Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia: Vartiolinnakkeen kylmänkukkia ja merikaalia

lauantai 19. toukokuuta 2012

Vartiolinnakkeen kylmänkukkia ja merikaalia

Näyttäytyipä aurinko. Siinä kylpi kylmänkukka, vilustansa vapautui.

Esoteerisen maantieteen koulu vieraili huhtikuun lopulla Örön etulinnoituksella Saaristomerellä. Tuolloin retki kiteytyi martaan harmaan tunnusteluun; siihen luonnolliseen asiantilaan, että kevään vehreys saapuu ulkosaaristoon selvästi mannerta myöhemmin. Kolme viikkoa myöhemmin (16.-18.5.) retki uusittiin. Nyt fokuksessa oli kukkaloisto. Mutta ei mikä tahansa sellainen, vaan jalojen ja eksoottisten kylmänkukkien kukinta. Öröllä nimittäin kasvaa kaksi kylmänkukkalajia, joiden ei tiedetä esiintyvän missään muualla nyky-Suomen luonnossa. Nämä ovat ketokylmänkukka eli lännenkylmäkukka (Pulsatilla vulgaris) sekä ahokylmänkukka (P. pratensis). Muita Suomessa esiintyviä kylmänkukkia ovat hämeenkylmänkukka (P. patens) ja kangasvuokko (P. vernalis), molemmat hienoja ja rauhoitettuja harvinaisuuksia.

Kylmänkukat ovat varsinaisesti aron kasveja ja sellaisina eräänlaisia reliikkejä oloissamme. Niille sopivat avoimet maastot ovat käyneet vähiin pusikoituvassa Suomessa, jossa laidnmaata on pinta-alasta enää 0,4 promillea 1800-luvun alkupuolen huippulukemista (mikä sisälsi myös metsälaitumet). Ahokylmänkukka ja ketokylmänkukka löydettiin Öröltä vasta kymmenisen vuotta sitten hyönteistutkimuksen ohessa. Ne ovat pienoisia sensaatioita ja anomalioita, joihin kasvitieteilijät suhtautuvat hieman sekavin mielin. Ahokukkaa kasvaa kyllä lähellä Suomea, Karjalassa sekä Viron ja Ruotsin rannikoilla. Ketokylmänkukkaa kasvoi tiettävästi 1930-luvulle saakka Salon Kavilannummella - tosin siitä ei ole säilynyt näytteitä, vaikka esiintymä tunnettiin jo 1770-luvulla - kunnes se katosi maamme florasta. Ruotsissa se sen sijaan esiintyy.

Örön kylmänkukkien tarinaa voidaan vain arvailla. Kylmänkukkien siemenet ovat ultrakevyitä ja ovat voineet lentää myrskytuulissa meren yli. Jääkin on ne voinut tuoda, sillä Örölle puskee jäiden mukana jopa fossiileja sisältäviä kalkkikiviä Virosta. Ahokylmänkukka on voinut hyvinkin päätyä paikalle myös eestiläisen heinän mukana, jota tsaariarmeijan tiedetään tuottaneen hevosilleen. Ketokylmänkukan suhteen voisi epäillä puutarhakarkulaisuuttakin, pientä omapäistä vaellusta upseerin rouvan kukkapenkistä, mutta puutarhoissa on kuitenkin suosittu eri lajiketta. Oli kukkien tarina mikä hyvänsä, siellä ne kuitenkin ovat Örön soramaassa, ainoassa esiintymispaikassaankin vähäisinä. Huhti-toukokuussa nuo muinaisen ja arvoituksellisen näköiset eliöt puhkeavat hetkeksi loistoonsa - kadotakseeen taas pian kuin maan nieleminä.

Seuraavassa käymme tapaamassa kylmänkukkia - kunhan ne aluksi löydämme. Välissä haukkaamme merikaalta evääksi.

Viherrys on saapunut ulkosaaristoonkin. Hyvät mahkut siis kylmänkukkien kukinnan kannalta.

Tykkiteissä on ollut armoton kiveäminen, jonka saivat Öröllä tehdäkseen Kauko-Aasiasta tuodut vangit.

Tämä lahdelma kutsuu levähtämään.

Hetkeksi voi päivä kirkastua lehdon läpi vaellettaessa.

Välillä pitää kulkea kieli keskellä suuta.

Sitten pökkelöisten metsien lomasta voi pilkistää vanha punainen tupa.

Äkkiä tie saattaa katketa vanhaan vallitukseen...

... tai tällaiseen näkyyn.

Toisinaan linnoitteista irronnut kalkki on lannoittanut herukat niin reheviksi, että vihreän räjähdyksen edessä pitää melkein siristää silmiä.

Pohjois-etelä-suunassa saaressa on dallattavaa nelisen kilometriä.

Ahokylmänkukan ainoa Suomen esiintymä on tällä nummella - mutta missä? Sitten silmä hoksaa merkiksi pannut kaksi päälekkäistä kiveä.

Hoi retkeläinen, älä astu rariteetin päälle!

Tässä siis ahokylmänkukka kaikessa salaperäisessä nöyryydessään. Sateen alkaminenkin vaikuttanee kukan nuokkuun asentoon.

Kastunut, kummallinen, kaunis.

Kasvitieteilijät ovat sanoneet Örön länsirantaa Suomen "atlanttisimmaksi" paikaksi. Ja hyvin valtamerellinen tunnelma onkin meren jymistessä ainaisen kumeana ja vastarannan ollessa satojen kilometrien päässä. Tämän mahdollistaa se, että rintamasuunta on kohden länsi-lounasta eikä etelää, kuten esimerkiksi Hankoniemen avoimilta rannoilta.

Oho, jalan eteen osuu merikaali (Crambe maritima). Punertava sävy kertoo kasvin omista suoja-aineista, joilla se pyrkii suojelemaan nuorta versoaan ahnailta laiduntajilta. Ihmissuulla testattuna maku ei ole kuitenkaan lainkaan kirpeä, vaan Suomen luonnon maukkaimpiin ja mehevimpiin kuuluvasta villivihanneksesta on kyse.

Merikaali vaatii avoimen hiekka- tai sorarannan, jossa maaperä on suolaista. Meren suolapitoisuuden pitää olla vähintään kuusi promillea merikaalin viihtymiselle, ja siksi sitä tavataankin vain lähinnä lounaissaaristosta, Ahvenanmaalta ja manner-Suomesta Hankoniemen hiekkarannoilta. Se saa ravinteensa muun muassa hajoavista simpukoista ja merilevästä.

Merikaali on Suomessa kaikkiaan harvinainen, mutta kasvupaikoillaan se voi olla runsas. Öröllä se on riehaantunut lammaslaidunnuksen loputtua.

Merikaalia voi keittää tai muuten käyttää kaalin tapaan, mutta se toimii myös loistavasti salaattina. Nämä hujahtivat nassuun sellaisenaan ja leivän kanssa.

Taivallus jatkuu. Seuraavan ohjelmassa ketokylmänkukan etsintä. Sen kasvupaikka on tietty rantakallioiden suojaama keto.

Aavan äärellä ei ajattele pieniä.

Tältä niemeltä on etenkin löytynyt niitä alussa mainittua Eestistä tulleita kalkkikiviä.

Kasvillisuus on runsas ja monipuolinen heti kun saa tilaisuuden, vaikka aivan kumpareen takana on lähinnä Käsivarren Lappia muistuttava karuus ja niukkuus.

Örön itä- ja pohjoispuolella on suojaisempaa saaristoa, mikä luo tasapainottavan kontrastin avoimelle "atlanttiselle" puolelle.

Syrjäisen kallioylängön kenttä ei vaikuta aluksi erityiseltä, mutta äkkiä silmät hahmottavat jotain.

Ketokylmänkukka in person!

Hugo Simberg olisi voinut maalata jotain tällaisia.

Kovasti kainoileva yksilö.

Maalle uuden kylmänkukan löysi 2002 Luonnontieteellisen keskusmuseon hyönteistutkija Jaakko Kullberg ja määrityksen vahvisti Metsähallituksen suojelubiologi Leif Lindgren. Vanhan tavan mukaan he saivat ehdottaa lajille suomenkielistä nimeä. Asia ei silti ollut aivan yksiselitteinen, sillä laji tunnettiin ennen vuotta 1944 Suomen rajojen sisäpuolelta Kannakselta. Sen jo unohtunut nimi vuoden 1933 kasviossa oli "ahojen kylmänkukka". Uusien löytäjien mukaan ketokylmänkukka on kuitenkin lajin tyypillistä esiintymisympäristöä paremmin kuvaava nimi.