen. Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta jätti juhannuksen alla eriävän lausunnon Uudenmaan liiton laatimasta maakuntakaavan luonnoksesta. Kyseisessä luonnoksessa Vartiosaarta ei ole merkitty "taajamatoimintojen" alueeksi, mikä käytännössä tarkoittaa, että saarta ei tultaisi käyttämään rakennusalueeksi. Tämä näkemys ei miellyttänyt kaupunkisuunnittelulautakuntaa, joka on ilmaissut halunsa selvittää sitä mahdollisuutta, että Vartiosaari kytkettäisiin sillalla mantereeseen ja rakennettaisiin uudeksi asuinalueeksi.

Sama pyrkimys on kummitellut jo 1940-luvulta - kaikonnut aina hetkeksi, mutta nostanut yhä uudestaan päätään. 1960-luvun lopulla Vartiosaaresta voitonvarmasti jo myytiin asuntosäästäjille kerrostaloasuntoja - toki vasta paperilla olleita. Kuin ihmeestä saari on säästynyt siltä kohtalolta, jonka Helsingin kookkaista saarista esimerkiksi Kulosaari ja Lauttasaari ovat kokeneet. Siitä ei ole tullut lähiötä lähiöiden joukkoon. Mantereen tultua taajasti rakennetuksi ja viimeisen päälle modernisoiduksi on Vartiosaaren arvo omana itsenään vain kasvanut. Tämän ymmärtää maakuntakaavan luonnos, joka siis esittää Vartiosaaren luonto- ja kulttuurimiljöökokonaisuuden säilyttämistä. Se on myös sopusoinnussa saaren aiemman, Valtioneuvoston 2009 hyväksymän RKY-merkinnän (valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö) kanssa.

Ainoastaan Vartiosaaren pääasiallinen omistaja, Stadi, ei ilmeisesti ymmärrä tai tahdo ymmärtää alueen arvoa. Miksi? Lyhytnäköisesti lihoiksi pistämällä saaresta saisi tietenkin mukavasti massia kaupungin pankkitilille. Silti vieläkin todennäköisempi selitys on psykologinen. Aasiasta tunnetaan tarina rutiköyhästä kerjäläisestä, joka haali vaivalla niukkaa elantoaan turuilta ja toreilta tietämättä että hänen kurjan majansa maalattian alla piili huikea aarre. Jos jokin arvokas on liian lähellä, se jää helposti huomaamatta. Näin ei silti tarvitse olla.

Maakuntakaavaluonnoksen säilyttävää linjausta tukemaan perustetun vetoomuksen voi allekirjoittaa tässä osoitteessa:

http://www.adressit.com/pelasta_vartiosaari

Allekirjoitus vie vain tuokion. Linkkiä sopii levittää kiinnostuneille!

Lisää Vartiosaaresta aiemmassa tekstissämme:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/10/helsingin-tuntematon-saaristolaiskyla.html

Saari tarjoaa spontaania periferiaterapiaa. Sen tasapainottavan vaikutuksen tietää muun muassa lastensuojeluyksikkö, joka kuntouttaa ympärivuotisesti eri tavalla haasteellisia skidejä tukikohtanaan Mäntyniemen huvila.

Isoisänniemen eksoottiset kivet

Isoisänniemen rantahiekka on osa merenkäynti- ja rahtaushistoriaa.

Urbaanin löytöretkeilijän ei aina tarvitse etsiä menneisyyden merkkejä rakennetusta ympäristöstä. Joskus riittää katseen luominen alas maahan, soraan jalkojen alla. Tällaiseen kutsuva paikka on Helsingin Mustikkamaan länsipäässä sijaitseva Isoisänniemi. Se on "vanha eksoottisen kiviaineksen läjityspaikka", kuten geologi Antti Sallan 2004 laatima Kallioperän ja maaperän arvokkaat luontokohteet Helsingissä -selvitys luonnehtii.

Purjelaivat tarvitsivat painoa kulkeakseen vakaasti ja pysyäkseen pystyssä. Silloin kuin lasti oli kevyttä, kuten kangasta tai mausteita, tai lastia ei ollut lainkaan, otettiin vakauttajaksi painolastimaata. Tämä tietenkin lapioitiin alta pois, kun oltiin saamassa rahtitavaraa tilalle. Väylien aukipysymisen turvaamiseksi maata ei saanut läjittää mihin huvitti, vaan sille oli satamaviranomaisten toimesta osoitettu omat paikkansa. Isoisänniemelle painolastimaata poistettiin tiettävästi 1600- ja 1700-luvuilla ainakin englantilaisista, saksalaisista ja tanskalaisista purjelaivoista. Poistuessaan laivat eivät yleensä enää tarvinneet painolastimaata; Suomen päävientituotteet puu ja terva olivat tarpeeksi raskaita itsessään.

Millaista ainesta, hikikarpaloiden virratessa ja työlaulujen kaikuessa, Mustikkamaan kamaralle mätettiin? Tässä materiakuvaus Sallan sanoin: "Kasautuma Suomen geologialle vieraita kiviä: piikiveä eli limsiötä (esihistoriallinen työkalumateriaali ja historiallinen tulentekoväline), sedimenttistä kalkkikiveä, saviliusketta ja laavakiveä. Piikivet ovat kiiltäväksi hioutuneita ja pyöristyneitä. Kivien koko pääosin 0,5 - 5 cm, myös joitakin 5 - 30 cm:n kappaleita. Luonnonkivien lisäksi painolastissa on tiiltä, lasia, keramiikkaa ja kivihiiltä. Vanha lasi on paksua ja sameaa."

Maallikkokin huomaa, ettei kiviaines ole ihan tuttua. Valkoiset kalkkikivet ovat hauskoja: ne käyvät sellaisenaan liidusta ja kallioon voi jättää viestinsä.

Reikä voisi olla ihmisen tekemä ja kivi osa jotain muinaista työkalua - mutta osaa toki luontokin muovaustyön.

Paikoin on melko runsaasti tummaa, jopa mustaa kiveä.

Geologinen kokoontuminen.

Suojaisa pikkuranta on itsessään Mustikkamaan rauhaisimpia. Samaa ei voi suoranaisesti sanoa vastarannasta, joka on Sompasaaren entisen sataman myllerryskenttää ja pian kivenmurskaamokäytössä.

Tähän renkaaseen laivat kiinnitettiin tyhjäyksen ajaksi. Myös niemen kasvillisuutta pitänee käydä silmäilemässä, sillä painolastimaa on luonnollisesti sisältänyt florallemme vieraita siemeniä. Niin sanottu painolastikasvillisuus on pitkälti hävinnyt Suomesta, sillä vanhat painolastin läjityskentät ovat monessa satamassa jääneet asfaltin tai laajennusten alle. Jotkut painolastikasvit, kuten rentoapila, ovat silti onnistuneet levittäytymään laajemmallekin.

Pysähtyneet rattaat - Kotkan ja Loviisan teollisuuskaikuja

Torni tahtoo korkeuksiin ja sinne myös pääsee.

Kesäpäivän kunniaksi käväisimme tutkailemassa itäisen Uudenmaan ja Kymenlaakson teollisuushistoriaa, pääpainon ollessa jo pois käytöstä jääneissä tuotantolaitoksissa. Tällä kertaa reitillemme osui kartonkitehdas, höyrysahan voimalaitos ja öljysatama. Kiire ja hyörinä olivat poissa, tilalla salien ja kenttien autius sekä mietteliäs aatoksemme eilisen ahertajain työpanoksesta, jolla kerran oli merkitys paitsi heidän ja perheidensä hyvinvoinnille myös nuoren kansakunnan vaurastumiselle. Tilapäisyyden lain edessä se kaikki on nyt kuin unta. Kiinnostavaa, sävähdyttävää, surumielistäkin unta.

VANHA KARTONKITEHDAS, LOVIISA

Ensimmäinen kohteemme on entinen kartonkitehdas ja autokorjaamo Loviisassa. Rakennusperinnön murskaamisen hulluina vuosina 1970-luvun alussa sen vierestä purettiin Loviisan rautatieasema. Kaupungin läntinen sisääntulotie haluttiin nostaa massiiviselle betonisillalle, minkä tiellä asema harmittavasti sijaitsi. Onnekkaasti kartonkitehdas jäi paikoilleen. Nyt se on kuitenkin autio ja on ollut ilmeisesti hyvän tovin. Perusrakenteiltaan talo on varmasti vahva, mutta on kyseenalaista annetaanko sen säilyä, sillä nykystandardien puitteissa rakennus on todettu huonokuntoiseksi.

Huhtikuun lopussa uutisoitiin muun muassa Uusimaa-lehdessä, että rakennuksen omistaja Osuuskauppa Osla myy rakennuksen loviisalaiselle arkkitehtuuritoimisto Ilonen & Lautamolle, jonka intressinä on luonnollisesti tontin rakentaminen. Aiemmin rakennuksesta kiinnostunut Studio Hyvät Tyypit ja sen kanssa yhteistyötä tehnyt, paikallisten taiteilijoiden muodostama Pahvi-Paff-työryhmä jäivät neuvotteluissa kakkoseksi. Näillä tahoilla olisi ollut mielessä rakennuksen uusi elävöittäminen.

Tiilirakennus on vuodelta 1912. Alkuperäisessä käytössään kartonkitehtaana se toimi vain vuoteen 1925. Työntekijät olivat enimmäkseen nuoria naisia ja heistä monet tulivat pestatuiksi murheellisin seurauksin punakaartiin.

Jossain vaiheessa rakennukseen tuli autokorjaamo, josta kielii haalistunut Opel-teksti pienen akkunan yllä.

Rasvamonttu näkyy oikealla, mutta verstaan viimeinen käyttäjä - kuka hän on ollutkaan - on siirtynyt autoja kevyempään kalustoon. Tukka on saatu huoliteltua etualan vempaimella.

Myös talviaikainen liikkuminen on huomioitu. Viime talvena tämä apu - niin lähellä mutta niin kaukana - olisi ollut tarpeen, sillä jouduimme ihailemaan rakennusta valtavien kinosten vuoksi kauempaa.

Kilpa Populär ja muut nostalgiasivakat.

Autokorjaamon peruja.

Tuliko SFP-691 kuntoon?

Yläkerrassa on ihan oikea ghettoluola.

Jokin tarina on tässäkin takana, että Sampon valokyltti on päätynyt vanhan verstaan yläkertaan.

Ihan normiullakko, mutta ullakot sinällään ovat ihan oma juttunsa rakennuksen "mentaalista rakennetta"; ne ovat yhtä perifeerisiä kuin kellarit, mutta tukeutuvat maan sijasta taivaisiin, yliseen.

Vanha lehmuskuja, joka vie ei-mistään ei-mihinkään, kulkee kartonkitehtaan takana. Ennen vuonna 1973 valmistunutta siltaa se johdatti liikenteen Loviisan keskustaan lännestä.

Isot ikkunat ovat tuoneet päivänvalon tehdassaleihin.

Kirkko ei ole kaukana eli ihan keskustassa ollaan.

HALLAN SAHAN VOIMALA, KOTKA

Hallan saarella Kotkan itäpuolella toimi aikoinaan saaren nimeä kantava sahayhtiö, joka lienee ollut maan suurimpia alallaan. Myöhemmin saha siirtyi Kymi Oy:n haltuun. Lopetettuaan toimintansa Hallassa 1986 yhtiö purki saha-alueen rakennuksia eikä niitä juuri ole enää jäljellä. Retkiseurueemme ei itse asiassa odottanut kohtaavansa rakennuksia, vain irtainta reliikkiä, mutta pusikoissa odotti yllätys, josta oheiset kuvat. Hallan alueella käytiin lukijamme Rolf Jacksenin vinkistä, mistä hänelle vielä kiitokset.

Hallan saaren omistaa nykyisin UPM-Kymmene -yhtiö. Saaren itälaidalla on toimiva tavarasatama. Halla on yhdistetty penkerein sekä mantereeseen että sen eteläpuoliseen Tiutisen saareen. Hallan kaavassa ei ole suojeluvarauksia.

Hallan sahan voimalaitos on ylväs rakennus. Höyrysaha valmistui 1876 ja oli alkuun norjalaisomisteinen, suomalaiskäsiin se siirtyi 1916.

Miksi uusissa teollisuusrakennuksissa ei satsata tyyliin ja kauneuteen? Torni on tässä rakennuksessa pelkkää juhlistavaa ekstraa, vaikka on sitä voitu teoriassa käyttää esimerkiksi palovartiointiin.

Voimalan vieressä on purkajilta säästynyt makasiini.

Itse saharakennus on purettu voimalan viereiseltä kentältä.

Luonto on ottanut haltuun ihmisen jättämän tilan. Tätä kukkaa emme tunnistaneet, se voi olla laivaliikenteen mukana kulkeutunut vieraslaji.

Voimalan takana on sen huiskea savupiippu...

... ja tuhkanpoistoluukut tyhjennyskolan kera.

Näkymä sisältä. Vasemmalla seinustalla on rivi kummallisia avokomeroita sähkön jyllätä.

Tässä yksi "komeroista".

Tyylikäs hallintapaneeli.

Lisää samaa kategoriaa.

Vihertävän tiilen seinä.

Terä muistuttaa koko laitoksen tarkoituksesta.

Hallan saarella on keitetty myös sellua, josta kertoo tämä lomake.

Se pieni mutta niin tärkeä huone.

Englantilainen laatukatkaisija.

Valvomo.

Konehallin hämärää leikkaavat kattoikkunat.

Myös hallin yläpuolella on taso.

Kattoluukkukin löytyy.

Tornin portaikkoa.

Huipulla liehui lipputangon ei edes puolitankoon vaan alaosaan kietaistu lippu, ehkäpä jonkun mikrovaltion. Ilmahälytyssireeni on hyvin todennäköisesti palvellut tositoimissa sodan aikana.


Saha-alue on muuttunut pöpeliköksi ja laiturit luurangoiksi. Taustalla savuaa Sunila Oy:n sulfaattisellutehdas.

Hallan halki kulkevan tien ylittää vanha rautatiesilta, jonka amputoidut kiskot törröttävät yhä kuilun reunalla.

Tarkemmin havainnoituna rautatiesilta on vedetty teloille odottamaan. Sillan purkajat halusivat jättää option yhteyden uudelleen kytkemiseksi.

Junarata katoaa vähitellen karikkeeseen ja vesakkoon.

Hienolle rautatiesillalle ei saisi ollenkaan mennä.

KATARIINANNIMEMI

Kotkan Katariinanniemessä on nykyisin "Katariinan meripuisto". Aikaisemmin siellä oli Ruotsinsalmen merilinnoituksen päälinnoitus Fort Katarina ja 1930-luvulta vuosisadan loppuun toiminut öljysatama, jonka sallittiin 1950-luvulla asettua historiallisen merilinnoituksen päälle. Öljysatama purettiin lähes täydellisesti 2000-luvun alkuvuosina.

Kotkan keskustassa kannattaa nähdä vaikuttava kaupungintalo, joka on kuin Stasin päämaja Itä-Saksasta. Se on 1930-luvun funkista, arkkitehti Erkki Huttusen luomus. Yllätyksellisyyttä tarjoaa vasemman ylälaidan nokkela ikkunailoittelu.

Meripuistoa on rakennettu EU-rahalla.

Jotain öljysataman aikakaudelta on yhä jäljellä.

Vanha makasiini on päässyt rappiolle.

Makasiinin sisäpuolen visuaalista antia.
Erikoisen mallinen suojamuuri. Aaltorakenne on lisännyt kestävyyttä, jota on tarvittu muun muassa sotatoimia silmälläpitäen.

"Kurkistusaukko" toiseen todellisuuteen.
Harmonisen orgaanista siilomuotoilua noin 1930-luvulta. Tämä ei tietenkään liity öljyyn, vaan mahdollisesti lannoiteteollisuuteen.

Siilojen etualalla on lastauslaituri. Paikalle johti rautatie vielä kymmenisen vuotta sitten.