Outo Aamitie ja kuningaskuntaa avaava katukeräily

Mysteerin äärellä. Omakotitalon pihakäytävä - tai ehkä sittenkin mäntyrivistö - on Helsingin kaupungin virallinen katu.

Helsingin Kaarelan pohjoisosissa aivan Vantaan rajan tuntumassa sijaitsee omituinen katu nimeltä Aamitie. Jo arvoituksellinen sana "aami" kummastuttaa, mutta niin tekee mitä suurimmin itse katu. Sitä ei nimittäin paikan päällä ole. Vanha katukyltti osoittaa vain omakotitalon pihaan. Katu on kuitenkin virallinen ja löytyy esimerkiksi puhelinluettelon karttaosion hakemistosta. Sieltä Aamitie itse asiassa löytyikin. Se on oma tarinansa, josta kuulemme seuraavassa.

Sattuipa niin, että kalliolainen Mikko Alho otti kerran 1990-luvun alkupuolella puhelinluettelon käsiinsä ja katsoi huvikseen, mikä on sen kartaston aakkosissa ensimmäinen kadunnimi. Se oli (ja on edelleen) Aadolfinkatu. Kun kyseinen katu sijaitsi lähellä hänen kotiaan, vetäisi hän takin niskaansa ja kävi bongaamassa kadun. Kaikki Aadolfinkadun koko pituudeltaan kulkeneet tietävät, että se on Helsingin omaleimaisimpia pikkukatuja kurvatessaan torkkelinmäkeläisen puiston läpi komeaa Franzeniaa kiertäen ja jatkuen sitten yllätyksenä Harjukadun ylitse (Harjun saunan kulmalta) kerrostalojen sisäpihojen läpi Pengerkadun rinteeseen. Aadolfinkadun tietoinen kokeminen teki sellaisen vaikutuksen, että mies alkoi kerätä katuja. Luitte oikein: kerätä katuja. Omien sanojensa mukaan hän tunnistaa itsessään keräilyviettiä mutta samalla kammoaa kaman kerryttämistä nurkkiin. Mikäpä olisi samalla niin konkreettinen mutta aineeton keräilykohde kuin kadut?

Alho alkoi kerätä Helsingin katuja aakkosjärjestyksessä, joten pian Aadolfinkadun jälkeen vuorossa olikin Aamitie. Sen velmu unenkaltaisuus innosti jatkamaan harrastusta, joka on nyt kestänyt yli viisitoista vuotta ja johtanut katujen nimissä k-kirjaimeen.

Mutta hypätkäämme nyt Aamitielle. Kävimme paikalla heti pääsiäisen jälkeen, jolloin mieli oli vielä mysteereille viritetty. Varhainen kevät on muun muassa arkeologien parasta aikaa, kun kaikki maaston piirteet näkyvät paljaimmillaan; heinikko on paitsi kuihtunut, myös lakoontunut talven lumissa. Perusteellisen paljastavuuden tunnelma ei silti auttanut. Aamitie veti ymmyrkäiseksi ja pöllämystyneeksi; kirvoitti epäuskoisen naurahduksen, hiljaisen hetken ja tarpeen keksiä selityksiä. Siinä se oli: katu joka on olevinaan, mutta ei kuitenkaan ole.

Suomessa kyllä ajettiin läpi 1990-luvulla postin, Kuntaliiton, väestörekisterikeskuksen ja tielaitoksen jättiläismäinen byrokratiahanke, jonka myötä haja-asutusseudun jokaiselle tilatielle täytyi sepittää jokin nimi ja pystyttää sitä ilmaiseva kyltti maastoon - ennen niin orgaanisen kaareva maaseutumaisema sai satoja tuhansia valkoisena hohkaavia ja yössäkin loimottavia suorakulmioita povelleen. Aamitien tapauksessa ei ole kuitenkaan kyse tilatien nimestä: sellaisia ei Helsingissä ole, ja "Aamitien talon" osoite on Laitilantie 5.

Jäljelle jää otaksunta, että Aamitien oli kyllä tarkoitus manifestoitua ideoiden maailmasta reaalitodellisuuteen, mutta näin kävi vain kyltin osalta. Erikoista toki on, että kadun rakentaminen aloitetaan pystyttämällä nimikyltti. Jokin työporukka on sen käskystä pystyttänyt ja samalla ajatellut tiettömän tien äärellä: "tämä on hölmöläisten hommaa". Se että jotain piti tuleman kyltin osoittamaan suuntaan vaikuttaa validilta teorialta. Seuraava johtolanka parin kuvan jälkeen.

Aamitien alku ja loppu on samassa pisteessä.

Tolpasta näkee, että kyltitys on kohtuullisen iäkäs.

Rekistereitä kolunnut katukeräilijä on nyttemmin saanut selville, että Aamitien katukyltistä Hämeenlinnanväylälle päin on keskellä peltoa 1970-luvulla rekisteröity kiinteistö numero 091-402-0007-0272-0. "Veikkaan, että joku on hakenut tonttia - tai asemakaavattomalla alueella kun ollaan niin onko oikea termi määräalaa - 1970-luvun alussa, ja virkamies on kuuliaisesti tehnyt työtä käskettyä 6.2.1974. Sitten kehä kakkosen rakentamissuunnitelmat ovat pelästyttäneet tai alueelle on kerta kaikiaan tullut rakennuskielto, ja hanke on jäänyt silleensä. Tällä hetkellä alueella on joka tapauksessa rakennuskielto päällä", hän kertoo.

Aivan Aamitien kylkeen on tosiaan suunniteltu Kehä II:n uutta jatko-osaa. Kehä II on kummitellut pääkaupunkiseudun liikennesuunnitelmissa 1960-luvulta alkaen. Kehä I ja III nimettiin ovelasti: itseään toteuttavaksi profetiaksi ellei peräti velvoitteeksi jäi puuttuvan veljen synnyttäminen. Nykyinen 6,8 kilometrin osuus Espoossa valmistui syksyksi 2000 ja insinöörien mielissä Kehä II jatkuu Turuntieltä Hämeenlinnanväylälle. Kartalla linjaukset jo ovat, lopullinen päätös on vielä auki. Takavuosien vision mukaan Kehä II olisi jyrännyt Haltialan metsäalueiden lävitse, mutta tällaista ei tohdita enää esittää.

Lähellä Aamitietä on Kaarelan VPK:n talo, jonka ylitse Kehä II jyräisi.

Maatila ilmeisesti säilyisi juuri ja juuri Kehä II:n partaalla. Etualalla Laitilantie, jonka "sivukatu" Aamitie on.

Jo pitkään jatkunut puolitehoisuus leimaa asemakaavoittamatonta ja kehäsuunnitelmien varjossa elävää kulmakuntaa. Jotain liplatusta tässä kaupataan, mutta puusto ei salli lukea kaupallista tiedotetta.

Katukeräilijä on vaatimaton harrastuksensa kanssa, mutta rohkaisee silti jokaista löytämään jonkin luovan tavan kokea ja tutkia ympäristöään. Hänen tärkein sääntönsä on karistaa ennakko-odotukset ja vain avautua sille, mitä paikan päällä odottaa. Myös matkustus kohteeseen ja takaisin on osa prosessia toimien kokemukseen valmistautumisena ja sen jälkeisenä reflektointina. Vaivihkaa pienien kujien perille kurkistelevaa ja isojen bulevardien ihmisvilinään anonyymisti sulautuvaa salaista tutkimusmatkailijaa ajaa kaikenkattava uteliaisuus elämään ja hän mainitsee kokevansa jotain tuttua näissä Paul Therouxin sanoissa:

”Tunsin joskus olevani vanhan tarinan ruhtinas, joka siksi ettei luota mihinkään mitä on kuullut eikä mihinkään mitä on lukenut, pukeutuu vanhoihin vaatteisiin ja lähtee säkki olalla patikoimaan lokaisia teitä, puhelee kaikkien kanssa ja katselee kaikkia tarkasti saadakseen selville millainen hänen kuningaskuntansa oikein on.” (Saarivaltakunta – Brittein saarten ympäri junalla ja jalkaisin, WSOY 1984).

Lisää täältä:

http://www.kirkkojakaupunki.fi/kaupunki/kerailykohteena-kadut