sunnuntai 9. tammikuuta 2011

"Rakkautta raunioilla" - Seikkailijatar Irja Sallan unohdettu matkakuvaus Saksasta 1943-44

"Epätodellisuuden tunne saattaa sekin joskus olla niin voimakas, että ihmettelen, tokko olen matkustanutkaan Länsi-Saksassa ja lienenkö nähnyt unta - vai liekö kerrassaan niin, että tämäkin on unta ja minä nukun parhaillaan kaikessa rauhassa kotona." (Irja Salla, München 20.12.1943)

Kolmannesta valtakunnasta on kuultu ja nähty lukemattomien tietokirjojen, romaanien, elokuvien ja dokumenttien kautta. Vuosien 1933 – 1945 Saksa tuntuu aihekokonaisuudelta, joka on läpikotaisin koluttu ja kaluttu, ja josta jälkipolvilla on selkeä ja tietenkin hyvin kriittinen ja kielteinen kuva. Tämä on totta, tuskin mitään muuta yksittäistä historian episodia on tutkittu samalla, lähes pelottavalla hartaudella. Silti on eräs omintakeinen mikrohistoriallinen aikalaiskuvaus, joka onnistuu valottamaan natsi-Saksan arkea poikkeuksellisen herkästi, heittäytyvästi ja uusia näköaloja tarjoten. Tämä on suomalaiskirjailija Irja Sallan (1912-1966) matkapäiväkirja, joka ilmestyi kahtena niteenä Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä - Rakkautta raunioilla II (1947). Syvälle porautuva ja monitasoinen kuvaus on painunut kokolailla unohduksen usviin. Korjaamme tilannetta ja esittelemme matkakirjaa tässä artikkelissa.

Irja Salla sai Euroopan kirjailijaliiton stipendin, jonka turvin hän matkusteli pitkin poikin Saksaa heinäkuun 1943 ja tammikuun 1944 välillä. Hän osoittautuu alusta alkaen epätavanomaiseksi stipendiaatiksi, levottomaksi sivulliseksi, joka ei vastaa mielikuvia mistään virallisesta "kulttuurilähettiläästä". Päiväkirjassaan hän miettii itsekin, että eikö hänen olisi pitänyt käyskennellä museoissa ja kirjoitella korrekteja turistikuvauksia, tehtävä ”priimusoppilaan kouluaineita”, täyttääkseen paikkansa ja ollakseen ”kunnollinen kunniavieras”, stipendinsä väärti. Salla ei tapaile valtion virallista kulttuurikermaa, asetu säädylliseen residenssiin tutkimaan mannermaisen kirjallisuuden alkuperäisteoksia eikä aloittele uutta romaania, vaan reissaa kuumeisesti kaupungista toiseen, viettää aikansa asemilla, kahviloissa, baareissa ja sivukujilla, usein hämäräperäisessä seurassa. Hän antautuu luottavaisesti sille, mitä tuleman pitää – ja ulkoisesta seikkailusta aukenee myös matka omaan mieleen, selvästi syvemmin kuin hän olisi itse voinut kuvitella. Vaikka näin esittäytyykin: "Minä puolestani olen hiukan mietiskelevä luonteeltani. Haluan katsoa ja tutkia asioita syvemmin."

Erityisen väkevästi Salla vaikuttuu pommitussodan synnyttämistä raunioista. Hän kuulee selviytyneiltä painajaismaisia kuvauksia tulimyrskyistä, jotka kattavat kuin sateenvarjo kaupungit sisäänsä. Hän kuulee, kuinka asfalttikin voi palaa ja valua sulana kellareihin, joissa ihmiset piilottelevat. ”Raunioille, raunioille”, laulavat hilpeän järkyttyneet ihmiset junissa kuin danse makabren kulkueessa; Wir fahren zu den Ruinen – Ruinen, Ruinen – Wir fahren zu den Ruinen. "Tämähän on kuin maailmanlopun edellä; jos mikä on, niin tämä", miettii Salla. Ja alkaa hänkin matkustaa raunioille. Totaalisimmin siviilikohteisiin suunnattujen terrorihyökkäysten tuho on 1943 koskettanut Kölniä ja sieltä Salla pakenee ensijärkytyksessään hoiperrellen pois. Häntä kuitenkin kaduttaa jänistämisensä ja hän palaa takaisin.
”Minua viluttaa sieluun saakka… Vaikka ilma lämpeni länteen Berliinistä, minua alkoi viluttaa. Me matkustimme kauhun jääkellariin. Ja nyt olemme siellä”, hän kirjoitti Kölnissä 3.11.1943. Hän pysähtyy aistimaan joka solullaan tuhoa, hakeutuu tieten tahtoen raunioille, vaikka sodan alaston kauheus kuormittaa hänen mieltään. Raunioista muodostuu hänen matkansa punainen lanka, joka näkyy myös matkakirjojen nimissä.

Stipendiaatti oppii Saksassa aivan uuden eksistenssin muodon, sota-olemassaolon. Se tuntuu läpäisevän kaiken ”jättiläisvoimien jättiläiskamppailuna, joka ikään kuin herkeämättömänä myrskyn kohinana täyttää ilman ja ilmenee kaikkialla ja kaikissa asioissa”. Satojatuhansia sotilaita virtaa koko ajan lännen, idän, etelän ja pohjoisen väliä. Sadattuhannet kodittomat vaeltavat hekin ja heidän joukkonsa kasvaa joka yö pommikoneiden kolkkojen kurkiaurojen pudotettua lastinsa. Menetykset on pakko hyväksyä, on pakko kohota henkilökohtaisten tragedioiden yläpuolelle. Tarkkoja huomioitaan alituisesti kirjaava Salla havaitsee, että ihmiset tuntuvat kerrassaan menettäneet yksilöllisyytensä ja samalla myös enimmän itsekkyytensä. ”Toveruus, myötäeläminen ja lähimmäisenrakkaus sitovat nämä ihmiset valtavaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu, kuin he eivät huomaisikaan, sattuvatko itse kuolemaan vai naapuriako onnettomuus kohtasi. Onnettomuus sattuu suuren kokonaisruumiin erääseen kohtaan, ja kipu tuntuu kaikkialla."

K
uoleman akuutti uhka aikaansaa senkin, että romanttisia suhteita solmitaan pikaisemman tuttavuuden pohjalta kuin normaalioloissa voitaisiin ajatella; lennosta, oikealle ja vasemmalle. "Kulovalkeana kulkee lemmentuli sotaisessa maailmassa. Se leimahtelee kaikkialla, lakkaamatta - syttyy äkkiä ja kiihkeänä." Käyttäytymistä ohjaa ei-koskaan-enää-tunnelma; ihmiset tajuavat, että jokainen hetki ja kohtaaminen on ainutlaatuinen hauraudessaan ja voidaan riistää minä hetkenä hyvänsä pois. Myös Salla, vaikka on nimellisesti naimisissa myöhemmin pilapiirtäjänä kunnostautuneen Kari Suomalaisen kanssa, antautuu vapaasti rakastumisiin ja seikkailuihin eikä peittele tätä kirjassaan. "Oi voi - miten järjestän kaikki tapaamiseni?", hän saa huokaista. Rakkaus nousee myös kirjan otsikkoon. Kevytkenkäisen liitelyn uhka normijärjestykselle on eräs todennäköinen tekijä sille, miksi Sallan kirjat vaiettiin sodan jälkeen unohduksiin ja kirjailija luokiteltiin yhteiskuntakelvottomaksi.

V
ailla muodollisia siteitä maahan ja muutoinkin vapaana henkenä Salla ajautuu myös nopeasti niin sanottuun alamaailmaan. Näin etenkin Münchenin sivukujilla. Eräs ranskalaismies yrittää ensin estellä, suojella haurasta suomalaisneitoa, joka esittäytyy tuolloin yhdellä nimistään Brigitte. ”Te – valkokukka – sininen lintu – ette voi mennä sellaisiin paikkoihin. Alamaailmaan. Ei käy päinsä.” Mitä vastaa Salla? ”Voin. Menen. Näytä tie.” Alamaailman hämyiset sokkelot ja savuiset luolat, missä kaikki asiat ovat järjestettävissä ja ostettavissa, ovat ennen kaikkea ulkomaisen työvoiman hallinnassa. Vierastyöläisiä on kolmannessa valtakunnassa miljoonittain, ehkä viisi miljoonaa. Osa heistä on maassa pakotettuina, osa on vapaaehtoisina, osa jotain siltä väliltä. Nyttemmin kun Saksan liittokansleri Angela Merkel on myöntänyt monikulttuurisuuden ”epäonnistuneen täydellisesti” maassaan, on mielenkiintoista huomata, että tuo pitkäkestoisilta seuraamuksiltaan hyvinkin arvaamaton yhteiskuntakokeilu käynnistettiin ja pääsi täyteen vauhtiin jo ja nimenomaan kolmannessa valtakunnassa; imperiumissa, joka on mielletty yhtenäiskulttuurin ääriesimerkiksi. Salla luonnehtii, ettei ole päätynyt oikeastaan Saksaan, vaan "kummalliseen ainolaatuiseen kansainväliseen maailmaan, joka on tämän sodan erikoislaatuinen aikaansaannos".

Vierasmaalaisten työläisten kirjo muodostaa pian hänen uuden tuttavapiriinsä ytimen. Työläisiä tuntuu olevan liki jokaisesta mahdollisesti kolkasta Eurooppaa ja samoin Neuvostoliittoa sen eteläisiä muslimialueita myöten.
Myös useimmat Pohjois-Afrikan maat ovat edustettuina ja eräät itäisemmätkin arabivaltiot. Salla liikkuu muun muassa armenialaisten, bulgarialaisten, italialaisten, egyptiläisten, ranskalaisten, belgialaisten, saudi-arabialaisten, persialaisten, ukrainalaisten, venäläisten, puolalaisten, hollantilaisten, espanjalaisten, turkestanilaisten, algerialaisten, marokkolaisten, meksikolaisten, turkkilaisten ja kreikkalaisten seurassa. Aikamoista sekakieltä siinä kuullaankin, sillä harva taitaa saksaa Sallan tavoin kunnolla.

Ost-Arbeiter-naiset, ”itätyöläiset”, lumoavat hänet kauneudellaan, kun he ”elämää ja terveyttä uhkuvina kuin alkuvoimaiset luonnottaret” huvittelevat tuhlaten palkkaansa valokuvauksiin. ”He ottivat sarjan toisensa jälkeen. He hymyilivät, keikistelivät, olivat totisia, polttivat savukkeita, kampasivat hiuksensa hajalle." Jos kuva onnistuu - "harasoo!" - jos ei, se revitään muitta mutkitta silpuksi kuin vääränlainen ehdotus todellisuudeksi.
Kerran Salla toteaa öisessä puistossa venäläiselle "roistojoukolle", että on suomalaisena virallisesti näiden vihollinen. Seuraa naurunräjähdys ja tupakkatarjouksia. Vain kuun ja tähtien valaisemissa puistoissa näkyy muutenkin "hiipivä, huonoryhtisiä olentoja", jotka livahtelevat siellä täällä "äänettöminä varjoina" - kuin vampyyrit "alamaailmalaiset" ovat aktivoituneet pimeästä. Kun Sallalta tiedustellaan, eikö hän pelkää, vastaa hän reippaasti: "Minulla on pippuria, jolla voin puolustautua tarpeen vaatiessa. Sitä paitsi minulla on terävä veitsi aina yhtä valmiina kuin kissalla on kyntensä."

Mulatteja näkyy ”vilinäksi” asti, mutta täysin mustia afrikkalaisia vähän. Vapaalla jalalla kulkevat mustat natsi-Saksan kaduilla on asia, joka tuntuu jälkikäteen opitun historiankäsityksen puitteissa mahdottomalta yhtälöltä, mutta Salla todistaa toisin. ”Varmaan he jonkin verran joutuvat vaivautumaan ihonväristään täällä – jos muuallakin maailmassa”, hän arvelee. Hän ostaa mustan pörssin tupakkaa afrikkalaisilta ja alkaa pitää heidän ihonväriään rehellisyyden symbolina, koska saa heiltä aina kunnon tavaraa. Kerran hän seuraa kahvilassa tilannetta, jossa ”lempeähymyinen neekeri istui platinanvaalean lemmittynsä kanssa”, pitäen naisen päätä rintaansa vasten ja hyväillen tätä. Monien ohikulkijoiden mielestä se on jo sentään sopimatonta, etenkin sotilaiden ja pohjoismaalaisten, mutta paheksuvat katseet eivät erota paria. Salla jää pohdiskelemaan asian eri aspekteja pitkään. ”En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä…"

A
inoa kosketus holokaustiin on karnevalistisen unenkaltainen, omituinen. Salla näkee vartioiden saattaman juutalaiskulkueen marssivan epäjärjestyksessä katua pitkin. Kaikilla on keltainen daavidintähti rintapielessä. ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”, Salla kirjoittaa – ja ihmettelee railakasta menoa, sillä hän kuuli vankeja vietämän keskitysleiriin ”Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut”. Ennen leiriä juutalaiset johdettiin kuitenkin ravintolaan, jonne Sallakin oli menossa. Siellä he joivat ja söivät sekä lauloivat äänekkäästi ja ”toiset nauroivat pakahtuakseen”. Heillä näytti olevan huippuhauskaa, mutta suomalaisnainen ei osannut yhtyä iloon. ”Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon”, hän merkitsee päiväkirjaansa. Kerran hänellä kiehahtaa sisu yli, kun sotilaat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä tehdäkseen tilaa. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä..." Rohkea nuhdesaarna keskeytyy kauhistuneiden vierastyöläisten, "Baabelin orjien", vetäessä kuvaavan viivan kaulansa poikki. Eräässä vaiheessa Salla tosin itse toteaa monien muukalaisten olevan sen sortin viheltäjiä, että olisivat todennäköisesti omassa maassaan vankilassa. Viranomaisia Salla ei hätkähdä, ei edes silloin kuin "razzia" iskee alamaailman kuppilaan. Kerran hän käy itse ilmoittautumassa poliisiasemalle, kun ei ole onnistunut saamaan rahalähetyksiään ja ajelehtii käytännössä puilla paljailla. Hän täyttää lain määritelmän irtolaisesta, mutta saa avuliaan, myötätuntoisen ja humoristisen kohtelun.

"Minä olen yksin. Minulla ei ole neuvonantajia. Monesti olen nälästä mieletön. Olen kerta kaikkiaan kohtalon armoilla ja sillä hyvä." (27.11.1943)

Ulkomaalaisena Sallalle myös avaudutaan. Hänen suomalaisuutensa otetaan jotenkin helpottuneesti vastaan: hän on niin kaukaa ”Pohjoisnavalta”, etteivät maailman kiivailut varmaankaan värehdi hänessä. Hän saa kuulla vallitsevaa hallintoa koskevaa kritiikkiä, hyvin uskaliastakin.
Kerran eräs auroista ja energioista puhuva ”okkultistirouva” vie Sallan itämaisin esinein sisustettuun kotiinsa, jossa hän ehdottaa että tämä hyödyntäisi ulkomaisen kirjailijavieraan statustaan päästäkseen Hitlerin luo – ja sitten murhaisi tämän. Moni muukin avautuu tyytymättömyydestään. Heillä oli ollut hyvä kotimaa ”korkeine vuorineen, tammimetsineen, vehmaine laaksoineen”, jossa oli onnellista elää ennen sotaa. Ja sotaa ei kukaan myönnä halunneensa. ”Kauneutta se [Saksa] antoi meidän mieliimme. Täällä jos ihminen sai elää ja kuolla rauhassa, oli elämä iloista ja valoisaa, kuolema kaunis ja helppo. Ihmissielu häipyi avaruuteen, katosi, avartui itse noustessaan suureen kaikkeuteen – yli metsien, yli vuorien… Ja nyt, Fräulein – tällaista meillä nyt on. Kaupunkimme ovat mustia kivikasoja. Elämämme kauhua ja epätoivoa. Kuolemamme helvettiäkin hirveämpi. Mitä me voisimme enää toivoakaan, sillä sota ei lopu koskaan!"

S
ota on 1943-44 muuttunut Saksassa kuristavaksi rutiiniksi, joka tuntuu nauliutuneen paikalleen piinaavan pitkäksi, oikeastaan loppumattomalta näyttäväksi ajanjaksoksi, ja joka väläyttelee voiton sijasta enää lähinnä ”toivottomuuden taivaanrantaa”. Rintamat ovat yhä jossain hyvin kaukana. Mutta ne hiipivät lähemmäksi, ja niiltä tihkuu usein katastrofaalisia uutisia. Suomessa Salla ei ollut käsittänyt kokonaistilanteen vakavuutta, mutta nyt hän tajuaa sen ja myös Suomen aran sidonnaisuuden Saksan sotaonneen, ja se pelottaa häntä suuresti. Psykologisesti mielenkiintoinen on sekin tapaus, jossa kokonainen asemasalillinen ihmisiä alkaa juhlia hysteerisestä päähänpistosta jonkun sotilaan muutamaksi hetkeksi julistamaa maailmanrauhaa. ”Bier-laseja kilisteltiin, seisottiin käsillä ja jaloilla, naurettiin, kiljuttiin ja oltiin sekapäisiä koko suuri asemasalillinen ihmisiä. Rauhan mielikuva oli vallannut elävästi meidät kaikki”, Salla kertoo ja lisää, ettei asemapoliisi saanut tilannetta asioihin.

M
atkustaessaan junalla Luxemburgista Trieriin Salla puhaltelee ikkunalasin jääkukkasiin reiän ja näkee näyn: kummallisen ”hyeenamaisen varjon", joka livahtaa ojia pitkin itää päin. ”Rutto!”, hän ajattelee, ”tai jotain muuta samanlaista! Nyt livahti tuho hiipien salaa, salaa. Nyt livahti jokin tuoden tullessaan vielä suurempaa tuhoa kuin tähänastiset tuhot ovat olleet." Sydänalaa hyytävän näyn jälkeen Salla päättää, että jos hän vielä näkee hallusinaatioita tai profetioita tai mitä ne ikinä ovatkaan, hän ottaa ne sellaisinaan, katselee rauhassa ja oppii, jos niillä on jotain opetettavaa. ”Monenlaisella tavalla ihmiset elävät tässä maailmassa, monenkaltaisia olemassaoloja on”, hän summaa ja antaa itselleen luvan elää vain, kävellä vain, kirjoittaa vain. Olla sellainen kuin on. Tämä tulee osoittautumaan haasteelliseksi. Jo pian hän kuulee kirkossa ääniä, vainajien sfäärit täyttävää huokailua ja kuiskuttelua. ”Nyt on niin paljon ihmisiä kaatunut ja muutenkin kuollut, että tuntuu kuin ilma olisi sakeanaan heitä”, hän toteaa. Jo aiemmin hän on miettinyt nuoria kaatuneita sotilaita, jotka ovat ”kiirastulessa” vastoin tahtoaan. Hän on yrittänyt auttaa näitä kukkakimpuin ja rukouksin, tekemällä maailmaa edes ripauksen paremmaksi ja kauniimmaksi. Hän mietiskelee, miksi kuolleet enää olisivat lähellä eläviä ja tulee siihen tulokseen, että koska he kuolivat liian varhain ja rajusti he eivät nyt osaa irrottautua entisestä elinpiiristään. ”Taivas tuntuu heistä oudolta, he eivät vielä oikein löydä sinne… He harhailevat omituisessa välitilassa”, hän päättelee – ja suuntaa kysymyksenä vainajille: ”Elättekö te – ettekö te elä? Oletteko te, vai eikö teitä ole?” Mutta hän tuntee kysyvänsä tätä ”kauhistuttavalta äänettömyydeltä ja kylmältä tyhjyydeltä".

Ekstaattiselta vaikuttaa elämys Mainzin raunioissa, ”kuolleessa kaupungissa”, jossa puiston puut ovat palaneet mustiksi tyngiksi ja tuuli viheltää raunioituneen kirkon tornissa. Salla astuu kirkkoon, joka on soran peitossa, katto romahtaneena. Hän yrittää mennä kappeliin, jossa kivikasat kasvavat jo hiukan vihertävää sammalta. ”Mutta yksinäinen pyhimyksenkuva kohotti tyynesti kätensä ilmaan ja kultaus hiuksissa ja puvun laskoksissa sädehti kirkkaasti syyspäivän punaisen auringon valossa. Nyt on aurinko punainen – sodan aurinko!” Joulukuun 3. 1943 Salla tilaa puhelun Berliiniin, mutta keskusneiti ilmoittaa talon, johon puhelu oli tilattu, täydellisesti raunioituneen. ”Tietysti. Luonnollisesti”, on Sallan välitön reaktio. Tuho on normaaliakin normaalimpi asiantila. Kreikkalaisen siirtotyöläisen Tasson kanssa kulkiessaan hän kuulee, kuinka turistit aina valokuvaavat raunioita Kreikassa. Nyt niitä olisi tarjolla, paljon erinomaisia raunioita, ”extra prima rauniokuvia”, tarvittaisiin vain ”fotoapparat”. Kameraa Sallalla ei ole. Hän olisi saanut kiintoisia kuvia. Vaikkapa joulusta 1943, jonka hän vietti Stuka-tehtaiden ulkomaisten pakkotyöläisten parakeilleen salakuljettamana.

Vällillä voisi luulla lukevansa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, "jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa". Siitä on vain tie ylöspäin.

P
itkien vaellustensa varrella Salla juttelee lukemattomien sotilaiden kanssa. Suurin osa on luonnollisesti saksalaisia, mutta useat ovat myös SS-joukoissa ja vastaavissa palvelevia ulkomaalaisia. Hän tapaa myös sellaisia, jotka ovat palvelleet Suomessa. Maastamme saadaan luontoromanttinen kuva, josta ei puutu ankaraa autiutta. Muuta ei oltu Suomessa nähty kuin ”korpimaata, aarniometsiä, talvea ja pimeyttä ja kesällä kylläkin valoa – mutta yksinäisyyttä, yksinäisyyttä". Nyt he ovat soltut pyörällä päästään nähdessään ihmiskätten töitä, "kuullessaan naurua, iloa ja huomatessaan, että elää sentään semmoinenkin olento kuin ihminen maan päällä vielä.” Kevyempien romanssiensa keskellä Sallalla on yksi vakavampi suhde tai ainakin yritys sellaiseen, ja se tapahtuu saksalaisen panssarisotilas Wernerin kanssa. Kuin aito goottiromantikko Werner olisi valmis ampumaan itsensä ja Sallan (jos Salla näin tahtoisi), jotta ulkoisten olosuhteiden erilleen vetämät rakastavaiset voisivat olla ainiaan yhdessä, Romeon ja Julian tyyliin. Häneltä saamme kuulla myös, millainen ihmistyyppi saksalainen sotilas on. Äkkiseltään kuvaus kuulostaa aivopesun tulokselta, stereotypiseltä natsirobotilta, mutta ehkä siinä puhuu sittenkin ikiaikainen arkkityyppi, soturi suoraan Platonin ideoiden maailmasta.

"
Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään."

S
anat ovat enteelliset. Werner lähtee rintamalle Sisiliaan, jonne amerikkalaiset ovat nousseet maihin. Kerran hän kirjoittaa panssarivaunusta appelsiinipuun alta ja kertoo paikan lähellä Napolia olevan kuin paratiisi, jossa Sallakin pitäisi olla: on viinirypäleitä, viikunoita, persikoita, manteleita, meloneita… Sallasta Wernerin huolenpito kirjeellisestikin tuntuu turvallisemmalta ja luotettavammalta "kuin jonkin chérin huolenpito käytännössä". Mutta sitten Werneristä ei enää kuulu mitään. Myöhemmin Salla saa lähettämänsä kirjeet takaisin merkinnällä Gefallen für Grossdeutschland, kaatunut Suur-Saksan puolesta. Sankariuhri tuntuu vahvistavan Sallan käsitystä, että Werner on "täydellisen valoisa" olento, jotain ihmeellistä.

Seikkailijattaren herkkyys kasvaa matkan edetessä. Kun ranskalainen tropiikki-insinööri kertoo hänelle Afrikan yössä soivista rummuista, on hän syvästi vaikuttunut ja antaa mielikuvituksensa raottaa jungilaisia syvyyksiä. Kaukaa ”ihmissuvun lapsuudesta” tuntuu maagillinen rummutus kantautuvan, kaukaa pimeästä muinaisuudesta, jolloin ihminen ei ollut vielä luomakunnan herra, vaan pieni ja vapiseva nimettömässä yössä; mielen tutkimattomista osista se kumpuaa ja ”tunkeutuu huumavana hermoihin nostaen esiin jo ammoin unohdetut pelot ja ihmisenä olemisen tuskat”. Jos ihmismieltä mittaileva Salla oivaltaa pimeyden määrän, näkee hän senkin, kuinka mittaviin hyviin tekoihin ihmiset pystyvät jos vain haluavat, kuinka hiemankin suuremmalla ponnistuksella maailma olisi ”paljon paratiisin kaltainen”. Isar-joesta ja sen loistavan smaragdinvihreästä vedestä hän lumoutuu parhaan luontomystikon tavoin, tuntee puhdistuvansa ”sielunsa äärimmäisiä sopukoita” myöten. ”Yht’äkkiä minä olin niin onnellinen tästä raikkaudesta, kuulaudesta, valosta ja puhtaudesta – niin onnellinen, että en ole ehkä koskaan ennen ollut.” Rauhan ja selkeyden hetki on sekin, kun hän ajaa köysiratavaunulla vuoristoon ja jää sinne yöksi loukkuun liikennöinnin loputtua. Löytyy suojaksi vuoristomaja ja vaeltaja voi katsella korkealta epätodelliselta ja pieneltä vaikuttavaa tietämättömyyden, halun ja torjunnan temmellyskenttää, ihmispyrintöjen maailmaa. Seuraavana päivänä hän on jälleen osa sitä, mutta ei enää samalla tavalla.

M
atkansa loppupuolella Salla toteaa vielä kerran, että kaupunki toisensa jälkeen luhistuu rauniokasaksi ja on ollut viimeinen, arvokas tilaisuus nähdä ne. ”Hyvä, kun ennätin nähdä melko ehjän Berliinin. Hyvä, kun ennätin nähdä Münchenin. Joka päivä kävelyretkilläni kulkiessani koetan lujasti painaa mieleeni noita kauniita, vanhoja rakennuksia, joita kohta ehkä ei enää ole.” Kerran hän on pommituksen aikana suojahuoneessa, joka ei kestä. Hän iskeytyy paineaallosta seinään, havahtuu lapsuuden painajaisunista tuttuun tunnottomuuteen ja ihmettelee, miksi naapuri on niin oudon näköinen. Selviäähän sekin: ”hänen silmänsä riippuvat poskilla” ja suolet ovat Sallan kaulan ympärillä. Suolet hän riisuu varovaisesti kaulansa yli, koska ”täytyy varoa hattua”. Sallan omat ruumiinosat ovat tallessa, mutta hän huomaa, ettei hänessä ole enää tunteita - tai on, mutta hän ei ole enää niiden vallassa. Hänestä on tullut yksi niistä, joista on tullut ”primitiivisiä alkuolentoja”, eräänlaisia paljaaksi-riisuttuja, puhtaaksi-jysäytettyjä. Monilla prosessia tehostaa se, että he menettävät kaiken omaisuutensa. Identiteetti on sen jälkeen helpommin purettavissa. ”Nykyiseen maailmanmenoon kuuluu, että kaikki menee säpäleiksi”, joku selittää. ”Se on aivan luonnollinen tapahtuma. Esineiden olemukseen kuuluu säpäleiksi meneminen. Se on modernia, hyvä rouva."

S
amanaikaisesti raadollisuudessa ja kirkastuvissa ideaaleissa elävä Salla kokee viikko viikolta voimakkaammin olevansa "ohikulkija" ja "syrjästäkatsoja". Elämän hän havaitsee unensukuiseksi ja nimittää itseään myös "unissakävelijäksi". Kaikkea sattuu ja tapahtuu, ja siinä hän vain kulkee ”unten kukkatarhassa poimien kukkia, toinen toistaan merkillisempiä”. Toisessa kohtaa hän aprikoi jossain tuskan ja haltioitumisen rajalla seisten, onko hänestä viimeinkin tulossa henki. "Mahdottomat olosuhteet saavat sielunelämässä aikaan monenlaisia muutoksia. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi, eivätkä 'ihmeelliset' tapahtumat ihmetytä lainkaan", hän tyytyy toteamaan. Metzissä hänestä tuntuu kuin syvällä keskellä ihmistä kulkeva ”elämänlanka” olisi hänellä jotenkin tärähtänyt. ”Ihminen ei voi tietää tuon ’sisimpääkin sisimmän’ olemassaolosta mitään, ennen kuin se on vahingoittunut”, hän pohdiskelee. Ja sitten hän muistaa: tuo "sisin" liikahti kerran pommituksessa. Sitä on vaikea kuvata tai ymmärtää. "Voisin väittää, että minun lävitseni meni ja minuun pysähtyi jotain ’ainetta’. Aivan selvästi tuntui, että jotakin ainetta tuli, jotakin, joka järkyttää sielua – herranen aika! – koskettaa sieluakin ja järisyttää sitä – ei ainoastaan minun vaan kaiken – maapallonkin sisintä ’sydäntä’ – kaiken."

K
irjailija pystyy analysoimaan mielenjärkkymisiään melko viileästi. Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ”kaiken tekeminen on mahdotonta”; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi. (Juuri niin hänelle sitten kävikin, hieman myöhemmin Suomessa: hänet suljettiin loppuiäkseen Nikkilän mielisairaalan emmekä tiedä näistä vaiheista paljoa). Hänellä on poikkeuksellinen, usein hallitsematon kyky avautumiseen ja hän panee itsensä täysillä likoon, sillä vaikeuksien takana näyttää jo hohtavan uhrauksien väärti palkinto. "Jotakin suuren rauhan hymyilevästä tyyntymyksestä olen saanut mieleeni astuessani hiljaisesta puutarhasta elämän räntäiselle torille", hän kiittää kokemaansa.

Toisin kuin aikansa muotifilosofit eksistentialistit hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena. Hän erottaa ihmisen kirjoitettuna isolla ja pienellä alkukirjaimella, ja näkee jokaisessa olevan isolla alkukirjaimella kirjoitetun Ihmisen sammumattoman kipinän. Vaikka kuinka paljon ”mitättömyyttä, halpamaisuutta, rumuutta, petosta” ihmisessä on, ei hän koskaan ole menettänyt mahdollisuutta ”täyspätevyyteen”, Salla näkee. Päätyy hän talvisissa hotellihuonemietiskelyissään myös siihen, että hyvien ja pahojen tekojen vaikutukset jatkuvat yksilön kuolemaa pidemmälle – ja että jokin, jonka ominaisuus on ”eräänlainen ikuisuus”, jatkaa elämistään näiden aiempien tekojen seuraamuksien kanssa.

Hän tuntee olonsa ahtaaksi minän kuoressa, alkaa tuntea minän ”vieraaksi kaluksi” ja kysyy viimein itsetutkiskelijan tärkeimmät, vuosituhansien aikana toistuneet kysymykset: ”Kuka olen minä? Mikä olen minä? Mikä tekee minut Irja Sallaksi?” Hän on tullut pitkälle vailla oppaita, oman itsensä mestarina, reissussa kolhiutuneena mutta paljon oivaltaneena.
Mikä onkaan hänen päättelyketjunsa kaikissa yksityiskohdissaan, on johtopäätös selkeä: ”Minun on sitä parempi ja rauhallisempi elää, mitä enemmän irtaudun yksilöllisestä minästä."

Siltä varalta olisi kuollut Saksassa, Salla kirjoittaa päiväkirjaansa osoitteen Suomeen ja tervehdyksen lukijoille. Se kuuluu: ”Kaikki on hyvin siten kuin on… Toisin ei voisi olla. – Olen iloinen."

Joku nimeltä Kerttu sai Rakkautta raunioilla -kirjan joululahjaksi Ainolta ja Helmiltä.

E
uroopan kirjailijaliitto (Europäische Schriftsteller-Vereinigung) oli Saksan perustama ja vuosina 1941-1945 toiminut kulttuurijärjestö, johon kuului jäsenosastoja 16 maasta. Suomesta liittoon kuului 40 kirjailijaa, muun maussa Mika Waltari, V.A.Koskenniemi ja Maila Talvio. Irja Salla ja Helvi Hämäläinen saivat stipendit opiskella Saksassa, mutta Hämäläinen jätti stipendinsä käyttämättä.

Irja Sallan oikea nimi oli Taju Birgitta Tiara Sallinen. Hänen teoksensa ovat Kaksi tietä (romaani, 1939), Lisa-Beata (romaani, 1940), Kohtalon päivä (romaani, 1942), Unissakävelijä (romaani, 1943), Rakkautta raunioilla (matkapäiväkirja, 1944), Hävityksen keskellä - Rakkautta raunioilla II (matkapäiväkirja, 1947), Isä ja minä (muistelma, 1957).

4 kommenttia:

Kirjaltaja kirjoitti...

Hieno arvostelu ja todella kiinnostavilta vaikuttavat kirjat, en ollutkaan niistä tietoinen. Pitipä laittaa heti kirjastosta varaukseen.

Nimetön kirjoitti...

Kiitos tästä antoisasta tekstistä. Arvokasta tietoa ja havaintoja omaperäisen mutta vaietun ja nykyisin unohdetun kirjailijan elämästä ja teoksista.

Kiittäen
Historianharrastaja

Roope kirjoitti...

Täältä löytyy seinältä hänen maalaamansa taulu, jonka tätini ssi häneltä työskennellessään nikkilän sairaalassa. Pitääkin haastatella tätiä enemmän tästä.

Taju Sallisen isähän oli tunnettu taiteilija Tyko Sallinen.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Onneksi olkoon, Irja Sallan maalaama taulu on kulttuurihistoriallinen harvinaisuus ja kyseisen kappaleen arvoa lisää vielä tuo saamistapa ja sen konteksti.

Joo, kirjailijan isä oli ekspressionisti.