Välihuomio: Niin keskeinen että perifeerinen

Tällä kertaa jutunjuurta on väännetty tästä kyltistä, jonka funktionaalis-asiallinen merkkilaji viittaa puolen vuosisadan taakse.

Joskus paikka on niin vilkkaan hyörinnän häränsilmässä, että se muuttuu luokseenpääsemättömäksi periferiaksi silkkaa keskeisyyttään. Esimerkiksi Haagan liikenneympyrän keskelle jäävässä metsikössä sijaitsi pitkään metsien miesten irtolaismaja; piilokoijaa kiertävä liki tauoton autovirta tarjosi sille rauhan ja koskemattomuuden, ylhäisen yksinäisyyden, jota se ei olisi samalta seudulta oikeastaan mistään muualta saanut. Tavalliselle ihmiselle ei tule mieleenkään lähteä pyrkimään liikenneympyrän keskellä sijaitsevaan metsikköön; liikennevirran ylitys olisi epämiellyttävää ja vaarallista, ja perillä voisi iskeä lähinnä klaustrofobinen tunnelma. Koska yrityksen vaatima vaiva ei ole missään suhteessa tulokseen, ovat tällaiset paikat yleensä erämaisia tyyssijoja, kaupungin harvimmin jalan astuttuja neliömetrejä. Voisi olettaa, että esimerkiksi juuri liikenneympyröitä on hyödynnetty (laillisten ja laittomien) hyötykasvien viljelyyn pari vuotta sitten Suomessakin järjestäytyneen kaupunkiviljely-liikkeen viitoittamalla tavalla. Pasilan ratapihalla viljemiä on ainakin ollut.

Eräs pieni detaljiiesimerkki "niin keskeinen että perifeerinen" -ilmiöstä löytyy Itäväylän alusta, kohdasta, jossa tiuhaan kudottu automatto nousee Sörnäisten rantatieltä Itäväylälle, nopeuttaan kiihdyttäen, kantakaupungin ahtauden jälkeen edessään siintävän moottoritiemäisen avaruuden huojentavana kokien. Tässä kohdin seisoo auringon vaalentamassa ja halkeilevassa puutolpassaan tieviitta Itäväylä Österleden. Kyltin fontti viittaa vuosikymmenten päähän, 1950-60 -lukujen vaihteeseen, jolloin myös nimellä Itäinen Autostrada tunnettu väylä valmistui. Kun päätös tehdään ja käsky käy, on Helsingin kaupungin koneisto tehokas uusimaan kadunkalusteita. Vanhemman polven katukyltit on aikoja sitten vaihdettu uudempiin - riippumatta siitä, onko niissä ollut jotain vikaa tai ei - mutta ei tätä. Itäväylän nimikyltti on yksinkertaisesti liian vilkkaassa paikassa, että sitä olisi voitu vaihtaa aiheuttamatta vaaraa ja huolta niin vaihtajalle kuin liikenteelle. Se on todennäköisesti pystytetty väylän ollessa viittä vaille valmis, ennen kuin se on avattu autoille. Sittemmin se on ollut koskematon omalla erikoisvyöhykkeellään haarniskoidun henkivartioston varjeluksessa, huippuintensiteetin suvantotaskussa.

Tästä ajaa keskimäärin 65 000 ajoneuvoa vuorokaudessa, eli yöt päivät keskimäärin 2708 tunnissa ja 45 minuutissa. Ei ihme, että vanhaa katukylttiä ei ole vaihdettu, kuten muualla kaupungissa on tehty.

Samainen katukyltti törröttää dramaattisesti tässä Eeva Ristan 1971 ottamassa kuvassa:
http://www.asfalttiajaauringonkukkia.fi/haku/autojono/ser123819#contentwrapper

Satokartta paljastaa Helsingin julkiset ruokapuut ja -pensaat

Satokartan (http://satokartta.net) laatija Joel Rosenberg tsekkasi Herttoniemenrannan Laivalahdenpuiston lupaavaa päärynäsatoa. "90 prosenttia enemmän kuin aiempina vuosina", kuului arvio.

Montaa kaupunkilaista turhauttaa, kun konkreettisin tarjolla oleva käytännön askare on luokkaa hehkulampun vaihto. Jossain syvällä tuntuu vaje, joka pukee itsensä ehkä aika ajoin ajatuksiksi: evoluutio ei ole tarkoittanut ihmistä vain siistiin sisätyöhön ja aina vain virtuaalisemmaksi käyviin kokemuksiin. Osa hakee yhteyttä peruselementteihin kasvimaapalstasta, jollaisen saamiseen onkin pysyvästi tunkua ja jonoa. Viljelyspalstassa kiteytyy eräs yleinen haave; toden totta näpertelynomainen mutta siltikin aito pilkahdus omavaraisuutta. Tunne omavaraisuudesta on psykologisesti ilman muuta tärkeämpi ravinto kuin ne muutamat pussilliset syötävää, jota kaupunkilaisviljelijä aariltaan korjaa. Taustalla on ihan ehtaa tulevaisuuden pelkoa: ehkä järjestelmä romahtaa jonain päivänä, ennen kuin uskommekaan. Öljyntuonnin pidemmäksi aikaa katkaiseva kansainvälinen suurkriisi tekisi jo kamalaa jälkeä yhteiskunnalle, jonka jokainen ruokahuollon vaihe lannoitteiden valmistuksesta ruoan pakkaamiseen ja kuljetukseen on öljyriippuvaista ja samalla harvoille suurtoimijoille keskittynyttä.

Helsinkiläinen kaupunkiaktivisti ja taiteilija Joel Rosenberg on painiskellut myös tällaisten synkeänpuoleisten mietteiden kanssa ja etsinyt ajoin jopa epätoivoisesti ratkaisua, ensimmäistä askelta, jonka otettuaan olo olisi hieman huojentuneempi. Hänellä on viljelmänsä maalla ja kaupungissa, tärkeitä henkireikiä varmasti, mutta niiden lisäksi hän keksi esitellä ensimmäisenä Suomessa jokamiesoikeuden nojalla hyödynnettävien kaupugin ruokapensaiden ja -puiden sadonkorjuun. Syntyi projekti "Satokartta", karttapohjainen nettisivu, josta kuka tahansa helsinkiläinen voi etsiä lähialueensa julkisilla paikoilla sijaitsevia marjapensaita ja hedelmäpuita, tarkistaa lajien kypsymisajat, ja lähteä täyttämään korinsa. Satokartta on osa Rosenbergin taiteen maisterityötä Aalto-yliopiston ympäristötaiteen linjalla. Ja sivumennen sanottuna: oiva on taideteos, joka opastaa omakohtaiselle löytöretkelle, monen aistin käyttämiseen, kohti kokonaisvaltaista olemista ja johonkin niin mahtavan tavalliseen toimintaan kuin sadonkorjuuseen. Ihmisen vanhin ammatti ei ole prostituoitu, vaan keräilijä. Sellaisia olimme jo apinoina. Ja sellaisia haluamme taas olla.

Satokartta löytyy siis täältä: http://satokartta.net/

Rosenberg täydentää karttaa sitä mukaa, kun löytää uusia kohteita omien retkiensä tai vinkkien kautta. Hänellä osaksi sadonkorjuufilosofiaa linkittyy fillarointi ja hän on vetänytkin sadonkorjuupyöräilyitä (jollaisia on luvassa taas syyskuussa). Mukaviin ja monipuolisiin korjuutuloksiin nimittäin pääsee, kun kiertää pyörällä usemman kohteen. Fillari on luonteva siksikin, että satopuut ja -pensaat ovat usein puistoissa ja pyöräteiden varsilla. Ja niitä riittää yllättävän paljon, vaikka Malminkartanon entisen koetilan kaltaisia paikkoja, jossa kasvaa parisataa omppupuuta, ei sentään ole joka mutkassa. Pitkälti kyse on silmien aukenemisesta ympäristölle. Suurimmat estot, voiko ja saako syödä, sopii ylittää, sillä vastaus molempiin on asiantuntijoilta tarkistettu "kyllä" (toki vilkkaasti liikennöidyiltä paikoilta hedelmän tie suuhun käy pesun tai kuorimisen kautta). Koriin voi kertyä omenoiden lisäksi muun muassa luumuja, kirsikoita, päärynöitä, kriikunoita, tyrninmarjoja, karviaisia, viinimarjoja, aronioita, kvitteneitä ja pähkinöitä.

Urbaanin sadonkorjuun idea leviää. Pari päivää sitten oli kerääjiä esimerkiksi Kaartinkaupungissa Designmuseon edustan puistikossa, jossa kasvaa mustaviinimarjaa. Mutta siinä missä satopuiden ja -pensaiden istuttaminen julkisille paikoille on tähän mennessä ollut aika sattumanvaraista toimintaa, voisi kaupunkia nyt rohkaista ottamaan sen määrätietoiseksi linjakseen. Tämä olisi askel ei-kenenkään-maa -fiiliksestä siihen, että julkisia viheralueita miellettäisiin vahvemmin yhteiseksi omaisuudeksi ja huolenpidon kohteeksi. Lajikkeiden tulisi olla olemattomalla huolenpidolla pärjääviä maatiaisia.

Getan grotto - luonnonluoliemme aatelia

Iltaruskossa Ahvenanmaan punainen graniitti sai suorastaan lännenelokuvamaisen lämpimän värisävyn. Haltioitunut retkeilijä on jähmettynyt kielekkeen alle.

Saaristoluonto-orientoitunut retkijaoksemme kävi koluamassa Pohjois-Ahvenanmaalla Getan kunnassa sijaitsevaa Getan vuorta. Tiedossa oli, että vuorella on mainekas luola. Myös nimellä Djupvikinluola tunnettu muodostelma löytyi mukavan harhailun jälkeen. Samalla selvisi, että sinne olisi päässyt myös viitoitettua luontopolkua. Mutta ehkä löytämisen riemu ei olisi ollut silloin niin suuri.

Suomen luonto on luolien suhteen köyhää ja jokainen onkalontapainen louhikonperä siksi pienoinen merkkitapaus, usein GT-karttaankin tähdellä merkitty. Getan luola nousee suorin tein samaan kuninkuuskastiin kuin Torholan luola Karkalissa, ja jos laskuissa huomioidaan luolan lähiympäristö, on se ehkä valtakunnan magein.

Vuonomainen Djupviken on hyvän ankkuripaikan maineessa. Jossain lähistöllä on luola, mutta missä? Alkoi parin tunnin etsintä.

Vanhoja mutta käppänöitä "bonsai-mäntyjä".

Getan kiviaines on poikkeuksellisen liuskeista. Kun siinä on poikkisaumojen lisäksi runsaasti pystykatkoksia, antaa se melkein muuratun seinän vaikutelman.

Kuin veitsellä leikeltyjä paaseja.

Suojainen leirinpaikka. Kiipeilypiireissä Getaa on kutsuttu Suomen parhaimpiin kuuluvaksi "boulder-paikaksi".

Jokainen metri vaellusta oli luonnon taideteosta.

Perillä! "Grotta"-teksti paljastaa, että ollaan tultu luolalle.

Tarinan mukaan Getan luolassa kyyhötettiin isovihan aikaan 1714 venäläisten polttaessa ja raiskatessa Oolantia. Piileksijät odottivat kyytiä Ruotsiin ja järjestivät lohdukseen jumalanpalveluksen. Virsien veisuun aikana luolan suulle ilmaantui venäläisten ärisevä jälkikoira. Tälloin neuvokas getalaisnainen otti sukkanauhansa ja kuristi sillä koiran ennen kuin se ehti hälyttää isäntiään paikalle. Näin piileskelijäin onnistui säästää henkiriepunsa. Getan luolaa tiedetään käytetyn jumalanpalveluksiin muulloinkin.

Aasian maissa, etenkin Intiassa ja Tiibetissä, luolat ovat perinteisiä paikkoja buddhalaisten ja hindulaisten erakkoaskeetikkojen vetäytyä mietiskelemään. Ehkä kuuluisin luolapyhimys on 1000-1100-luvuilla elänyt tiibetinbuddhalainen Milarepa, jonka ihon sanotaan muuttuneen vihertäväksi nokkosravinnosta. Vuosikausien meditointi luolissa ei ole kuitenkaan vain taruihin sekoittunutta menneisyyttä, vaan nykyisinkin esiintyvä käytäntö.

Kuumin helle vaihtui äkkiä kellarinkylmyyteen.

Isovihan aikaan operoinut legendaarinen sissi Tapani Löfving lymyili Ahvenanmaan syrjäkolkissa viisi ankaraa vuotta ja on ihme, jollei myös tässä luolassa. Hiittisten saariston Vänön saarella on luola, jossa hänen tiedetään "varmuudella" oleilleen.

Luolassa riittää suomalaisittain poikkeuksellisesti myös korkeutta. Paikka on ensimmäinen, jossa Suomessa havaittiin kukkakärpästen talvehtimista. Lepakoille loukko on myös mieluinen.

Vastaus siihen miksi Ahvenanmaan asfaltti on punaista on tämä kivilaji.

Näköala Getabergenilta. Ruotsin kielen murteisiin ja Suomen ruotsinkielisten alueiden paikannimistön alkuperään perehtynyt professori Lars Huldén (s. 1926) on sitä mieltä, että Geta eli "Jeeta" on suomalaisperäisen nimen Kaita väännös.

Apollojen lempeä noitavuorella

Suomalaisesta perhosmaailmasta kiinnostuneen ylin täyttymys on isoapollon (Parnassius apollo) kohtaaminen luonnossa. Voimme ehkä joskus hyvällä lykyllä tavata jonkin vaellusharvinaisuuden, näistä huikeimpana pääkallokiitäjän, mutta apollo on kotoisen lajistomme legendaarinen ruhtinas. Se on suurikokoisin päiväperhosemme, jonka juhlavan olemuksen vanhat ihmiset muistavat etenkin 1930-40 -lukujen kesiltä. Sittemmin apollon kanta romahti jostain edelleen tuntemattomasta syystä ja vuonna 1976 se rauhoitettiin pikkuapollon kera Suomen ensimmäisenä hyönteisenä.

Allekirjoittanut ehti haaveilla apollon kohtaamisesta kolmekymmentä vuotta. Viimein tämä merkittävä hetki tapahtui odottamatta 10. heinäkuuta kuluvaa vuotta. Eikä vain yhden apollon kohtaaminen, vaan parittelevien yksilöiden. Tapahtumapaikaksi valikoitui ilmiömaailman vivahteikkaasta moninaisuudesta Paraisten pohjoispuolella sijaitsevan Kirjalansaaren Häxbergsudden eli Noitavuorenniemi. Siitä lisää alempana.

Apollo on löytänyt toisen. Ritariperhosten heimoon kuuluva otus viihtyy runsaskukkaisissa kalliomaastoissa, jossa on sen toukan pääravintokasvia isomaksaruohoa.

Parittelun eri vaiheissa nähtiin erilaista akrobatiaa.

Apollot pysyivät tällä kertaa hiljaa, mutta apollolla on perhosmaailmassa harvinainen kyky äännellä. Häirittynä se saattaa sihahtaa kuin käärme ja sama kyky on jopa kotelovaiheella.

Pikkuapollon (Parnassius mnemosyne) muistorikkaasta kohtaamisesta meillä on jo oma tarinansa, joka löytyy täältä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/07/jumalainen-perkele-nahty-hantalan.html

Apollot ovat saaneet nimensä valon ja auringon jumalan mukaan, mutta entä Häxberget? Perimätiedon mukaan siitä, että siellä suoritettiin noidaksi epäillyille niin sanottua vesikoetta. Heidät heitettiin mereen ja katsottiin miten he pärjäsivät. Jos kokelas vaipui pinnan alle, hän oli syytön - rauha hänen sielulleen - mutta jos hänen onnistui jotenkin räpiköiden pysytellä pinnalla (uimataito oli hyvin harvinainen), katsottiin tämän luonnottomuuden olevan merkki noitavoimista ja epäilty sai valmistautua kohtaamaan rangaistuksen katalasta rikoksestaan.

Noitavuoren vastarannalla oleva Ljusudda eli Valoniemi tuo salmelle oman polariteettinsa.

Oikeuslääketieteen edustaja tarkistaa jyrkänteen vaarallisuuden.

Apollon maisemissa voisi kadehtia lentotaitoa.

Joillekin onnettomille tämä oli viimeinen näky. Kaikkiaan vuosien 1500-1700 välillä syytettiin Suomessa noituudesta noin kahtatuhatta ihmistä. Viimeinen noita teloitettiin ilmeisesti nimenomaan Paraisilla eli Noitavuoren nurkilla.

Suomessa noitaoikeudenkäyntien kausi alkoi 1500-luvulla ja ne olivat kiihkeimmillään 1670-80 -luvuilla. Noitaoikeudenkäyntejä esiintyi eniten Lounais-Suomessa ja Pohjanmaalla, ylipäätään niillä alueilla, joista oli tiiviimmät yhteydet Ruotsiin. Mitä kauemmaksi rannikolta mentiin, sitä harvinaisempia olivat noitaoikeudenkäynnit. Suomessa teloitettiin noituudesta alle sata ihmistä. Huomattavasti useampi sai kuolemantuomion, mutta tuomiot muutettiin tuntuviksi sakoiksi, ruoskinnaksi tai karkotukseksi. Suomen noitavainot olivat kaikkiaan pienen mittakaavan touhua verrattuna Keski-Eurooppaan, etenkin Saksaan, jossa noitien jahtaamista, tunnistamista ja kuulustelua evästi alan pahamaineinen ammattikirja Malleus Maleficarum (ja sen saksannos Der Hexenhammer eli Noitavasara).

Noitaepäiltyä saatettiin syyttää vahingoittavasta tai "valkoisesta" magiasta tai liittoutumisesta Saatanan kanssa. Jälkimmäinen syytös oli harvinaisempi Pohjolassa. Kansanusko ei ollut myöskään koskaan tuntenut ilmiötä noitasapattiin lentävistä noidista; teoria niistä oli eurooppalaisten oppineiden - aikansa tiedemiesten - luomus ja syntynyt vasta keskiajan jälkeen. Noitasapatista syytettyjen väitettiin lentävän yöllä savupiipun kautta ulos juhlimaan ja irstailemaan paholaisen kanssa. Se oli naisten hommaa, mutta eräs Suomen noitajahdin erikoisuuksia oli se, että syytetyistä suurin osa ja tuomituista vähintään puolet oli miehiä.

Välihuomio: taas yksi puuhuvila vähemmän

Tätä lauttasaarelaishuvilaa ei ole 4.7. alkaen enää ollut. Kuva toukokuun puolivälistä.

Tiedotusvälineet kertoivat jälleen tuttua viestiä autiotalon palosta (muun muassa HS 5.7.). Suhteellisen kuuluisa mutta surkeaan kuntoon päässyt puuhuvila poltettiin viikon alkajaisiksi Lauttasaaressa. Kauppias Emil Falckin 1933 rakennuttama villa oli ollut tyhjillään vuodesta 2007 ja sitä ennen ennätykselliset kuusi vuotta vallattuna. Aiemmin huvila oli vuokralla muun muassa Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiölle ja siellä asui opiskelijoita. Talon 1983 purkuaikeissa ostaneelle grynderille oli jäänyt nolosti luu käteen: tulva-alttiille tontille ei saanutkaan uutta rakennuslupaa.

Suomessa puutalot ovat niin tavallisia, ettemme oikein tajua millaisia ihastuneita huokauksia ne herättävät esimerkiksi keski-eurooppalaisissa, joiden elinpiiriä leimaavat pääasiassa kivirakennukset. Vanhoja puuhuviloita ei silti ole meilläkään liiaksi - niitä kohtaan kun suunnattiin takavuosina sellainen "saneerausaalto", että ihmisryhmään kohdistettuna vastaavaa kutsuttaisiin etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi. Ilmiöstä näkyy oma pieni mutta paljastava heijastuksensa Mikko Niskasen Naantalissa kuvatussa elokuvassa Asfalttilampaat (1968). Siinä sekoillaan upeassa mutta vandalisoidussa autiohuvilassa ja yksi komea puutalo myös poltetaan, jotta saataisiin leffaan tulipalokohtaus; se ei liity mitenkään juoneen, toive lienee keksitty kuvausten kuluessa (ja kunta on taatusti ollut vain tyytyväinen päästessään taas yhdestä puutalosta). Apu-lehti kyseli puolestaan 1960-luvun puolivälissä helsinkiläisiltä, mitä Eläintarhan huviloille pitäisi tehdä. Yleisimmät vastaukset olivat linjaa: "Ne röttelöt pitäisi purkaa, jotta kaupunkia kehtaisi esitellä ulkomaisille matkailijoille." Suurin osa Eläintarhan huviloista onkin purettu.

Jos tyhjillään olevat puuhuvilat eivät päädy pyromaanien sytyttämiksi, tarjoaa palokunta mielellään apuaan. Palokunta on muun muassa polttanut Vanhankaupunginlahden Kuusiluodolla sijainneen ns. posteljoonien huvilan ja muita puutaloja Helsingin saaristosta. Tämäkin tuo mieleen elokuvan (ja kirjan): Fahrenheit 451:n. Todellisuus on silti aina tarua ihmeellisempää.

Sammallahdenmäki: hiidenkiukauden hotspot

Kiveä kiven perää - siitä on kyse Sammallahdenmäessä.

Ala-Satakunnasta Rauman kuntaan kuuluvasta Kivikylästä löytyy muinaismysteerien ystävälle palkitseva retkikohde, Sammallahdenmäki. Se on ammoin täytynyt olla todellinen riittipaikkojen riittipaikka, sillä mäelle on kasattu noin 35 kiviröykkiöhautaa, kun yleensä hautamäillä näitä "hiidenkiukaita" on yksi tai joskus pari. Pari haudoista on malliltaan uniikkeja koko Fennoskandian alueella: laeltaan tasainen ja runoiltaan suorakulmainen "Kirkonlaattia" sekä mittava vallimainen "Huilun pitkä raunio".

Hautamäkeä käytettiin hyvin pitkä ajanjakso: radiohiiliajoituksissa on todettu noin tuhannen vuoden ero ensimmäisten ja viimeisten hautausten välillä. Sinä aikana pronssikausi ehti vaihtua rautakaudeksi. Moderni aika tunnusmerkkeineen ei ole vieläkään hiipinyt Saarnijärven (entisen merenlahden) kupeessa kohoavan Sammallahdenmäen helmoihin. Säästynyt maisemakokonaisuus ja poikkeuksellinen hautakeskittymä erityisine röykkiötyyppeineen ovat yhteiskeitos, jonka avulla kohteelle napsahti kaksitoista vuotta sitten Unescon maailmanperintökohteen status. Tämä on tuonut paikalle ympäri maailmaa saapuvia maailmanperintökohdebongareita, joiden tavoitteena on käydä mahdollisimman monessa perintölistaan kuuluvassa kohteessa.

Tässä hautaa on niin tiuhasti, että käy jo epäselväksi mistä yksi alkaa ja toinen päättyy.

Eriskummallinen Kirkonlaattia. Arkeologi Volter Högman avasi tämän 1891 ja löysi kivipaasiarkun jäänteet ja hiiltä. Seudun ihmisiä kivirakennelma oli ymmärrettävästi askarruttanut pitkään. 1878 siitä oli kerätty tällainen kansantarina: "Kristityt ja hiidet rupesivat kilvan kirkkoa rakentamaan. Sovittiin, että ne, jotka ensin saivat kirkkonsa valmiiksi, soittavat kellolla. Ja niin ruvettiin työhön. Mutta kristityt nostivatkin kaksi pylvästä pystyyn, asettivat kellon niiden väliin ja rupesivat soittamaan. Ja kun hiidet kuulivat soiton, he vihastuivat ja jättivät työnsä kesken."

Mitä liikkui niiden ihmisten mielissä, jotka kasasivat nämä kivet?

Huilun pitkä raunio, 24-metrinen murikkamato.

Pieni kehähauta on sekin erikoinen malliltaan.

Keltainen jäkälä kivillä tuo mieleen Lapin rakkamaan. Sammallahdenmäki kuului ennen Raumaan liittämistään Lappi-nimiseen kuntaan.

Ikivanhat kivilatomukset tuntuvat huokuvan lohdullista vaikkakin lopulta harhauttavaa pysyvyyden tunnetta. Niiden äärellä kiire ja kotkotukset asettuvat ja rauhoittuvaan mieleen nousee halu ymmärtää muinaisten esi-isien elämää ja uskomuksia. Kirjallisten lähteiden puuttuessa ja korvasta korvaan kuiskatun suullisen perimyslinjan jo aikoja sitten katkettua vastaukset jäävät aavisteluiksi. Sammallahdenmäen sanotaan edustavan uutta skandinaavista uskontoa, johon liittyi muun muassa auringon palvomista. Tiedämme polttohautauksesta ja tuhkan kätkemisestä mahdollisten aarteiden kera paasiarkkuihin. Tiedämme pronssikauden leppeästä ilmastosta ja jalopuiden runsaudesta sekä meren lainehtimsesta pitkällä nykyisessä sisämaassa. Sitä pidemmälle tietomme ei juuri vie. Jos mysteerista mielii jonkin välähdyksen verran ymmärtää, tapahtuu se käsitteellisyyden raukeamisen kautta: olemalla hiljainen, antautuvaisesti ojentuva säie, itsekorostuksen hylännyt rae osana maisemaa.

Allekirjoita Vartiosaaren suojeluvetoomus!

Yhä uudet retkikunnat löytävät Vartiosaaren huipun.

Poikkeuksellisesti vinkkaamme lukijoita vetoomuksesta - linkki tekstin lopussa - jonka allekirjoittamalla voi ilmaista kantansa erään globaalistikin erityislaatuisen periferiahelmen säilymisen puolesta.

Puhe on Helsingin Vartiosaaresta, jonka kaavoitusprosessi on aktivoitumassa vuosien hiljaiselon jälkeen. Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta jätti juhannuksen alla eriävän lausunnon Uudenmaan liiton laatimasta maakuntakaavan luonnoksesta. Kyseisessä luonnoksessa Vartiosaarta ei ole merkitty "taajamatoimintojen" alueeksi, mikä käytännössä tarkoittaa, että saarta ei tultaisi käyttämään rakennusalueeksi. Tämä näkemys ei miellyttänyt kaupunkisuunnittelulautakuntaa, joka on ilmaissut halunsa selvittää sitä mahdollisuutta, että Vartiosaari kytkettäisiin sillalla mantereeseen ja rakennettaisiin uudeksi asuinalueeksi.

Sama pyrkimys on kummitellut jo 1940-luvulta - kaikonnut aina hetkeksi, mutta nostanut yhä uudestaan päätään. 1960-luvun lopulla Vartiosaaresta voitonvarmasti jo myytiin asuntosäästäjille kerrostaloasuntoja - toki vasta paperilla olleita. Kuin ihmeestä saari on säästynyt siltä kohtalolta, jonka Helsingin kookkaista saarista esimerkiksi Kulosaari ja Lauttasaari ovat kokeneet. Siitä ei ole tullut lähiötä lähiöiden joukkoon. Mantereen tultua taajasti rakennetuksi ja viimeisen päälle modernisoiduksi on Vartiosaaren arvo omana itsenään vain kasvanut. Tämän ymmärtää maakuntakaavan luonnos, joka siis esittää Vartiosaaren luonto- ja kulttuurimiljöökokonaisuuden säilyttämistä. Se on myös sopusoinnussa saaren aiemman, Valtioneuvoston 2009 hyväksymän RKY-merkinnän (valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö) kanssa.

Ainoastaan Vartiosaaren pääasiallinen omistaja, Stadi, ei ilmeisesti ymmärrä tai tahdo ymmärtää alueen arvoa. Miksi? Lyhytnäköisesti lihoiksi pistämällä saaresta saisi tietenkin mukavasti massia kaupungin pankkitilille. Silti vieläkin todennäköisempi selitys on psykologinen. Aasiasta tunnetaan tarina rutiköyhästä kerjäläisestä, joka haali vaivalla niukkaa elantoaan turuilta ja toreilta tietämättä että hänen kurjan majansa maalattian alla piili huikea aarre. Jos jokin arvokas on liian lähellä, se jää helposti huomaamatta. Näin ei silti tarvitse olla.

Maakuntakaavaluonnoksen säilyttävää linjausta tukemaan perustetun vetoomuksen voi allekirjoittaa tässä osoitteessa:

http://www.adressit.com/pelasta_vartiosaari

Allekirjoitus vie vain tuokion. Linkkiä sopii levittää kiinnostuneille!

Lisää Vartiosaaresta aiemmassa tekstissämme:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/10/helsingin-tuntematon-saaristolaiskyla.html

Saari tarjoaa spontaania periferiaterapiaa. Sen tasapainottavan vaikutuksen tietää muun muassa lastensuojeluyksikkö, joka kuntouttaa ympärivuotisesti eri tavalla haasteellisia skidejä tukikohtanaan Mäntyniemen huvila.