Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia: Teijo: suomalaisen kehitysmaa-auton ja toteutumattoman vedenpaisumuksen maisemissa

sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Teijo: suomalaisen kehitysmaa-auton ja toteutumattoman vedenpaisumuksen maisemissa

Ruukkimiljöössä on oma hieno tunnelmansa.

Sen muistaa 1970-luvun Puotinharjusta, Itä-Helsingistä: hassu pieni kuorma-auto oli usein parkissa Kuusistonlinnantiellä jalkakäytävän laidalla. Merkki luki keulassa, se oli Teijo, sama nimi kuin yhden kaverin isobroidilla. Auto oli väriltään sininen, kuten ilmeisesti käytännössä kaikki Teijot. Sanottiin, että niiden kori on puuta, mutta se oli lasikuitua. Lapsen mieleen tuo vähän kuin sarjakuvasta kotoisin oleva heppoinen kärry jäi. Ja juuri mihinkään muualle kuin ihmisten muistikuviin se ei ole jäänytkään. Teijo-avolavapakettiautoja tehtiin 1973-76 kaikkiaan noin kaksisataa ja kun ei se todellakaan mikään laadun riemuvoitto ollut, vaan pikemminkin "maailman huonoin auto", haihtuivat ne pian olemattomiin ihan omaa mahdottomuuttaan.

Volkswagenin 45-hevosvoimaisella koneella varustetun, primitiivisen, heikkojarruisen ja ohjaamoltaan äänieristämättömän Teijon esikuvana oli VW:n "kehitysmaa-auto" EA489. Teijoja vietiinkin kehitysmaihin kehitysapuna. Mutta emme seuraa nyt niiden perässä savanneille, vaan suuntaamme Teijon alkulähteille. Teijot ovat kotoisin samannimiseltä paikkakunnalta, joka sijaitsee noin kaksikymmentä kilometriä Salosta lounaaseen pitkän, vuonomaisen Halikonlahden rannalla.

Modernia Teijon ruukkia edustaa ilmiömäisen pitkä tehdasrakennus.

Autotehtailu on vain yksi episodi alueen pitkässä teollisuusjatkumossa. Maaherra Lorentz Creutz perusti Teijon rautaruukin 1686. Se nousi maisemiin, joissa luonto on rehevä ja pienilmastoltaan suopea. Niissä sopi viljellä ja valmistaa rautaa, niissä sopi mielenkin juosta ja syviä luotsata (kuten kohta tulemme huomaamaan). Teijon raudanvalmistus loppui masuunin sulkemiseen 1908, mutta jo 1800-luvulla ruukin pajoilla oli alettu valmistaa höyry- ja maatalouskoneita. Teijon kokonaisuuteen kuuluu myös läheinen Matildan (ruots. Mathildedal) ruukki, jossa raudantuotanto ja erilaisten metallitarvikkeiden valmistus aloitettiin 1852.

Vuosisatojen aikana ruukin omistajat vaihtuivat useasti ja erityisen vilkasta tämä oli 1900-luvulla, jolloin Teijossa keskityttiin konepaja- ja valimotuotteisiin sekä edelleen maatalouskoneisiin. Merenkulkuneuvos Antti Wihuri osti ruukin 1957 ja perusti sinne telakan, jossa huollettiin, korjattiin ja rakennettiin aluksia. Teijo oli tehnyt Wihuriin lähtemättömän vaikutuksen, kun hän oli saapunut sinne ensimmäistä kertaa kaljaasi Rakkauden 13-vuotiaana kokkipoikana. Oli lienee melkoinen fiilis ostaa koko mesta kuusi vuosikymmentä myöhemmin. Wihurin aikana Teijossa alettiin rakentaa laivojen ohella myymälä- ja linja-autojen koreja. Ja viimein niitä pieniä Teijo-kuormureita.

Ruukinkartanolle vievä pitkä lehmuskuja on vielä toukokuun alussa lehdetön.

Patoaltaalla.

Ruukinkartano vuodelta 1770 on Turun kaupunginarkkitehtina vaikuttaneen Christian Friedrich Schröderin käsialaa. Poikkeuksellisen korkea kattorakenne on tiettävästi tehty jonkinlaista ullakkokirkkoa varten, jollainen talossa toimikin ennen kuin erillinen kirkko nousi sen liepeille.

Ruukin raittia.

Teijoon liittyy tarina vedenpaisumuksen odottamisesta. Olipa niin, että ruukin 1814 perinyt Robert Bremer oli innokas teologian ja luonnontieteiden lukija, joka omasi vedenpaisumuspakkomielteen. Hän rakennutti 1820-luvun lopulla ruukkiin kappelin kiitokseksi siitä, että luomakunta oli aikoinaan pelastunut raamatullisesta vedenpaisumuksesta (Nooan Arkkihan töksähti tarinan mukaan Ararat-vuoren lakiosiin, nykyiseen Turkkiin, mistä sen jäänteitä on kiivaasti etsitty, 1980-luvulla esimerkiksi astronautti James Irwinin toimesta). Mutta Bremer oli myös vakuuttunut vedenpaisumuksen pikaisesta uusiutumisesta. Hän katsoi olevansa ei enempää eikä vähempää kuin "Jumalan lähettiläs", joka oli saanut tehtäväkseen ihmiskunnan opastamisen sitä uhkaavan koettelemuksen kynnyksellä. Hän alkoi jakaa ympäriinsä paisumuksesta varoittavaa kirjasta, sillä oli "tähtein juoksusta wakuutetuksi tullut että se ennustettu onnettomuus oli totisesti tapahtuwa".

Ennustus oli Bremerin omaa tuotantoa ja hän oli saanut jopa laskettua vedenpaisumuksen tarkan ajankohdan. Vastuullisena ruukinpatruunana hän rakennutti välittömästi kolmimastoisen kaljaasin, teijolaisten oman Arkin, jolla ruukin väki pelastautuisi. Jotta vedenpaisumus ei varmasti pääsisi yllättämään, oli hän ripustuttanut oman makuuhuoneensa ikkunan ulkopuolelle soutuveneen. Siellä se riippui rokokoo-kartanon kakkoskerroksen seinällä lintujen laululavana. Kun vedenpaisumusta ei tullutkaan Bremerin alkujaan ilmoittamalla hetkellä, tarkisti hän ennustetta ja ilmoitti uudesta ajankohdasta (15.2.1831 klo 20). Jälleen kerran taivaallinen vuoksi jätti ilmaantumatta ja Teijonselkä pysyi vankan jääpeitteen suojissa. Pian vietiin jo Bremeriä Turun poliisioikeuteen syytettynä kansan pelottelusta. Sakkoa tuli, mutta tuomio myöhemmin kumottiin hovissa "bruuki-patronin" osoitettua "sellaisen sekaannuksen ymmärryksessä", ettei häntä voitu pitää teoistaan vastuullisena. Bremerin muumioituneet jäänteet lepäävät nyt Teijon pienen hautausmaan mausoleumissa - edelleen kuivina.

Vedenpaisumuksesta selviytymisestä kiittävä kirkko hallitsee romanttisesti mäkeä. Robert Bremerin omasta kynästä lähtenyt rakennus on Suomen pienin kivikirkko ja hakee tyylinsä kiinalaisesta padogista.

Teijon hautausmaa oli yksityinen aina vuoteen 2010, jolloin se luovutettiin Salon seurakunnalle.

Kuonakivestä muurattuja hiiliuuneja.

Kuonakiveä hyödynnetty tässäkin.

Pysähdyksen levollista tunnelmaa.

Tyylikäs varastorakennus - liekö tässäkin alkujaan rautauuneja?

Ei mitenkään tyypillinen suomalainen rakennus. Arkkitehti Schröder olikin Saksan Westfalenista.

Saunatupa on suonut lauantai-iltana helpotuksen metallityöläiselle.

Aidatulta telakka-alueelta pilkistää nosturi.

Tässä ollaan siirrytty Teijoon kuuluvaan Matildaan (Matildedal) muutaman kilometrin päähän. Teijon omistaneen konserin hajottua 1978 Matildan teollisuustoiminta lakkasi ja uutta puhtia alettiin hakea muun muassa vierasvenesatamalla.

Matildan patolammen rantamia.

Kaikilla ruukkipaikoilla on jokensa eikä Matilda ole poikkeus.

"Korkeutta menettänyt" halli sataman tuntumasta.

Vanha teollisuus on kätkeytymässä rehevään lehtoluontoon.

Teijo tuli allekirjoittaneelle tutuksi 1990-luvulla, jolloin siellä tuli käytyä useasti ystävän mökillä. Teijossa oli ja on edelleen kyläkauppa - elävän yhteisön merkki. Nyttemmin Teijosta on tehty määrätietoisesti brändiä. Tämä näkyy laajasti seudulle levittäytynein, yhtenäisellä logolla varustetuin vihrein kyltein, jotka tuovat mieleen jonkin teemapuiston tai puuhamaan. Teijossa riittää silti rouhevaa tunnelmaa, jota ei ole - ainakaan vielä - alleviivattu ja siirapoitu.

Pari kesää sitten Teijossa tuli vierailtua itse suunniteltuja sähköpyöriä valmistavan miehen pajalla. Työhuoneen luova kaaos ja tästä seuraava liikkumatilan rajallisuus oli sitä luokkaa, ettei kuvaan saanut mahdutettua tämän enempää.