"Rakkautta raunioilla" - Seikkailijatar Irja Sallan unohdettu matkakuvaus Saksasta 1943-44

"Epätodellisuuden tunne saattaa sekin joskus olla niin voimakas, että ihmettelen, tokko olen matkustanutkaan Länsi-Saksassa ja lienenkö nähnyt unta - vai liekö kerrassaan niin, että tämäkin on unta ja minä nukun parhaillaan kaikessa rauhassa kotona." (Irja Salla, München 20.12.1943)

Kolmannesta valtakunnasta on kuultu ja nähty lukemattomien tietokirjojen, romaanien, elokuvien ja dokumenttien kautta. Vuosien 1933 – 1945 Saksa tuntuu aihekokonaisuudelta, joka on läpikotaisin koluttu ja kaluttu, ja josta jälkipolvilla on selkeä ja tietenkin hyvin kriittinen ja kielteinen kuva. Tämä on totta, tuskin mitään muuta yksittäistä historian episodia on tutkittu samalla, lähes pelottavalla hartaudella. Silti on eräs omintakeinen mikrohistoriallinen aikalaiskuvaus, joka onnistuu valottamaan natsi-Saksan arkea poikkeuksellisen herkästi, heittäytyvästi ja uusia näköaloja tarjoten. Tämä on suomalaiskirjailija Irja Sallan (1912-1966) matkapäiväkirja, joka ilmestyi kahtena niteenä Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä - Rakkautta raunioilla II (1947). Syvälle porautuva ja monitasoinen kuvaus on painunut kokolailla unohduksen usviin. Korjaamme tilannetta ja esittelemme matkakirjaa tässä artikkelissa.

Irja Salla sai Euroopan kirjailijaliiton stipendin, jonka turvin hän matkusteli pitkin poikin Saksaa heinäkuun 1943 ja tammikuun 1944 välillä. Hän osoittautuu alusta alkaen epätavanomaiseksi stipendiaatiksi, levottomaksi sivulliseksi, joka ei vastaa mielikuvia mistään virallisesta "kulttuurilähettiläästä". Päiväkirjassaan hän miettii itsekin, että eikö hänen olisi pitänyt käyskennellä museoissa ja kirjoitella korrekteja turistikuvauksia, tehtävä ”priimusoppilaan kouluaineita”, täyttääkseen paikkansa ja ollakseen ”kunnollinen kunniavieras”, stipendinsä väärti. Salla ei tapaile valtion virallista kulttuurikermaa, asetu säädylliseen residenssiin tutkimaan mannermaisen kirjallisuuden alkuperäisteoksia eikä aloittele uutta romaania, vaan reissaa kuumeisesti kaupungista toiseen, viettää aikansa asemilla, kahviloissa, baareissa ja sivukujilla, usein hämäräperäisessä seurassa. Hän antautuu luottavaisesti sille, mitä tuleman pitää – ja ulkoisesta seikkailusta aukenee myös matka omaan mieleen, selvästi syvemmin kuin hän olisi itse voinut kuvitella. Vaikka näin esittäytyykin: "Minä puolestani olen hiukan mietiskelevä luonteeltani. Haluan katsoa ja tutkia asioita syvemmin."

Erityisen väkevästi Salla vaikuttuu pommitussodan synnyttämistä raunioista. Hän kuulee selviytyneiltä painajaismaisia kuvauksia tulimyrskyistä, jotka kattavat kuin sateenvarjo kaupungit sisäänsä. Hän kuulee, kuinka asfalttikin voi palaa ja valua sulana kellareihin, joissa ihmiset piilottelevat. ”Raunioille, raunioille”, laulavat hilpeän järkyttyneet ihmiset junissa kuin danse makabren kulkueessa; Wir fahren zu den Ruinen – Ruinen, Ruinen – Wir fahren zu den Ruinen. "Tämähän on kuin maailmanlopun edellä; jos mikä on, niin tämä", miettii Salla. Ja alkaa hänkin matkustaa raunioille. Totaalisimmin siviilikohteisiin suunnattujen terrorihyökkäysten tuho on 1943 koskettanut Kölniä ja sieltä Salla pakenee ensijärkytyksessään hoiperrellen pois. Häntä kuitenkin kaduttaa jänistämisensä ja hän palaa takaisin. ”Minua viluttaa sieluun saakka… Vaikka ilma lämpeni länteen Berliinistä, minua alkoi viluttaa. Me matkustimme kauhun jääkellariin. Ja nyt olemme siellä”, hän kirjoitti Kölnissä 3.11.1943. Hän pysähtyy aistimaan joka solullaan tuhoa, hakeutuu tieten tahtoen raunioille, vaikka sodan alaston kauheus kuormittaa hänen mieltään. Raunioista muodostuu hänen matkansa punainen lanka, joka näkyy myös matkakirjojen nimissä.

Stipendiaatti oppii Saksassa aivan uuden eksistenssin muodon, sota-olemassaolon. Se tuntuu läpäisevän kaiken ”jättiläisvoimien jättiläiskamppailuna, joka ikään kuin herkeämättömänä myrskyn kohinana täyttää ilman ja ilmenee kaikkialla ja kaikissa asioissa”. Satojatuhansia sotilaita virtaa koko ajan lännen, idän, etelän ja pohjoisen väliä. Sadattuhannet kodittomat vaeltavat hekin ja heidän joukkonsa kasvaa joka yö pommikoneiden kolkkojen kurkiaurojen pudotettua lastinsa. Menetykset on pakko hyväksyä, on pakko kohota henkilökohtaisten tragedioiden yläpuolelle. Tarkkoja huomioitaan alituisesti kirjaava Salla havaitsee, että ihmiset tuntuvat kerrassaan menettäneet yksilöllisyytensä ja samalla myös enimmän itsekkyytensä. ”Toveruus, myötäeläminen ja lähimmäisenrakkaus sitovat nämä ihmiset valtavaksi kokonaisuudeksi. Tuntuu, kuin he eivät huomaisikaan, sattuvatko itse kuolemaan vai naapuriako onnettomuus kohtasi. Onnettomuus sattuu suuren kokonaisruumiin erääseen kohtaan, ja kipu tuntuu kaikkialla."

Kuoleman akuutti uhka aikaansaa senkin, että romanttisia suhteita solmitaan pikaisemman tuttavuuden pohjalta kuin normaalioloissa voitaisiin ajatella; lennosta, oikealle ja vasemmalle. "Kulovalkeana kulkee lemmentuli sotaisessa maailmassa. Se leimahtelee kaikkialla, lakkaamatta - syttyy äkkiä ja kiihkeänä." Käyttäytymistä ohjaa ei-koskaan-enää-tunnelma; ihmiset tajuavat, että jokainen hetki ja kohtaaminen on ainutlaatuinen hauraudessaan ja voidaan riistää minä hetkenä hyvänsä pois. Myös Salla, vaikka on nimellisesti naimisissa myöhemmin pilapiirtäjänä kunnostautuneen Kari Suomalaisen kanssa, antautuu vapaasti rakastumisiin ja seikkailuihin eikä peittele tätä kirjassaan. "Oi voi - miten järjestän kaikki tapaamiseni?", hän saa huokaista. Rakkaus nousee myös kirjan otsikkoon. Kevytkenkäisen liitelyn uhka normijärjestykselle on eräs todennäköinen tekijä sille, miksi Sallan kirjat vaiettiin sodan jälkeen unohduksiin ja kirjailija luokiteltiin yhteiskuntakelvottomaksi.

Vailla muodollisia siteitä maahan ja muutoinkin vapaana henkenä Salla ajautuu myös nopeasti niin sanottuun alamaailmaan. Näin etenkin Münchenin sivukujilla. Eräs ranskalaismies yrittää ensin estellä, suojella haurasta suomalaisneitoa, joka esittäytyy tuolloin yhdellä nimistään Brigitte. ”Te – valkokukka – sininen lintu – ette voi mennä sellaisiin paikkoihin. Alamaailmaan. Ei käy päinsä.” Mitä vastaa Salla? ”Voin. Menen. Näytä tie.” Alamaailman hämyiset sokkelot ja savuiset luolat, missä kaikki asiat ovat järjestettävissä ja ostettavissa, ovat ennen kaikkea ulkomaisen työvoiman hallinnassa. Vierastyöläisiä on kolmannessa valtakunnassa miljoonittain, ehkä viisi miljoonaa. Osa heistä on maassa pakotettuina, osa on vapaaehtoisina, osa jotain siltä väliltä. Nyttemmin kun Saksan liittokansleri Angela Merkel on myöntänyt monikulttuurisuuden ”epäonnistuneen täydellisesti” maassaan, on mielenkiintoista huomata, että tuo pitkäkestoisilta seuraamuksiltaan hyvinkin arvaamaton yhteiskuntakokeilu käynnistettiin ja pääsi täyteen vauhtiin jo ja nimenomaan kolmannessa valtakunnassa; imperiumissa, joka on mielletty yhtenäiskulttuurin ääriesimerkiksi. Salla luonnehtii, ettei ole päätynyt oikeastaan Saksaan, vaan "kummalliseen ainolaatuiseen kansainväliseen maailmaan, joka on tämän sodan erikoislaatuinen aikaansaannos".

Vierasmaalaisten työläisten kirjo muodostaa pian hänen uuden tuttavapiriinsä ytimen. Työläisiä tuntuu olevan liki jokaisesta mahdollisesti kolkasta Eurooppaa ja samoin Neuvostoliittoa sen eteläisiä muslimialueita myöten. Myös useimmat Pohjois-Afrikan maat ovat edustettuina ja eräät itäisemmätkin arabivaltiot. Salla liikkuu muun muassa armenialaisten, bulgarialaisten, italialaisten, egyptiläisten, ranskalaisten, belgialaisten, saudi-arabialaisten, persialaisten, ukrainalaisten, venäläisten, puolalaisten, hollantilaisten, espanjalaisten, turkestanilaisten, algerialaisten, marokkolaisten, meksikolaisten, turkkilaisten ja kreikkalaisten seurassa. Aikamoista sekakieltä siinä kuullaankin, sillä harva taitaa saksaa Sallan tavoin kunnolla.

Ost-Arbeiter-naiset, ”itätyöläiset”, lumoavat hänet kauneudellaan, kun he ”elämää ja terveyttä uhkuvina kuin alkuvoimaiset luonnottaret” huvittelevat tuhlaten palkkaansa valokuvauksiin. ”He ottivat sarjan toisensa jälkeen. He hymyilivät, keikistelivät, olivat totisia, polttivat savukkeita, kampasivat hiuksensa hajalle." Jos kuva onnistuu - "harasoo!" - jos ei, se revitään muitta mutkitta silpuksi kuin vääränlainen ehdotus todellisuudeksi. Kerran Salla toteaa öisessä puistossa venäläiselle "roistojoukolle", että on suomalaisena virallisesti näiden vihollinen. Seuraa naurunräjähdys ja tupakkatarjouksia. Vain kuun ja tähtien valaisemissa puistoissa näkyy muutenkin "hiipivä, huonoryhtisiä olentoja", jotka livahtelevat siellä täällä "äänettöminä varjoina" - kuin vampyyrit "alamaailmalaiset" ovat aktivoituneet pimeästä. Kun Sallalta tiedustellaan, eikö hän pelkää, vastaa hän reippaasti: "Minulla on pippuria, jolla voin puolustautua tarpeen vaatiessa. Sitä paitsi minulla on terävä veitsi aina yhtä valmiina kuin kissalla on kyntensä."

Mulatteja näkyy ”vilinäksi” asti, mutta täysin mustia afrikkalaisia vähän. Vapaalla jalalla kulkevat mustat natsi-Saksan kaduilla on asia, joka tuntuu jälkikäteen opitun historiankäsityksen puitteissa mahdottomalta yhtälöltä, mutta Salla todistaa toisin. ”Varmaan he jonkin verran joutuvat vaivautumaan ihonväristään täällä – jos muuallakin maailmassa”, hän arvelee. Hän ostaa mustan pörssin tupakkaa afrikkalaisilta ja alkaa pitää heidän ihonväriään rehellisyyden symbolina, koska saa heiltä aina kunnon tavaraa. Kerran hän seuraa kahvilassa tilannetta, jossa ”lempeähymyinen neekeri istui platinanvaalean lemmittynsä kanssa”, pitäen naisen päätä rintaansa vasten ja hyväillen tätä. Monien ohikulkijoiden mielestä se on jo sentään sopimatonta, etenkin sotilaiden ja pohjoismaalaisten, mutta paheksuvat katseet eivät erota paria. Salla jää pohdiskelemaan asian eri aspekteja pitkään. ”En puolusta, en moiti – katselen vain, millaista elämä on, ja koetan ymmärtää sitä…"

Ainoa kosketus holokaustiin on karnevalistisen unenkaltainen, omituinen. Salla näkee vartioiden saattaman juutalaiskulkueen marssivan epäjärjestyksessä katua pitkin. Kaikilla on keltainen daavidintähti rintapielessä. ”He huusivat, lauloivat ja nauroivat”, Salla kirjoittaa – ja ihmettelee railakasta menoa, sillä hän kuuli vankeja vietämän keskitysleiriin ”Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut”. Ennen leiriä juutalaiset johdettiin kuitenkin ravintolaan, jonne Sallakin oli menossa. Siellä he joivat ja söivät sekä lauloivat äänekkäästi ja ”toiset nauroivat pakahtuakseen”. Heillä näytti olevan huippuhauskaa, mutta suomalaisnainen ei osannut yhtyä iloon. ”Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon”, hän merkitsee päiväkirjaansa. Kerran hänellä kiehahtaa sisu yli, kun sotilaat poliisin kera ajavat vierasmaalaiset kahvilanpöydästä tehdäkseen tilaa. ”Sanoin heille, että ulkolaiset kyllä erinomaisen mielellään lähtevät tästä maasta. Eivät lainkaan kaipaa näitä ihanuuksia. Itsehän he ovat raahanneet tänne tämän ’roskajoukon’, koska tarvitsevat heitä..." Rohkea nuhdesaarna keskeytyy kauhistuneiden vierastyöläisten, "Baabelin orjien", vetäessä kuvaavan viivan kaulansa poikki. Eräässä vaiheessa Salla tosin itse toteaa monien muukalaisten olevan sen sortin viheltäjiä, että olisivat todennäköisesti omassa maassaan vankilassa. Viranomaisia Salla ei hätkähdä, ei edes silloin kuin "razzia" iskee alamaailman kuppilaan. Kerran hän käy itse ilmoittautumassa poliisiasemalle, kun ei ole onnistunut saamaan rahalähetyksiään ja ajelehtii käytännössä puilla paljailla. Hän täyttää lain määritelmän irtolaisesta, mutta saa avuliaan, myötätuntoisen ja humoristisen kohtelun.

"Minä olen yksin. Minulla ei ole neuvonantajia. Monesti olen nälästä mieletön. Olen kerta kaikkiaan kohtalon armoilla ja sillä hyvä." (27.11.1943)

Ulkomaalaisena Sallalle myös avaudutaan. Hänen suomalaisuutensa otetaan jotenkin helpottuneesti vastaan: hän on niin kaukaa ”Pohjoisnavalta”, etteivät maailman kiivailut varmaankaan värehdi hänessä. Hän saa kuulla vallitsevaa hallintoa koskevaa kritiikkiä, hyvin uskaliastakin. Kerran eräs auroista ja energioista puhuva ”okkultistirouva” vie Sallan itämaisin esinein sisustettuun kotiinsa, jossa hän ehdottaa että tämä hyödyntäisi ulkomaisen kirjailijavieraan statustaan päästäkseen Hitlerin luo – ja sitten murhaisi tämän. Moni muukin avautuu tyytymättömyydestään. Heillä oli ollut hyvä kotimaa ”korkeine vuorineen, tammimetsineen, vehmaine laaksoineen”, jossa oli onnellista elää ennen sotaa. Ja sotaa ei kukaan myönnä halunneensa. ”Kauneutta se [Saksa] antoi meidän mieliimme. Täällä jos ihminen sai elää ja kuolla rauhassa, oli elämä iloista ja valoisaa, kuolema kaunis ja helppo. Ihmissielu häipyi avaruuteen, katosi, avartui itse noustessaan suureen kaikkeuteen – yli metsien, yli vuorien… Ja nyt, Fräulein – tällaista meillä nyt on. Kaupunkimme ovat mustia kivikasoja. Elämämme kauhua ja epätoivoa. Kuolemamme helvettiäkin hirveämpi. Mitä me voisimme enää toivoakaan, sillä sota ei lopu koskaan!"

Sota on 1943-44 muuttunut Saksassa kuristavaksi rutiiniksi, joka tuntuu nauliutuneen paikalleen piinaavan pitkäksi, oikeastaan loppumattomalta näyttäväksi ajanjaksoksi, ja joka väläyttelee voiton sijasta enää lähinnä ”toivottomuuden taivaanrantaa”. Rintamat ovat yhä jossain hyvin kaukana. Mutta ne hiipivät lähemmäksi, ja niiltä tihkuu usein katastrofaalisia uutisia. Suomessa Salla ei ollut käsittänyt kokonaistilanteen vakavuutta, mutta nyt hän tajuaa sen ja myös Suomen aran sidonnaisuuden Saksan sotaonneen, ja se pelottaa häntä suuresti. Psykologisesti mielenkiintoinen on sekin tapaus, jossa kokonainen asemasalillinen ihmisiä alkaa juhlia hysteerisestä päähänpistosta jonkun sotilaan muutamaksi hetkeksi julistamaa maailmanrauhaa. ”Bier-laseja kilisteltiin, seisottiin käsillä ja jaloilla, naurettiin, kiljuttiin ja oltiin sekapäisiä koko suuri asemasalillinen ihmisiä. Rauhan mielikuva oli vallannut elävästi meidät kaikki”, Salla kertoo ja lisää, ettei asemapoliisi saanut tilannetta asioihin.

Matkustaessaan junalla Luxemburgista Trieriin Salla puhaltelee ikkunalasin jääkukkasiin reiän ja näkee näyn: kummallisen ”hyeenamaisen varjon", joka livahtaa ojia pitkin itää päin. ”Rutto!”, hän ajattelee, ”tai jotain muuta samanlaista! Nyt livahti tuho hiipien salaa, salaa. Nyt livahti jokin tuoden tullessaan vielä suurempaa tuhoa kuin tähänastiset tuhot ovat olleet." Sydänalaa hyytävän näyn jälkeen Salla päättää, että jos hän vielä näkee hallusinaatioita tai profetioita tai mitä ne ikinä ovatkaan, hän ottaa ne sellaisinaan, katselee rauhassa ja oppii, jos niillä on jotain opetettavaa. ”Monenlaisella tavalla ihmiset elävät tässä maailmassa, monenkaltaisia olemassaoloja on”, hän summaa ja antaa itselleen luvan elää vain, kävellä vain, kirjoittaa vain. Olla sellainen kuin on. Tämä tulee osoittautumaan haasteelliseksi. Jo pian hän kuulee kirkossa ääniä, vainajien sfäärit täyttävää huokailua ja kuiskuttelua. ”Nyt on niin paljon ihmisiä kaatunut ja muutenkin kuollut, että tuntuu kuin ilma olisi sakeanaan heitä”, hän toteaa. Jo aiemmin hän on miettinyt nuoria kaatuneita sotilaita, jotka ovat ”kiirastulessa” vastoin tahtoaan. Hän on yrittänyt auttaa näitä kukkakimpuin ja rukouksin, tekemällä maailmaa edes ripauksen paremmaksi ja kauniimmaksi. Hän mietiskelee, miksi kuolleet enää olisivat lähellä eläviä ja tulee siihen tulokseen, että koska he kuolivat liian varhain ja rajusti he eivät nyt osaa irrottautua entisestä elinpiiristään. ”Taivas tuntuu heistä oudolta, he eivät vielä oikein löydä sinne… He harhailevat omituisessa välitilassa”, hän päättelee – ja suuntaa kysymyksenä vainajille: ”Elättekö te – ettekö te elä? Oletteko te, vai eikö teitä ole?” Mutta hän tuntee kysyvänsä tätä ”kauhistuttavalta äänettömyydeltä ja kylmältä tyhjyydeltä".

Ekstaattiselta vaikuttaa elämys Mainzin raunioissa, ”kuolleessa kaupungissa”, jossa puiston puut ovat palaneet mustiksi tyngiksi ja tuuli viheltää raunioituneen kirkon tornissa. Salla astuu kirkkoon, joka on soran peitossa, katto romahtaneena. Hän yrittää mennä kappeliin, jossa kivikasat kasvavat jo hiukan vihertävää sammalta. ”Mutta yksinäinen pyhimyksenkuva kohotti tyynesti kätensä ilmaan ja kultaus hiuksissa ja puvun laskoksissa sädehti kirkkaasti syyspäivän punaisen auringon valossa. Nyt on aurinko punainen – sodan aurinko!” Joulukuun 3. 1943 Salla tilaa puhelun Berliiniin, mutta keskusneiti ilmoittaa talon, johon puhelu oli tilattu, täydellisesti raunioituneen. ”Tietysti. Luonnollisesti”, on Sallan välitön reaktio. Tuho on normaaliakin normaalimpi asiantila. Kreikkalaisen siirtotyöläisen Tasson kanssa kulkiessaan hän kuulee, kuinka turistit aina valokuvaavat raunioita Kreikassa. Nyt niitä olisi tarjolla, paljon erinomaisia raunioita, ”extra prima rauniokuvia”, tarvittaisiin vain ”fotoapparat”. Kameraa Sallalla ei ole. Hän olisi saanut kiintoisia kuvia. Vaikkapa joulusta 1943, jonka hän vietti Stuka-tehtaiden ulkomaisten pakkotyöläisten parakeilleen salakuljettamana.

Vällillä voisi luulla lukevansa Sartren Inhoa. Sallalla on pohjakosketuksensa, "jossa kauhu puhaltaa vaimeasti hiljaisia henkäyksiä hedelmättömässä autiomaassa". Siitä on vain tie ylöspäin.

Pitkien vaellustensa varrella Salla juttelee lukemattomien sotilaiden kanssa. Suurin osa on luonnollisesti saksalaisia, mutta useat ovat myös SS-joukoissa ja vastaavissa palvelevia ulkomaalaisia. Hän tapaa myös sellaisia, jotka ovat palvelleet Suomessa. Maastamme saadaan luontoromanttinen kuva, josta ei puutu ankaraa autiutta. Muuta ei oltu Suomessa nähty kuin ”korpimaata, aarniometsiä, talvea ja pimeyttä ja kesällä kylläkin valoa – mutta yksinäisyyttä, yksinäisyyttä". Nyt he ovat soltut pyörällä päästään nähdessään ihmiskätten töitä, "kuullessaan naurua, iloa ja huomatessaan, että elää sentään semmoinenkin olento kuin ihminen maan päällä vielä.” Kevyempien romanssiensa keskellä Sallalla on yksi vakavampi suhde tai ainakin yritys sellaiseen, ja se tapahtuu saksalaisen panssarisotilas Wernerin kanssa. Kuin aito goottiromantikko Werner olisi valmis ampumaan itsensä ja Sallan (jos Salla näin tahtoisi), jotta ulkoisten olosuhteiden erilleen vetämät rakastavaiset voisivat olla ainiaan yhdessä, Romeon ja Julian tyyliin. Häneltä saamme kuulla myös, millainen ihmistyyppi saksalainen sotilas on. Äkkiseltään kuvaus kuulostaa aivopesun tulokselta, stereotypiseltä natsirobotilta, mutta ehkä siinä puhuu sittenkin ikiaikainen arkkityyppi, soturi suoraan Platonin ideoiden maailmasta.

"Jokaiseen taisteluun on mentävä kuin viimeiseensä ajattelematta lainkaan elämää tai tulevaisuutta. Joka kerta on pantava kaikki alttiiksi, jotta tehtävä tulee hyvin suoritetuksi. Ei ole muuta kuin tehtävä. Pidä huolta itsestäsi, ettei minun tarvitse huolehtia sinusta. Jos huolehdin sinusta ja – jos toivoisin tulevaisuutta sinun kanssasi – minusta tulisi huonompi sotilas. Silloin säästäisin itseäni, varaisin jotain itselleni ja tehtävä tulisi huonommin suoritetuksi. Se ei käy. Meidän täytyy kaikkien tehdä kaikkemme nyt tässä asiassa, joka on meille kaikkein tärkein. Maailmassa ei ole muuta asiaa. Yksi asia vain kerrallaan. Voin kaatua rauhassa nyt, kun olen saanut olla onnellinen. Tämä vain puuttui minun elämästäni. Nyt minulla on sekin, enkä voi moittia elämää mistään."

Sanat ovat enteelliset. Werner lähtee rintamalle Sisiliaan, jonne amerikkalaiset ovat nousseet maihin. Kerran hän kirjoittaa panssarivaunusta appelsiinipuun alta ja kertoo paikan lähellä Napolia olevan kuin paratiisi, jossa Sallakin pitäisi olla: on viinirypäleitä, viikunoita, persikoita, manteleita, meloneita… Sallasta Wernerin huolenpito kirjeellisestikin tuntuu turvallisemmalta ja luotettavammalta "kuin jonkin chérin huolenpito käytännössä". Mutta sitten Werneristä ei enää kuulu mitään. Myöhemmin Salla saa lähettämänsä kirjeet takaisin merkinnällä Gefallen für Grossdeutschland, kaatunut Suur-Saksan puolesta. Sankariuhri tuntuu vahvistavan Sallan käsitystä, että Werner on "täydellisen valoisa" olento, jotain ihmeellistä.

Seikkailijattaren herkkyys kasvaa matkan edetessä. Kun ranskalainen tropiikki-insinööri kertoo hänelle Afrikan yössä soivista rummuista, on hän syvästi vaikuttunut ja antaa mielikuvituksensa raottaa jungilaisia syvyyksiä. Kaukaa ”ihmissuvun lapsuudesta” tuntuu maagillinen rummutus kantautuvan, kaukaa pimeästä muinaisuudesta, jolloin ihminen ei ollut vielä luomakunnan herra, vaan pieni ja vapiseva nimettömässä yössä; mielen tutkimattomista osista se kumpuaa ja ”tunkeutuu huumavana hermoihin nostaen esiin jo ammoin unohdetut pelot ja ihmisenä olemisen tuskat”. Jos ihmismieltä mittaileva Salla oivaltaa pimeyden määrän, näkee hän senkin, kuinka mittaviin hyviin tekoihin ihmiset pystyvät jos vain haluavat, kuinka hiemankin suuremmalla ponnistuksella maailma olisi ”paljon paratiisin kaltainen”. Isar-joesta ja sen loistavan smaragdinvihreästä vedestä hän lumoutuu parhaan luontomystikon tavoin, tuntee puhdistuvansa ”sielunsa äärimmäisiä sopukoita” myöten. ”Yht’äkkiä minä olin niin onnellinen tästä raikkaudesta, kuulaudesta, valosta ja puhtaudesta – niin onnellinen, että en ole ehkä koskaan ennen ollut.” Rauhan ja selkeyden hetki on sekin, kun hän ajaa köysiratavaunulla vuoristoon ja jää sinne yöksi loukkuun liikennöinnin loputtua. Löytyy suojaksi vuoristomaja ja vaeltaja voi katsella korkealta epätodelliselta ja pieneltä vaikuttavaa tietämättömyyden, halun ja torjunnan temmellyskenttää, ihmispyrintöjen maailmaa. Seuraavana päivänä hän on jälleen osa sitä, mutta ei enää samalla tavalla.

Matkansa loppupuolella Salla toteaa vielä kerran, että kaupunki toisensa jälkeen luhistuu rauniokasaksi ja on ollut viimeinen, arvokas tilaisuus nähdä ne. ”Hyvä, kun ennätin nähdä melko ehjän Berliinin. Hyvä, kun ennätin nähdä Münchenin. Joka päivä kävelyretkilläni kulkiessani koetan lujasti painaa mieleeni noita kauniita, vanhoja rakennuksia, joita kohta ehkä ei enää ole.” Kerran hän on pommituksen aikana suojahuoneessa, joka ei kestä. Hän iskeytyy paineaallosta seinään, havahtuu lapsuuden painajaisunista tuttuun tunnottomuuteen ja ihmettelee, miksi naapuri on niin oudon näköinen. Selviäähän sekin: ”hänen silmänsä riippuvat poskilla” ja suolet ovat Sallan kaulan ympärillä. Suolet hän riisuu varovaisesti kaulansa yli, koska ”täytyy varoa hattua”. Sallan omat ruumiinosat ovat tallessa, mutta hän huomaa, ettei hänessä ole enää tunteita - tai on, mutta hän ei ole enää niiden vallassa. Hänestä on tullut yksi niistä, joista on tullut ”primitiivisiä alkuolentoja”, eräänlaisia paljaaksi-riisuttuja, puhtaaksi-jysäytettyjä. Monilla prosessia tehostaa se, että he menettävät kaiken omaisuutensa. Identiteetti on sen jälkeen helpommin purettavissa. ”Nykyiseen maailmanmenoon kuuluu, että kaikki menee säpäleiksi”, joku selittää. ”Se on aivan luonnollinen tapahtuma. Esineiden olemukseen kuuluu säpäleiksi meneminen. Se on modernia, hyvä rouva."

Samanaikaisesti raadollisuudessa ja kirkastuvissa ideaaleissa elävä Salla kokee viikko viikolta voimakkaammin olevansa "ohikulkija" ja "syrjästäkatsoja". Elämän hän havaitsee unensukuiseksi ja nimittää itseään myös "unissakävelijäksi". Kaikkea sattuu ja tapahtuu, ja siinä hän vain kulkee ”unten kukkatarhassa poimien kukkia, toinen toistaan merkillisempiä”. Toisessa kohtaa hän aprikoi jossain tuskan ja haltioitumisen rajalla seisten, onko hänestä viimeinkin tulossa henki. "Mahdottomat olosuhteet saavat sielunelämässä aikaan monenlaisia muutoksia. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi, eivätkä 'ihmeelliset' tapahtumat ihmetytä lainkaan", hän tyytyy toteamaan. Metzissä hänestä tuntuu kuin syvällä keskellä ihmistä kulkeva ”elämänlanka” olisi hänellä jotenkin tärähtänyt. ”Ihminen ei voi tietää tuon ’sisimpääkin sisimmän’ olemassaolosta mitään, ennen kuin se on vahingoittunut”, hän pohdiskelee. Ja sitten hän muistaa: tuo "sisin" liikahti kerran pommituksessa. Sitä on vaikea kuvata tai ymmärtää. "Voisin väittää, että minun lävitseni meni ja minuun pysähtyi jotain ’ainetta’. Aivan selvästi tuntui, että jotakin ainetta tuli, jotakin, joka järkyttää sielua – herranen aika! – koskettaa sieluakin ja järisyttää sitä – ei ainoastaan minun vaan kaiken – maapallonkin sisintä ’sydäntä’ – kaiken."

Kirjailija pystyy analysoimaan mielenjärkkymisiään melko viileästi. Hänen on jaksettava, vaikka on tilassa jossa ”kaiken tekeminen on mahdotonta”; ei ole muuta vaihtoehtoa. Hän miettii, että jos hän siellä vieraassa totaalista sotaa käyvässä maassa joutuisi laitoskierteeseen, niin sieltä hän ei enää esiin tulisi. (Juuri niin hänelle sitten kävikin, hieman myöhemmin Suomessa: hänet suljettiin loppuiäkseen Nikkilän mielisairaalan emmekä tiedä näistä vaiheista paljoa). Hänellä on poikkeuksellinen, usein hallitsematon kyky avautumiseen ja hän panee itsensä täysillä likoon, sillä vaikeuksien takana näyttää jo hohtavan uhrauksien väärti palkinto. "Jotakin suuren rauhan hymyilevästä tyyntymyksestä olen saanut mieleeni astuessani hiljaisesta puutarhasta elämän räntäiselle torille", hän kiittää kokemaansa.

Toisin kuin aikansa muotifilosofit eksistentialistit hän ei koskaan pidä ihmistä mitättömänä turhimuksena. Hän erottaa ihmisen kirjoitettuna isolla ja pienellä alkukirjaimella, ja näkee jokaisessa olevan isolla alkukirjaimella kirjoitetun Ihmisen sammumattoman kipinän. Vaikka kuinka paljon ”mitättömyyttä, halpamaisuutta, rumuutta, petosta” ihmisessä on, ei hän koskaan ole menettänyt mahdollisuutta ”täyspätevyyteen”, Salla näkee. Päätyy hän talvisissa hotellihuonemietiskelyissään myös siihen, että hyvien ja pahojen tekojen vaikutukset jatkuvat yksilön kuolemaa pidemmälle – ja että jokin, jonka ominaisuus on ”eräänlainen ikuisuus”, jatkaa elämistään näiden aiempien tekojen seuraamuksien kanssa.

Hän tuntee olonsa ahtaaksi minän kuoressa, alkaa tuntea minän ”vieraaksi kaluksi” ja kysyy viimein itsetutkiskelijan tärkeimmät, vuosituhansien aikana toistuneet kysymykset: ”Kuka olen minä? Mikä olen minä? Mikä tekee minut Irja Sallaksi?” Hän on tullut pitkälle vailla oppaita, oman itsensä mestarina, reissussa kolhiutuneena mutta paljon oivaltaneena. Mikä onkaan hänen päättelyketjunsa kaikissa yksityiskohdissaan, on johtopäätös selkeä: ”Minun on sitä parempi ja rauhallisempi elää, mitä enemmän irtaudun yksilöllisestä minästä."

Siltä varalta olisi kuollut Saksassa, Salla kirjoittaa päiväkirjaansa osoitteen Suomeen ja tervehdyksen lukijoille. Se kuuluu: ”Kaikki on hyvin siten kuin on… Toisin ei voisi olla. – Olen iloinen."

Joku nimeltä Kerttu sai Rakkautta raunioilla -kirjan joululahjaksi Ainolta ja Helmiltä.

Euroopan kirjailijaliitto (Europäische Schriftsteller-Vereinigung) oli Saksan perustama ja vuosina 1941-1945 toiminut kulttuurijärjestö, johon kuului jäsenosastoja 16 maasta. Suomesta liittoon kuului 40 kirjailijaa, muun maussa Mika Waltari, V.A.Koskenniemi ja Maila Talvio. Irja Salla ja Helvi Hämäläinen saivat stipendit opiskella Saksassa, mutta Hämäläinen jätti stipendinsä käyttämättä.

Irja Sallan oikea nimi oli Taju Birgitta Tiara Sallinen. Hänen teoksensa ovat Kaksi tietä (romaani, 1939), Lisa-Beata (romaani, 1940), Kohtalon päivä (romaani, 1942), Unissakävelijä (romaani, 1943), Rakkautta raunioilla (matkapäiväkirja, 1944), Hävityksen keskellä - Rakkautta raunioilla II (matkapäiväkirja, 1947), Isä ja minä (muistelma, 1957).

Bye bye, Turisti - aikataulujen pikkujättiläinen kuolee 120-vuotiaana

Viimeiseksi jäävä Turisti - Suomen Kulkuneuvot on voitokkaasti punainen kanneltaan. Opasta toimitti viimeiset kolmekymmentä vuotta omistautunut liikenneharrastaja Kari Juntunen. Hänelle myös kiitokset tämän artikkelin tiedoista.

Eräs aikakausi päättyy, kun kaikkien old school reissumiesten ja -naisten sekä kiertävien kaupparatsujen uskollinen matkatoveri, aikataulukirja Turisti saatetaan hautaan 120 vuoden kunnioitettavassa iässä. Opas sai alkunsa 1891 osittain kansallis-romanttisin perustein, sen oli määrä edistää maamme ja matkustusmahdollisuuksien tunnettavutta. Julkaisija oli tuolloin Suomen Matkailijayhdistys, myöhemmin Suomen Matkailuliitto ja lopulta Valtion painatuskeskus (tunnetaan nykyisin myös mukamuodikkaalla nimellä Edita). Tuorein ja viimeisin laitos 1/2011 on muhkeasti yli 700-sivuinen.

Turistin kuolemaksi koitui netti, josta tämän päivän ihmiset aikataulutietonsa hakevat. Netin aikataulupalvelut ovat suopeasti maksuttomia, mutta siellä tieto on pirstaleina eri sivustoilla eikä niiden hakeminen ole tottuneille käyttäjille fyysisen katalogin selausta nopeampaa ja stressittömämpää vaan päinvastoin. Turistissa on yksissä kansissa kaikki kaukoliikenteen juna-, linja-auto- ja laivavuorot (lentoliikenne tiputettiin pari vuotta sitten pois jatkuvien muutoksiensa vuoksi). Opus on siis kaikenkattava, liikenneverkoston maanlaajuisen kokonaiskuvan tarjoava - ja tämä on asia, jolle nyt jätetään jäähyväiset. Ilmankin varmasti pärjätään, mutta kannattaa kuitenkin panna merkille jälleen yksi esimerkki tietokokonaisuuksien hajoamisesta säläinfoksi, se on aikamme ilmiö - hyvä vaiko huono, sen päättäköön kukin puolestaan.

Turistin historia heijastaa mielenkiintoisella tavalla kulkuvälineiden kehitystä. Ensi alkuun valta-osa sen sivuista täyttyi laiva-aikatauluista (höyrypaatteja kulki todellakin melkein joka paikkaan), junien ollessa vähemmistönä. Vuodesta 1920 mukaan tuli eräitä bussiaikatauluja, mutta laajemman osan nämä saivat vasta 1930-luvulla. Tuolloin (1931) lentoliikenteelle riitti vielä yksi sivu. Vuonna 1961 busseja oli 165 sivua, junia 163, lentokoneita 7 ja laivoja 6. Nykyisin bussit kattavat melko selvän enemmistön aikataulukirjan sisällöstä.

Esoteerisen maantieteen koulun matkailuhistoriallisiin kokoelmiin kuuluva juliste mainostaa Helsingin ja Itä-Preussin välistä Seedienst Ostpreussen -yhtiön risteilyliikennettä. Kausi 1939 jäi linjan viimeiseksi suurvaltahistorian myllerryksessä. Myös sen aikataulut löytyivät aikoinaan Turistista.

Esperanton kieli koettiin jostain syystä aikoinaan oleelliseksi ja se oli mukana oppaassa 1920-luvulta kolme vuosikymmentä. Kultavuosina kirjasta ilmestyi kolmesta viiteen numeroa. Kansalaissodan aikana jäi yksi numero ilmestymättä, samoin talvisodan aikana, mutta muutoin julkaisu löytyi suorastaan lohdullisen varmasti R-kioskeista ja junavaunuissa kiertäviltä lehtimyyntipojilta. Kaikki tunsivat Turistin siinä missä puhelinluettelon. Tuntevatko enää? Ei todellakaan. Tästä kertoo myös levikin taantuma, joka kulki sotavuosien 140 000:sta 1980-luvun 40 000:een ja nykyiseen 1050:een. Turistista on tullut vain kaikkein uskollisimman kannattajakunnan vaalima reliikki - mikä ei edelleenkään yhtään vähennä sen käyttökelpoisuutta kokeneissa hyppysissä sujuvana tiedonlähteenä.

Julkisuudessa aika ajoin paljonkin kohuttu syrjäseutujen julkisen liikenteen alasajo on aikataulutoimittaja Kari Juntusen mukaan jo liki päättynyt ja nykyinen reitistö hyvin stabilisoitunutta. Hän ennustaakin, että viimeisen Turistin varsinkin linja-autoliikennettä koskevat tiedot tulevat olemaan käyttökelpoisia vain pienin muutoksin seuraavat 10-20 vuotta, jopa kauemmin. Ainoa pysyvä asia maailmassa on kuitenkin muutos, joten seurataan tilannetta. Turisti kuolee hyvässä seurassa, jos niin voidaan sanoa, sillä loppunsa kohtaa näinä aikoina myös kunnianhimoisesti koko maailman kaukoliikenneaikataulustot yksiin kansiin koonnut Overseas Timetable -katalogi.

Artikkelin päätökseksi ja Turistin muistosanoiksi sopii englantilaiskirjailija Somerset Maughamin (1874-1965) lausahdus: "Luen paremman puutteessa mielelläni aikatauluja tai luetteloita. Ne ovat kiinnostavampia kuin suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta."

Steissin fillariparat

Näin vähän voi näkyä polkupyörästä, jonka ennätyslumi on kietonut vaippaansa. Missä olisi se bernhardinkoira, joka kaivaisi hautautuneet esiin?

Arjen absurdeihin näkyihin on kuulunut jälleen tänä talvena lumeen hautautuneet ajoneuvot. Siinä missä autosta tulee pientä kumparetta tai iglua muistuttava kohouma, jäävät kulkupeleistä hennoimmat ja läpäistävimmät eli polkupyörät lumen ahmaisemiksi ja katoavat vähitellen jälkeä jättämättä kinoksiin. Verhojanskin (siperialainen kaupunki ja samalla pohjoisen pallonpuoliskon kylmyysnapa) tai muun arktisen ääriympäristön mieleen tuova pyörien hautausmaa löytyy parhaillaan Helsingin keskeisimmältä paikalta eli rautatieasemalta.

Jäihin unohtuneisiin veneisiin liittyy usein synkeä ja toisinaan paikkansa pitävä oletus, että omistajalle on käynyt jotain; että hän on jotenkin luhistunut, jopa kuollut. Sama tulee mieleen hylätyistä pyöristä, mutta voimakkaimmin nouseva arvaus on silti se, että kyseessä on silkka elintasopöhö. Meillä menee liian paksusti, kun edes omaa omaisuutta ei enää arvosteta alkeellisimman huolenpidon vertaa. Jos lumikuormaaja ei kahmaise tsykkeliä matkaansa tai yön luihut arpinaamat tarjoa sille mononsyrjää, niin voihan se jossain kunnossa löytyä keväällä. Jossain kunnossa. Ja tuskin lumisäilytykseen luottanut silloinkaan laiminlyödylle ratsulleen öljyä ja tärpättistä rättiä tarjoaa. Kaltoin kohdeltuja pyöriä pelastamaan pitäisikin perustaa velosuojelutarkastajan virka huostaanottovaltuuksin.

Taisi kyllästys iskeä kesken talvipyöräilyn.

Pehmoparkissa. Vasemmalta pyörien seurassa hotelli Seurahuone, Forum ja Sokoksen tavaratalo.

Hylättyjä fillareita on eri puolilla asemaa kaikkiaan kymmenittäin.

Kaikki eivät kuitenkaan seisota saati hylkää fillariaan hurjimmankaan lumitalven kourissa. Eräs urheasti halki nietosten kamppaileva ja vastoinkäymisistä ilmeisen vilpittömästi nauttiva satulasankari on elämäntapapyöräilijä ja matkakirjailija Matti Rämö. Hän on omistanut pyöräilylle eloisan blogin, jossa myös kuluvan talven olosuhteet saavat innokasta tuuletusta. "Elämänkaaren loppulaskennoissa vannon vielä ääni väristen, että yhtään pöperöistä tuiskuaamua satulassa en vaihtaisi pois. Joistain muista päivistä voisin kyllä luopua", hän tuumaa. Ja totta tosiaan: talvipyöräily on oikea kärsivällisyyskoulu, joka voi kasvattaa pinnaa ja ulkoisten olosuhteiden viisasta hyväksyntää kummasti.

http://blogit.yle.fi/polkupyoramatkalla-joka-paiva

100. teksti - esoteerisen maantieteen blogi etapilla

Tämä on blogin sadas teksti. Virstanpylväs antanee aiheen pienehköön kontemplaatioon toimintamme luonteesta, samoin kuin esoteerisen maantieteen syntyhistoriasta ja jatkonäkymistä. Alla käsittelemme näitä kysymyksiä yksi kerrallaan ja hieman lomittainkin.

"Esoteerisen maantieteen ohjelmanjulistus" näki ensi kertaa päivänvalonsa Haitia ja voodoota käsittelevässä maantieteen laudatur-seminaarin työssä, jonka allekirjoittanut esitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1992. Gradunsa Periferiaterapia - keskus- ja periferiaproblematiikka esoteerisen maantieteen tutkimuskohteena tarkastustilaisuudessa kaksi vuotta myöhemmin samainen nuorukainen mainitsi, että "tämä työ tullaan löytämään 2000-luvulla, sen aika ei ole vielä tullut". Professorit pitivät uuden maantieteen koulukunnan julistavaa työtä tapauksesta riippuen joko huikeana tai julkeana. Kompromissiarvosanalla cum laude hyväksyttynä se jäi vaikuttamaan maantieteen laitoksen sisäisenä kuriositeettina, joka muistettiin ja puhutti, niin on ilmennyt, henkilökunnan keskuudessa. Tieteelle uusi toukka oli koteloitunut, tarvittiin lepojakso sen kehittyä perhoseksi.

Allekirjoittanut kyllä sovelsi esoteerista maantiedettä muun muassa Helsingin saariston inventointiin (luontovalvojan työssä), mutta varsinaisesti dramaattinen itseprofetia alkoi käydä toteen eli kotelon kuori murtua vasta syksyllä 2007. Tällöin toinen itsensä "tosissaan mutta ei vakavissaan" ottava ja "hypoteettis-poeettiseksi" ymmärrettävä mutta samalla vaivoja säästelemätöntä kenttätoimintaa harjoittava ryhmä, Romantic Geographic Society, löysi esoteerisen maantieteen teoriat ja inspiroitui niistä. Esoteerisen maantieteen koulu inspiroitui puolestaan R.G.S.:n retkeily- ja näyttelytoiminnasta, kuten myös seuran aktiivin Jussi Kiven Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassa(2004) esittämistä näkemyksistä. Tuloksena oli symbioosi, jossa molemmat psykomaantieteellisiksi luokiteltavat toimijat saivat uutta tuulta purjeisiinsa. Eri tavoin retkeilleet olemme toki käytännössä koko ikämme, mutta siihenkin voi saada lisää motivaatiota, kun sen tekee jonkin ajatuksellisen voitonviirin alla.

Seurasi yhteistyönä toteutettuja tutkimusretkiä, havaintojen jakoa ja seminaaritoimintaa, jonka kautta verkostomme laajeni monien muiden vaihtoehtoista alueellista taide- ja tutkimustoimintaa harjoittavien yksilöiden ja ryhmien suuntaan. Hengenheimolaisten kanssa symbioosit ja ketjureaktiot ovat sittemmin jatkuneet ja syventyneet. Jokaisella on työssään yksilöllinen sävynsä ja punainen lankansa, mikä saa ihastelemaan ihmismielen potentiaa, ja saman tekee myös harjoittajien asialleen osoittama intohimoisuus, seikkailullisuus ja uskaliaisuus. Vähän sellaista pikkupoikien touhua, niinhän se on, mutta kuka sanoo, ettei pikkupoikienkin touhuissa voisi olla ideaa?

Esoteerisen maantieteen retkeily ja muu toiminta ovat kuin luonnonilmiö, joka esiintyy niin kauan kuin sillä on energiaa. Oli tämä aika mitaltaan mikä tahansa, on toiveemme olla hyödyksi ja iloksi mahdollisimman monelle. On ehkä perusteltua kysyä, kuinka vakavissaan esoteerista maantiedettä harjoitetaan. Vastaus tähän on hieman paradoksaalinen: esoteerista maantiedettä harjoitetaan tuskin lainkaan vakavissaan, mutta samanaikaisesti huolella ja vilpittömästi, luottaen siinä esitettyjen ajatusten ja teorioiden paikkansapitävyyteen yhtenä validina työkaluna, jolla ymmärtää teorioille sinänsä immuunia todellisuutta.

Turhantärkeyttä karttava ote on paljon velkaa buddhalaisuuden niin sanotuille tyhjyysopetuksille (shunyata). Ne vastaavat pitkälti modernin fysiikan löydöksiä ja osoittavat minkä tahansa ilmiön, asian tai luomuksen olevan osista koostuva, havainnoitsijan puolelta joksikin leimattu ja luonteeltaan pysymätön. Myös Friedrich Nietzschen lausuma "vääriä olkoon meille ne totuudet, joiden yhteydessä ei ole nauru raikunut" opastaa siihen ilmavaan, huumorin sävyttämään totuudellisuuteen, jota esoteerisen maantieteen piirissä mielitään nöyrästi tavoitella. Painotettakoon silti vielä kerran, että ei-niin-tosissaan tekeminen ei tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tai tulisi tehdä mahdollisimman hyvin, tehokkaasti ja sitoutuneesti. Itse asiassa juttu mennee pikemminkin päinvastoin: hyvä, tehokas ja sitoutunut toiminta tapahtuu todennäköisimmin siellä, missä pingotus, kurttuilu ja mutruilu ovat jääneet vähemmälle.

Esoteerinen maantiede pyrkii lisäämään erilaisten alueiden ominaispiirteiden ja hienovaraisen dynamiikan tuntemusta. Tätä varten piskuinen mutta laajakatseinen tieteenala on esitellyt näkemyksen, jossa aluenapojen - keskuksien ja periferioiden - välinen keskinäinen riippuvuussuhde ymmärretään ikiaikaisen, (esimerkiksi taolaisuudessa keskeisessä roolissa olevan) polariteettiteorian kautta, luonnostaan samanvertaisten kumppanien vuorovaikutuksena, jossa jännite syntyy osapuolten vastakohtaisuudesta. Ongelmien nähdään syntyvän siitä, että alueita muokkaava ihminen arvostaa, vaalii ja suosii - tietämättömyyttään ja taitamattomuuttaan – yksipuolisesti keskuksia ja keskuselementtejä verrattuna periferioihin ja perifeerisiin elementteihin, vaikka molemmat ovat yhtä oleellisia; samalla lailla kuin ovat toisiaan täydentävinä universaaleina vastavoimina esimerkiksi maskuliininen ja feminiininen. Esoteerisen maantieteen sovellus periferiaterapia lisää kuvaan jungilaisen psykologian, ja vertaa keskuksia psyyken rationaaliseen osaan (niin sanottuun päivätajuntaan) ja periferioita piilotajuntaan (yötajuntaan), joilla molemmilla on yhtäläisen kiistaton paikkansa kokonaisessa ja tasapainoisessa ihmispsyykessä tai aluejärjestelmässä.

Motiivi molemmissa lähestymistavoissa on parantamistahtoinen. Toive on koskettaa suoraan tai välillisesti, nyt tai myöhemmin, aluesuunnittelua ja päätöksentekoa: vaikuttaa siihen, että ihminen ympäristöä luodessaan ja muokatessaan osaisi kunnioittaa paremmin ilmiömaailmassa esiintyviä lainalaisuuksia sekä sisäisen ja ulkoisen väistämätöntä peilaavuussuhdetta, ja kokisi viisaiden ulkoisten ratkaisujen kautta koko olemisensa askel askeleelta tyydyttävämmäksi, kokonaisemmaksi ja onnellisemmaksi. Luomme ympäristömme mielemme näköiseksi ja ympäristömme puolestaan muokkaa mieltämme. On tähdellistä, että ympäristömme muokkausprosessit eivät olisi mielipuolisia (kirjaimellisesti: mieli painottuneena vain yhdelle puolelle, kuten kvantitatiiviseen tulokseen) tai umpimähkäisiä, vaan pyrkisivät tasapainoon - vaikka se onkin aina käsistä karkaava ideaali - hyödyntäen tervettä järkeä, mutta myös kokien rakkauden ja pyhyyden tuntemuksia kehollisen olemassaolomme spatiaalista tukikamaraa, ainoaa tuntemaamme kotia kohtaan, jota tähtitieteellinen määrä erilaisia tiedostavia olentoja asuttaa - tällä hetkellä valitettavasti oikkujemme armoilla.

Luontevaa on toimia lähellä ja pienimuotoisesti. Toimiemme vaikutukset kyllä leviävät, vaikka emme itse huomaisi kuin murto-osan siitä. Mitä tulee esoteerisen maantieteen kouluun, niin käytännön retkeilyssä ja raportoinnissa suureellisilta vaikuttavat teoriat saavat olla suosiolla taka-alalla, josta ne vain rivien välistä omalla painollaan ja ajoittaisina välähdyksinä nostavat päätään. Dogmeja ei ole aihetta pystyttää, ei takoa kaikkea väenväkisin tiettyyn muottiin, vaan mieluummin ihmetellä ilmiömaailmaa ja kehittää kiitollisuutta sitä kohtaan. Tässä yhteydessä saatamme esitellä paikkoja ja alueellisia ulottuvuuksia omaavia ilmiöitä, jotka ehkä muuten jäävät vähemmälle huomiolle. Hauskaa sopii olla ja "irrationaaliset" paikat saavat ansaitsemansa valokeilan, koska ne suovat tiukasti järjestettyjä paikkoja enemmän oivalluksille assosiaatiosaumoja. Kuulostaa se kliseiseltä tai ei, esoteerisen maantieteen blogi haluaa innostaa meitä katsomaan ympärillemme - ja sisällemme. Ei ole aluetta tai paikkaa, josta ei voisi jotain oppia.

Talvipäivänseisauksella 2010,

Marko Leppänen

Välihuomio: Miksi makuuasento julkisessa tilassa on tabu?

Meneekö loionta kirkonmäellä jo sopimattoman puolelle? Taitaa mennä, mutta monessa muussa paikassa luonnollisen lataavaa horisontaalisijoittumista kainostellaan turhaan (kuvassa Suomen pienin kivikirkko Teijossa).

Jos katsoo historiallisia valokuvia heinänteosta, niin jossain vaiheessa autereista kesäpäivää - varmaan ruokailun jälkeen - koko heinäväki pötköttää pitkällään niityn pientareella. Täysin antaumuksella ja ilmeisen hyvällä omatunnolla, kädet vatsan päällä, kangasnenäliina kasvoilla pitämässä pois kärpäsiä. Heinänteko on ollut säiden armoilla tehtävää sesonkityötä, jossa on täytynyt hyödyntää suotuisia olosuhteita ja nopeasti antaa kaikkensa, "heilua kuin heinämies". Silti silkkaa makoilua kesken työnteon? Kyllä, tuon aikaiset ihmiset, vaikka tiedämme heidän edustaneen ankaria "raatajasukupolvia", eivät olleet vielä niin pihalla elämän perusrealiteeteista, että olisivat erehtyneet ylenkatsomaan tauon ja levon merkitystä. Lepohetki ja nimenomaan makuulla oli lajimuistin sanelema, tarpeelliseksi ymmärretty asia.

Nykyihminen vaikuttaa useinmiten urbaaneilla kentillä ja vaeltaa lukuisten askareiden työllistämänä läpi aistimia pommittavan signaalitiheikön. Paino jalkoihin kertyen ja ristiselkä jäykistyen hän haluaisi riisua jossain raskaat kenkänsä, heittäytyä pitkin pituuttaan ja sulkea silmänsä... mutta ei, parasta mitä on tarjolla, on puoliröhnöttävä istuminen kahvilan suhteellisen mukavassa sohvassa. Hän saattaa myös istua tuntikausia lysähtäneenä lämpimässä sisätyöpaikassaan, ja vaikka ei käytäkään kehoa heinämiehen tavoin, tuntea itsensä voipuneeksi, kuluneeksi. Hänen on kyllä sallittu käydä kahvi-, tupakka- ja juorutaolla, mutta jotenkin ne eivät virvoita, vaikka vievätkin leijonanosan päivästä. Lyhytkin makuuhetki voisi tehdä ihmeitä, mutta jo ajatus siitä on niin radikaali, ettei se edes käy tietoisessa mielessä. Eihän hän ole nähnyt sellaista sitten vuoden 1991, jolloin joku oli saanut duunissa sydäninfarktin. Makuuasento on hälyttävä näky. Jos sillä leikittelee, se on hyvinkin potentiaalinen syy potkuille.

Harvoja valistuneita poikkeustapauksia lukuunottamatta makuuasento on sitkeä tabu niin työpaikoilla ja oppilaitoksissa kuin julkisissa tiloissa (jopa toisten kotona kyläillessä pitää olla aika hyvä tuttu, jos kehtaa oikaista pitkäkseen); paikoissa, joissa ihmiset viettävät keskimäärin yli kolmanneksen ajastaan. Eräs kuriositeettitilanne, jossa julkinen makuuasento suvaitaan, on auringonotto kesäisen puiston nurmella. Muutoin se on suora kutsu hätyyttävälle henkilökunnalle, sairaanhoitohenkilöstölle, vartijalle tai poliisille (nykymaailmassa makaavan ihmisen suoranainen arkkityyppi, kuvaavaa kyllä, on niin sanotusti katuojan suistunut). Miten niin luonnollisesta ja harmittomasta asiasta kuin "lööbailusta" on kehkeytynyt häiriökäytös? Vastauksen täytyy liittyä yksikärkistä tehokkuutta korostavaan aikaan, tehotalouteen. Huilaava on tyytyväinen eikä osallistu kuluttamiseen - mutta se ei riitä vielä selitykseksi.

Esoteerisen maantieteen taholla saarnataan usein siitä, kuinka rationaalisuus on vääristyneellä tavalla ylivallalla nykyihmisen psyykeessä ja hänen luomassaan ympäristössä. Levon katsominen pahalla tuntuu loksahtavan siihen kuvaan kuin palapelin pala. Ylirationaalisuus näkee pötkötyksen kesken "tehokasta aikaa" vaarantavan koko olemassaoloaan, kaikkea tuloksellista ja hallittua. Kiusallinen luovuus voi herätä kaikkine outoine uusine ajatuksineen ja kyseenalaistuksineen. Sisäinen riittämättömyyden syyttäjä saa hepulin: jos ihminen ei ole tarpeeksi tehokas edes ravatessaan pää höyryävänä, niin mitä muuta julkeasti otettu lepohetki on kuin täyttä dekadenssia ja turmiota? Antautuminen horisontaaliseen asentoon on ekstensiivistä, se on kuin spontaani vaellus tiukoista koodeista vapaalle joutomaalle tai kätkeytyminen suojaavaan pensaikkoon. Huvittavaa on se, että vaikka keskellä päivää huilaaminen näyttää olevan märkä rätti vasten tehokkuuden kasvoja, tosiasiassa sopivasti ajoitetut ja mitoitetut tauot vain lisäävät toimintakykyä ja ovat käytettyyn aikayksikköön nähden erinomainen "sijoitus". Tämän tiesi heinäväkikin, joka ei makoillut laiskuuttaan.

"Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee sisäänkirjoitettu ajatus, että nukkuminen on toisarvoista valveen rinnalla. Sitä ei lasketa edes vapaa-ajaksi", pohti nukkmista ajankäyttötapana tutkinut Lapin yliopiston professori, kauppatieteiden tohtori Anu Valtonen Helsingin Sanomissa 12.6.2005. Maailmalla hän tiesi levon keitaiden kuitenkin olevan jo bisnes. "Esimerkiksi New Yorkin ydinkeskustassa toimii urbaanien kiireisten päiväunihotelli. Siellä on lentokoneen tuoleja muistuttavat lepotuolit, joihin voi ostaa vartin ajan ja vetäistä cafe latten sijaan voimatorkut."

Tuore signaali levon sallimiselle tuli yllättävältä taholta, kun eduskunnalle taannoin hankittiin paljon kohutut torkkupeitot. Esimerkkiä olisi voinut odottaa jostain muualta, mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yhtä kaikki, on korkea aika saada levon paikkoja kaikkialle sinne kodin ulkopuolelle, missä vietämme päiviämme. Helsingissä on kulttuuritehdas Korjaamon yläkerrassa muutamia levähdykseen kutsuvia ja siihen ilmeisesti tarkoitettuja laakeita avosohvia, mutta muita ei tule mieleen. Ehkäpä jonain päivänä - piankin - nähdään kansanliike, jossa ihmiset valloittavat lepotilan kaikista mahdollisista paikoista ja osoittavat näin oikeutetun tarpeensa hengähtää kesken oravanpyörää. Se olisi kaikista kapinoista rauhanomaisin, mutta ei vähiten tärkein.

Feminististä tilantutkimusta (muistakaamme, että taolaisittain lepo on puhtaasti feminiinista "jin"-voimaa) edustavassa blogissa "Maanmittauslaitos" toimeen on jo ryhdytty. Peloton lepokommandojen ryhmä kartoitti ja valloitti horisontaaliseen oleskeluun soveltuvia neliömetrejä tämänkin kirjoittajan alma materin eli Helsingin yliopiston huomasta sekä pohdiskeli aihetta monelta kantilta:

http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/02/lepopaikkojen-kartoitusta/

http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/03/opiskelija-tarvitsee-unta-missa-ovat-prekariaatin-lepopaikat/

Mainittakoon lopuksi, että arjen katkaisevalla lepohetkellä emme välttämättä tarkoita torkkuja eli käytännössä utuisia haavekuvia, katkonaisia kuorsahduksia ja koiranunta. Monille ne maittavat eikä niissä mitään vikaa, mutta tietoinen itsensä syvärentouttaminen, mikä tapahtuu käymässä keho läpi mielessään kohta kohdalta ja päästämällä samalla irti jännitteistä, on pääsääntöisesti vielä ravitsevampaa. Niin tuskin tehtiin heinäpellon laidassa, mutta urbaanin vaeltajan varusteet voivat olla monipuolisemmat kuin entisellä maalaisserkulla.

Porvarinlahtea oudossa valossa

Ken valkeutta hohtava pikku-ukko tässä luennoi? Malttakaahan, tutustumme "heihin" retkiraportin loppupuolella.

Lunta tuprutti sakeasti ja tuuli oli vimmaisa, kun itsenäisyyspäivän hämäränhyssyllä pieni retkikuntamme suuntasi Helsingin nurkalle, joka vielä vuosikymmen sitten oli kaupungin rauhaisin ja unohdetuin - ja joka edelleen on kummallinen, uusien kontrastiensa ansiosta aiempaa paljon enemmänkin. Puhe on nyt Porvarinlahteen rajautuvasta "taka-Vuosaaresta", jonka todellisuus muuttui ratkaisevasti ja peruuttamattomasti uuden sataman myötä. Konttikenttien ja Porvarinlahden välissä on kiintoisa kaistale vaihtelevaa metsämaata, joka on sataman vuoksi suurelta osin leikattu irti muusta ympäristöstä. Sinne johtaa kuitenkin satamaradan ylittävä, aitojen keskellä kulkeva pieni Tryyvikintie, joka piti rakentaa ennen kaikkea siksi, että eristyneellä alueella sijaitsee (vuoden 2009 alueliitosta edeltäneen) Helsingin varmasti viimeinen oikea, ei-näytösmielessä pidetty maatila.

Alueella on odotetusti rajapintoja, joissa luonto kohtaa ultramodernin maailman. Satama on niin eteenpäin suuntautuva, että siellä on käytössä, kaiketi ensimmäisenä Suomessa, englanninkielinen kadunnimistö: Ropax Road, Trailer Road, Harbour Road West, muutaman helmen mainitaksemme. Seuraavassa kuvallisesti kiteyttämällämme retkellä satama näyttelee avustajan roolissa tai on pikemminkin eräänlainen taustakangas, mikä ei suinkaan merkitse sen elämyksellisen tenhon vähättelyä. Se kurkisti milloin mistäkin, yleensä odottamatta ja aina hätkähdyttäen. Hämärän laskeuduttua ja yön hiipiessä yli talvisen saaristoluonnon sataman valot sävyttivät tienoon unohtumattomalla kajolla. Erikoisefektejä soi myös äänimaailma, tosin sen suhteen lukija joutuu itse kuvittelemaan murinat, rysähdykset ja kaiken yllä leijailevan piipityksen.

Reitti kulki siten, että suuntasimme Porvarinlahden eteläpuolista rannikkoa pitkin merenjäälle, Varissaareen ja Kalkkisaareen, joista palasimme erään luolan kautta takaisin. Kalkkisaari on erityinen paikka ja oli valittu tarkoituksella retken kulminaatiopisteeksi.

Porvarinlahden perukoilla on Helsingin syrjäisimpiä tunnelmia. Lumen kätkemä tie on tyypiltään hyvin vähiin käynyt kivetty tykkitie, ensimmäisen maailmansodan tuotoksia.

Varissaaren itäpuolella. Kepillä kokeillaan jään kantavuutta "kop, kop - onko ketään kotona?" -tyylisesti.

Porvarinlahden luurangoksi pelkistynyt laivanhylky lumipyryn läpi nähtynä. Kaksikymmentä vuotta sitten laivassa oli vielä kansi, jolla tepastella ja masto johon vetäistä merirosvolippu.

Tutkimusretkeilijä katsoo mietteliäänä tuntemattomaan horisonttiin.

Varissaaresta seuraavana tulee Kalkkisaari, joka on varsinainen kohteemme.

Kalkkisaarelta on nimensä mukaisesti louhittu kalkkia. Tätä tehtiin muun muassa Viaporin rakentamisen yhteydessä. Aineksen kuljetus oli tietenkin erityisen kätevää, kun esiintymä oli saaressa ja samaten toimituspaikka. Nykyisin vanhat avolouhokset ovat tunnelmallisia lampia.

Talvi on vaatimattomuuden aikaa; kalkin ansiosta Kalkkisaari on liki kahdensadan putkilokasvin paratiisi, joka on syytä nähdä kesällä. Helsingin ympäristökeskuksen luontotietojärjestelmä summaa paikasta näin: "Kalkkisaaren kasvisto on kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen sekä Helsingin mittakaavassa erittäin arvokas ja laajemmissakin mittakaavoissa merkittävä. Sitä paitsi kasvisto muodostaa saaren laajalla avokallioalueella niin edustavaa, värikästä ja hyvin säilynyttä kalkkikallioketokasvillisuutta, että vastaavaa on Suomessa nähtävissä melkeinpä vain Ahvenanmaalla ja muualla aivan lounaassa."

Illan siniseen hetkeen sekoittuu oranssi huntu, joka kertoo Vuosaaren sataman jättiläisvalaistuksen syttyneen. Siitä muodostui retkikunnalle syvenevä innoituksen lähde. Lännestä hohkatessaan se tuntui omituisesti iltaruskolta. Saaristo lepää, satama ei.

"Oletteko keksineet tämän paikan, jotta voisin kadottaa itseni siihen?", aprikoitiin Louis Mallen elokuvassa Yö kuuluu rakkaudelle (1958). Joskus retkeilijä osuu kohtaan, jossa vastaava kysymys nousee mieleen.

Korkealta näkee pitkälle. Viima viuhuu villinä ja rukkaset puristavat tiukasti tankoja.

Kalkkilouhoksen kolmas ja pienin allas, jonka vain ohut kynnys erottaa merestä.

Hämärtymisen edetessä talvi-illan luomu-syvänsininen ja suurpainenatriumlamppujen alien-oranssi ottavat mittaa toisistaan.

Löytöretkeilijä löytää aina - sanoohan sen jo termikin.

Zoomilla tavoitettu kuva kilometrisen muurin päästä. Portaat nousevat näköalapaikalle, joka rakennettiin hyvitykseksi siitä hienoisesta häiriöstä, minkä satama toi seudun luonto- ja retkeilyarvolle. Muuria ei tehnyt mieli mennä lähemmäksi, sen ylevyyteen ei tuntunut soveliaalta kajota.

Retkellä vaihdetaan ajatuksia ja lumoudutaan. (kuva: Strangler)

Vielä on matkaa. Mutta ei hätää, tämä yö ei pimene.

Satujen lumottu metsä - siltä se tuntui.

Idässä häämöttävät Syväoura ja Matosaari.

Avaruusasema Alfa on laskeutunut Helsingin Vuosaareen.

Rantatörmän puuvanhukset ovat nähneet yhtä ja toista.

Panoraaman kaltainen näkymä liki kilometrin mittaisesta ja 13 metriä korkeasta muurista. Berliinillä oli muurinsa, niin myös Jerikolla, ja Israelin Länsirannalla ja Kiinalla on yhä omansa. Stadi lähti joukon jatkoksi, vaikka suomalaisen vaatimattomasti.

Ruovikkomarssilla.

Kaartelee kauniisti tie pieni halki kumpuilevan tienoon. Keinotekoiselle kukkulalle on annettu nimi Fotängeninmäki, sillä aikoinaan paikalla oli nimi Fotängen. Lähistöllä on kauan sitten kadonneen talon pihapiiri, jossa sivilisaatiosta kielii vielä pari herkkuomenoita kantavaa puuta.

Vielä vilkaisu teknopoliksen suuntaan ennen kätkeytymistä lumisen metsän syliin.

Kätkeytyminen on melko kirjaimellista, kun maasto käy tällaiseksi. Kanjoni on ihmiskätten työtä, osa ensimmäisen maailmansodan aikaista 'Pietari Suuren merilinnoitusta'.

Seuraava kohteemme häämöttää.

Luola on komea ja kutsuva. Avoimeksi helsinkiläiseksi tunneliksi se on poikkeuksellisen siistinä pysynyt. Luola on unohtunut katveiseen paikkaan, eikä sen ympäristössä ole muita linnoitusrakennelmia, jotka vetäisivät sen luo huomiota.

Siisteys ei tarkoita, etteikö luolalla olisi ollut uusiokäyttöä. Esimerkiksi hyviä kokoustiloja kaivataan aina. Mutta mikä on siis tuo vaalea läpikuultava ilmestys, johon viittasimme jo raportin avauksessa.

Pienistä pyöreistä laikuista ne alkavat, muuttuvat palloiksi ja kasvavat sauvoiksi...

... kun kaikkialle luolaan on alkanut kasvaa kristallinkirkkaita jäätappeja, stalagmiitteja, talven tippukiviä.

Luonnon oma taidenäyttely tarvitsee selvästi PR-päällikön, sillä aniharva kohtaa arktisen luolan pimeyteen kätkeytyvän esteettisen kokemuksen.

Pidempään luolassa viipyvälle ne alkavat tuntua melkein olennoilta.

On aika istahtaa alas ja lopettaa näihin sadunomaisiin näkyihin. Tai ei ihan.

Retken päätökseksi sopii historiallinen valokuva. Se esittää Porvarinlahden suulla sijainnutta Västingin luotoa kesällä 1997. Kuva on otettu keinuvasta Busterista ja on epätarkka. Mutta uusintakuvaa emme pääse ottamaan. Västinki, joka oli hieno ja aktiivinen lintuluoto, joutui Vuosaaren sataman nielemäksi ja on jäänyt aika tarkalleen näkemämme jättiläismuurin alle.

Kerran siivekkäitä kuhissut, nyt ikuisesti kadonnut Västinki. Takana pilkottaa Kalkkisaarta.