Porvarinlahtea oudossa valossa

Ken valkeutta hohtava pikku-ukko tässä luennoi? Malttakaahan, tutustumme "heihin" retkiraportin loppupuolella.

Lunta tuprutti sakeasti ja tuuli oli vimmaisa, kun itsenäisyyspäivän hämäränhyssyllä pieni retkikuntamme suuntasi Helsingin nurkalle, joka vielä vuosikymmen sitten oli kaupungin rauhaisin ja unohdetuin - ja joka edelleen on kummallinen, uusien kontrastiensa ansiosta aiempaa paljon enemmänkin. Puhe on nyt Porvarinlahteen rajautuvasta "taka-Vuosaaresta", jonka todellisuus muuttui ratkaisevasti ja peruuttamattomasti uuden sataman myötä. Konttikenttien ja Porvarinlahden välissä on kiintoisa kaistale vaihtelevaa metsämaata, joka on sataman vuoksi suurelta osin leikattu irti muusta ympäristöstä. Sinne johtaa kuitenkin satamaradan ylittävä, aitojen keskellä kulkeva pieni Tryyvikintie, joka piti rakentaa ennen kaikkea siksi, että eristyneellä alueella sijaitsee (vuoden 2009 alueliitosta edeltäneen) Helsingin varmasti viimeinen oikea, ei-näytösmielessä pidetty maatila.

Alueella on odotetusti rajapintoja, joissa luonto kohtaa ultramodernin maailman. Satama on niin eteenpäin suuntautuva, että siellä on käytössä, kaiketi ensimmäisenä Suomessa, englanninkielinen kadunnimistö: Ropax Road, Trailer Road, Harbour Road West, muutaman helmen mainitaksemme. Seuraavassa kuvallisesti kiteyttämällämme retkellä satama näyttelee avustajan roolissa tai on pikemminkin eräänlainen taustakangas, mikä ei suinkaan merkitse sen elämyksellisen tenhon vähättelyä. Se kurkisti milloin mistäkin, yleensä odottamatta ja aina hätkähdyttäen. Hämärän laskeuduttua ja yön hiipiessä yli talvisen saaristoluonnon sataman valot sävyttivät tienoon unohtumattomalla kajolla. Erikoisefektejä soi myös äänimaailma, tosin sen suhteen lukija joutuu itse kuvittelemaan murinat, rysähdykset ja kaiken yllä leijailevan piipityksen.

Reitti kulki siten, että suuntasimme Porvarinlahden eteläpuolista rannikkoa pitkin merenjäälle, Varissaareen ja Kalkkisaareen, joista palasimme erään luolan kautta takaisin. Kalkkisaari on erityinen paikka ja oli valittu tarkoituksella retken kulminaatiopisteeksi.

Porvarinlahden perukoilla on Helsingin syrjäisimpiä tunnelmia. Lumen kätkemä tie on tyypiltään hyvin vähiin käynyt kivetty tykkitie, ensimmäisen maailmansodan tuotoksia.

Varissaaren itäpuolella. Kepillä kokeillaan jään kantavuutta "kop, kop - onko ketään kotona?" -tyylisesti.

Porvarinlahden luurangoksi pelkistynyt laivanhylky lumipyryn läpi nähtynä. Kaksikymmentä vuotta sitten laivassa oli vielä kansi, jolla tepastella ja masto johon vetäistä merirosvolippu.

Tutkimusretkeilijä katsoo mietteliäänä tuntemattomaan horisonttiin.

Varissaaresta seuraavana tulee Kalkkisaari, joka on varsinainen kohteemme.

Kalkkisaarelta on nimensä mukaisesti louhittu kalkkia. Tätä tehtiin muun muassa Viaporin rakentamisen yhteydessä. Aineksen kuljetus oli tietenkin erityisen kätevää, kun esiintymä oli saaressa ja samaten toimituspaikka. Nykyisin vanhat avolouhokset ovat tunnelmallisia lampia.

Talvi on vaatimattomuuden aikaa; kalkin ansiosta Kalkkisaari on liki kahdensadan putkilokasvin paratiisi, joka on syytä nähdä kesällä. Helsingin ympäristökeskuksen luontotietojärjestelmä summaa paikasta näin: "Kalkkisaaren kasvisto on kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen sekä Helsingin mittakaavassa erittäin arvokas ja laajemmissakin mittakaavoissa merkittävä. Sitä paitsi kasvisto muodostaa saaren laajalla avokallioalueella niin edustavaa, värikästä ja hyvin säilynyttä kalkkikallioketokasvillisuutta, että vastaavaa on Suomessa nähtävissä melkeinpä vain Ahvenanmaalla ja muualla aivan lounaassa."

Illan siniseen hetkeen sekoittuu oranssi huntu, joka kertoo Vuosaaren sataman jättiläisvalaistuksen syttyneen. Siitä muodostui retkikunnalle syvenevä innoituksen lähde. Lännestä hohkatessaan se tuntui omituisesti iltaruskolta. Saaristo lepää, satama ei.

"Oletteko keksineet tämän paikan, jotta voisin kadottaa itseni siihen?", aprikoitiin Louis Mallen elokuvassa Yö kuuluu rakkaudelle (1958). Joskus retkeilijä osuu kohtaan, jossa vastaava kysymys nousee mieleen.

Korkealta näkee pitkälle. Viima viuhuu villinä ja rukkaset puristavat tiukasti tankoja.

Kalkkilouhoksen kolmas ja pienin allas, jonka vain ohut kynnys erottaa merestä.

Hämärtymisen edetessä talvi-illan luomu-syvänsininen ja suurpainenatriumlamppujen alien-oranssi ottavat mittaa toisistaan.

Löytöretkeilijä löytää aina - sanoohan sen jo termikin.

Zoomilla tavoitettu kuva kilometrisen muurin päästä. Portaat nousevat näköalapaikalle, joka rakennettiin hyvitykseksi siitä hienoisesta häiriöstä, minkä satama toi seudun luonto- ja retkeilyarvolle. Muuria ei tehnyt mieli mennä lähemmäksi, sen ylevyyteen ei tuntunut soveliaalta kajota.

Retkellä vaihdetaan ajatuksia ja lumoudutaan. (kuva: Strangler)

Vielä on matkaa. Mutta ei hätää, tämä yö ei pimene.

Satujen lumottu metsä - siltä se tuntui.

Idässä häämöttävät Syväoura ja Matosaari.

Avaruusasema Alfa on laskeutunut Helsingin Vuosaareen.

Rantatörmän puuvanhukset ovat nähneet yhtä ja toista.

Panoraaman kaltainen näkymä liki kilometrin mittaisesta ja 13 metriä korkeasta muurista. Berliinillä oli muurinsa, niin myös Jerikolla, ja Israelin Länsirannalla ja Kiinalla on yhä omansa. Stadi lähti joukon jatkoksi, vaikka suomalaisen vaatimattomasti.

Ruovikkomarssilla.

Kaartelee kauniisti tie pieni halki kumpuilevan tienoon. Keinotekoiselle kukkulalle on annettu nimi Fotängeninmäki, sillä aikoinaan paikalla oli nimi Fotängen. Lähistöllä on kauan sitten kadonneen talon pihapiiri, jossa sivilisaatiosta kielii vielä pari herkkuomenoita kantavaa puuta.

Vielä vilkaisu teknopoliksen suuntaan ennen kätkeytymistä lumisen metsän syliin.

Kätkeytyminen on melko kirjaimellista, kun maasto käy tällaiseksi. Kanjoni on ihmiskätten työtä, osa ensimmäisen maailmansodan aikaista 'Pietari Suuren merilinnoitusta'.

Seuraava kohteemme häämöttää.

Luola on komea ja kutsuva. Avoimeksi helsinkiläiseksi tunneliksi se on poikkeuksellisen siistinä pysynyt. Luola on unohtunut katveiseen paikkaan, eikä sen ympäristössä ole muita linnoitusrakennelmia, jotka vetäisivät sen luo huomiota.

Siisteys ei tarkoita, etteikö luolalla olisi ollut uusiokäyttöä. Esimerkiksi hyviä kokoustiloja kaivataan aina. Mutta mikä on siis tuo vaalea läpikuultava ilmestys, johon viittasimme jo raportin avauksessa.

Pienistä pyöreistä laikuista ne alkavat, muuttuvat palloiksi ja kasvavat sauvoiksi...

... kun kaikkialle luolaan on alkanut kasvaa kristallinkirkkaita jäätappeja, stalagmiitteja, talven tippukiviä.

Luonnon oma taidenäyttely tarvitsee selvästi PR-päällikön, sillä aniharva kohtaa arktisen luolan pimeyteen kätkeytyvän esteettisen kokemuksen.

Pidempään luolassa viipyvälle ne alkavat tuntua melkein olennoilta.

On aika istahtaa alas ja lopettaa näihin sadunomaisiin näkyihin. Tai ei ihan.

Retken päätökseksi sopii historiallinen valokuva. Se esittää Porvarinlahden suulla sijainnutta Västingin luotoa kesällä 1997. Kuva on otettu keinuvasta Busterista ja on epätarkka. Mutta uusintakuvaa emme pääse ottamaan. Västinki, joka oli hieno ja aktiivinen lintuluoto, joutui Vuosaaren sataman nielemäksi ja on jäänyt aika tarkalleen näkemämme jättiläismuurin alle.

Kerran siivekkäitä kuhissut, nyt ikuisesti kadonnut Västinki. Takana pilkottaa Kalkkisaarta.