Mitä tekisit hylätyllä vesitornilla?

Kukapa tällaista tattia raaskisi räjäyttää?

Viime syksynä monissa helsinkiläislehdissä uutisoitiin Lauttasaaren Kotkavuoren vanhan vesitornin purku-uhasta. Kiinteistövirasto - joka ei viime vuosina ole tosiaan kunnostautunut rakennusperinnön ylimpänä ymmärtäjänä - halusi räjäyttää 15 vuotta tyhjillään seisseen tornin tarpeettomana, mutta Lauttasaari-seura ja museoväki panivat kampoihin. Pattitilanne ratkesi kaupunginhallituksen istunnossa 22.11. Päätös (§1276) oli tornin säilytykselle myönteinen. Kiinteistövirastoa kehotettiin aktivoitumaan tornin uusiokäytön miettimisessä ja rakennelmalle luvattiin suojelukaava tulevaisuudessa.

"Ajatus on, että kaupunki ei ota suoraan kalliita korjauskustannuksia itselleen, vaan koettaa vielä löytää jonkin järkevän käyttötarkoituksen muun toimijan taholta, minkä jälkeen tehtäisiin suojelukaava tuolle uudelle käyttötarkoitukselle. Purkaminen ei tule kyseeseen, sen verran tornilla on suojeluarvoa, mutta jo tällaisenaan, ilman yleisölle esittelyä sen korjauskustannukset ovat varsin suuret", kertoi kaupunginsihteeri Tanja Sippola-Alho sähköpostitse.

Tornin ulkopintojen kunnon väitetään olevan vaarallisen huono. Koko tornin alapuoli on aidattu ja sisäänkäynnille johtaa tällainen turvakäytävä. Lumi alla ei todista kappaleiden putoamisesta.

Nyt pitäisi siis keksiä virkaa tyhjälle vesitornille. Siihen on jo aiemmin funtsittu kahvilaa ja kiipeilykeskusta, mutta nuo ideat eivät ole edenneet. Tilaa tötterön siiloissa riittää 4500 kuutiometriä, mutta mitä niihin sijoittaisi? Ehkäpä ilokaasua, varmuusvarastoksi apeille ajoille? Ylätasannetta voisi käyttää - ja on joskus käytettykin - näköalapaikkana, tosin ylös johtavien portaiden kaiteista on vikisty, etteivät ne täytä nykyvaatimuksia. Kun 34-metrinen torni seisoo melkein yhtä korkealla mäellä merkitsisi se kuitenkin huikeita näköaloja. Korkeat paikat tekevät hyvää ihmiselle. Niissä mieli selkiytyy melkein automaattisesti ja pikkuhuolet hälvenevät edes hetkeksi. Kohottavin teoksin varustettu kirjakahvila, sellainen sopisi tornin huipulle. Entäpä tuhkansirottelukalmisto - tornista vainajan tuhkat saisivat lentää merituulen matkaan? Lähitalot eivät vissiin tykkäisi. Paikka kävisi myös leijanlennätykseen, nudismiin ja tähtientuijotusklubille, jossa maattaisiin huopiin kietoutuneina syntyjen syvien vallassa. Valosaaste ja bisnesrealiteetit taitavat valitettavasti tulla tielle...

Joku valpas kansalainen oli tornissa kameroineen, kun rakennuksessa oli avoimien ovien päivä sen täyttäessä 50 vuotta 2008. Tässä linkissä kuvia sisältä ja näköaloista:
http://matkat.domnik.net/img-fi/aiheita/2010/lauttasaari-vesitorni.shtml

Kotkavuori on Helsingin keskustaa lähin aito lähiökallio.

Kotkavuorelle on säästynyt myös jokunen satavuotias huvila, kun hankalaa maastoa ei aikoinaan käytetty kerrostalorakentamiseen.

Vesitornia pidetään Lauttasaaren epävirallisena maamerkkinä.

Kotkavuoren rinteiltä voi katsella auringonlaskun värjäämiä Töölön rantoja...

... Ja Salmisaaren komeaa teollisuusmaisemaa.

Osma Leppämäen suunnittelema Larun vesitorni rakennettiin 1958 ja siitä tuli Suomen ensimmäinen iso sienimallinen vesitorni. Betonikuori jännitettiin vesitiiviyden varmistamiseksi. Tornin ulkoseinien ja tukirenkaan betonivalu tehtiin neljän vuorokauden maratonina, sillä se piti tehdä kertalaakista ilman että betoni välillä kuivuisi.

Vaikka kaikki muu ihmisen kulutus tuntuu lisääntyvän, niin jengi läträä nykyisin huomattavasti vähemmän vedellä kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Ehkä syinä ovat esimerkiksi kylpyammeiden harvinaistuminen ja suurten joukkojen siirtyminen käsillä pyykkäämisestä ja tiskaamisesta koneisiin. Joka tapauksessa vedenjakelun tasaustarve on pienennyt, ja tämä johti 1996 Lauttasaaren tornin syrjäyttämiseen sen alkuperäiskäytöstä.

Vesitornit edustavat rujouden estetiikkaa, jollaista on vasta viime vuosina alettu arvostaa. Yksi virstanpylväs oli Sari Sareston, Anne Salmisen ja Mira Vierron kirjoittama Helsingin kaupunginmuseon julkaisu Ostari, lähiön sydän (2004), jossa osoitettiin 1960-lukulaisten ostoskeskusten arkkitehtuuriset ja kulttuurihistorialliset arvot kaikkien muuntelu- ja purkupaineiden keskellä. Saa nähdä milloin aika kultaa 1980-luvun kaakelirakentamisen...

Mitä ikinä tornilla tehdäänkin, niin älkää maisemavalaisko sen ulkopintoja. Se on mautonta alleviivausta. Jättiläistenkin pitää saada levätä, öisten kulkijoiden nähdä häämöttäviä yleviä järkäleitä - vaikka sitten betonisia.

----

Toinen näytös: vesitorniprobleemi hiertää Loviisassakin

Aivan samoin kuin Helsingissä on myös Loviisassa painiskeltu vanhan vesitornin kohtalosta. Noin kilometrin päässä Loviisan keskustasta Myllyharjulla sijaitseva torni on todettu niin huonokuntoiseksi ja vuotavaksi, että kaupunginisien mukaan se tarvitsisi pikaista dynamiittihoitoa. Saksalaista varsikäsikranaattia eli niin sanottua "perunanuijaa" muistuttava rakennus on kuitenkin merkkiarkkitehtien Kaija ja Heikki Sirenin kynästä, ja on saanut Uudenmaan ympäristökeskuksen ja Porvoon museon puolelleen. "Sen plastinen muoto on osa Loviisan kaupunkikuvaa", sanovat asiantuntijat.

Tällä hetkellä tilanne on auki: nuija ei ole kopsahtanut sen enempää tornin tuhoamisen kuin sen suojelunkaan puolesta. Loviisan kaupungin vesihuollon mukaan purkaminen on kuitenkin todennäköistä, "ensisijainen vaihtoehto". Samalle harjulle tulee joka tapauksessa uusi vesitorni, josta on käyty jo arkkitehtikilpailu. Uuden tornin pitäisi valmistua 2012.

Tilavuudeltaan 600 kuutiometrin pampula on pysäyttävä näky tullessaan vastaan lumisesta metsästä.

Sirenien arkkitehtitoimiston mukaan 1961 valmistunut torni "heijastaa voimakkaasti omaa aikaansa ja sen arkkitehtuuri-ihanteita". Tähän ei ole mitään lisättävää.

Kaupungin työntekijät pelkäävät tornin kuntoa niin, että sen uumeniin on vaikea löytää halukkaita huoltomiehiä. Lisäpelkoa tuonee oven hurja maalaus.

Kovin näkyvä maamerkki pienehkö mutta omaperäinen vesitorni ei ole.

Tallinnan Koplissa on hieman samaa tyyliä edustava vesitorni. Ikkuna-aukot kielivät, että tässä on huomioitu myös ihmisen maisemajano.