Apollojen lempeä noitavuorella

Suomalaisesta perhosmaailmasta kiinnostuneen ylin täyttymys on isoapollon (Parnassius apollo) kohtaaminen luonnossa. Voimme ehkä joskus hyvällä lykyllä tavata jonkin vaellusharvinaisuuden, näistä huikeimpana pääkallokiitäjän, mutta apollo on kotoisen lajistomme legendaarinen ruhtinas. Se on suurikokoisin päiväperhosemme, jonka juhlavan olemuksen vanhat ihmiset muistavat etenkin 1930-40 -lukujen kesiltä. Sittemmin apollon kanta romahti jostain edelleen tuntemattomasta syystä ja vuonna 1976 se rauhoitettiin pikkuapollon kera Suomen ensimmäisenä hyönteisenä.

Allekirjoittanut ehti haaveilla apollon kohtaamisesta kolmekymmentä vuotta. Viimein tämä merkittävä hetki tapahtui odottamatta 10. heinäkuuta kuluvaa vuotta. Eikä vain yhden apollon kohtaaminen, vaan parittelevien yksilöiden. Tapahtumapaikaksi valikoitui ilmiömaailman vivahteikkaasta moninaisuudesta Paraisten pohjoispuolella sijaitsevan Kirjalansaaren Häxbergsudden eli Noitavuorenniemi. Siitä lisää alempana.

Apollo on löytänyt toisen. Ritariperhosten heimoon kuuluva otus viihtyy runsaskukkaisissa kalliomaastoissa, jossa on sen toukan pääravintokasvia isomaksaruohoa.

Parittelun eri vaiheissa nähtiin erilaista akrobatiaa.

Apollot pysyivät tällä kertaa hiljaa, mutta apollolla on perhosmaailmassa harvinainen kyky äännellä. Häirittynä se saattaa sihahtaa kuin käärme ja sama kyky on jopa kotelovaiheella.

Pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) muistorikkaasta kohtaamisesta meillä on jo oma tarinansa, joka löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/07/jumalainen-perkele-nahty-hantalan.html

Apollot ovat saaneet nimensä valon ja auringon jumalan mukaan, mutta entä Häxberget? Perimätiedon mukaan siitä, että siellä suoritettiin noidaksi epäillyille niin sanottua vesikoetta. Heidät heitettiin mereen ja katsottiin miten he pärjäsivät. Jos kokelas vaipui pinnan alle, hän oli syytön - rauha hänen sielulleen - mutta jos hänen onnistui jotenkin räpiköiden pysytellä pinnalla (uimataito oli hyvin harvinainen), katsottiin tämän luonnottomuuden olevan merkki noitavoimista ja epäilty sai valmistautua kohtaamaan rangaistuksen katalasta rikoksestaan.

Noitavuoren vastarannalla oleva Ljusudda eli Valoniemi tuo salmelle oman polariteettinsa.

Oikeuslääketieteen edustaja tarkistaa jyrkänteen vaarallisuuden.

Apollon maisemissa voisi kadehtia lentotaitoa.

Joillekin onnettomille tämä oli viimeinen näky. Kaikkiaan vuosien 1500-1700 välillä syytettiin Suomessa noituudesta noin kahtatuhatta ihmistä. Viimeinen noita teloitettiin ilmeisesti nimenomaan Paraisilla eli Noitavuoren nurkilla.

Suomessa noitaoikeudenkäyntien kausi alkoi 1500-luvulla ja ne olivat kiihkeimmillään 1670-80 -luvuilla. Noitaoikeudenkäyntejä esiintyi eniten Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, ylipäätään niillä alueilla, joista oli tiiviimmät yhteydet Ruotsiin. Mitä kauemmaksi rannikolta mentiin, sitä harvinaisempia olivat noitaoikeudenkäynnit. Suomessa teloitettiin noituudesta alle sata ihmistä. Huomattavasti useampi sai kuolemantuomion, mutta tuomiot muutettiin tuntuviksi sakoiksi, ruoskinnaksi tai karkotukseksi. Suomen noitavainot olivat kaikkiaan pienen mittakaavan touhua verrattuna Keski-Eurooppaan, etenkin Saksaan, jossa noitien jahtaamista, tunnistamista ja kuulustelua evästi alan pahamaineinen ammattikirja Malleus Maleficarum (ja sen saksannos Der Hexenhammer eli Noitavasara).

Noitaepäiltyä saatettiin syyttää vahingoittavasta tai "valkoisesta" magiasta tai liittoutumisesta Saatanan kanssa. Jälkimmäinen syytös oli harvinaisempi Pohjolassa. Kansanusko ei ollut myöskään koskaan tuntenut ilmiötä noitasapattiin lentävistä noidista; teoria niistä oli eurooppalaisten oppineiden - aikansa tiedemiesten - luomus ja syntynyt vasta keskiajan jälkeen. Noitasapatista syytettyjen väitettiin lentävän yöllä savupiipun kautta ulos juhlimaan ja irstailemaan paholaisen kanssa. Se oli naisten hommaa, mutta eräs Suomen noitajahdin erikoisuuksia oli se, että syytetyistä suurin osa ja tuomituista vähintään puolet oli miehiä.