Pyhänä oleminen on itsessään intialaislehmän duunia, mutta toisinaan ne kokeilevat muutakin.
Ken kaipaa kesää ja lehmiä – ja sellaisiahan ovat eittämättä kaikki –
on saava niistä tuulahduksen seuraavassa. Jaamme pienen muistelman, joka
sijoittuu vuoden 1997 viimeisiin päiviin ja kauas myyttiseen Intiaan.
Allekirjoittaneen matkavihkomerkinnöistään koostama
teksti julkaistiin alun perin lehmäaiheisia kirjoituksia sisältävässä Ei
auta sano nauta -kokoomateoksessa (Maahenki, 2007).
****
Tässä kuvattu tilanne sijoittuu Keralaan, Etelä-Intiaan,
jossa kirjoittaja oli viettämässä talvea reippaissa hellelukemissa. Keskipäivän
kuumimpina hetkinä oli paras pysytellä varjossa. Kirjoittaja luki ja
mietiskeli, mutta maantieteilijän mieli veti löytöretkiinkin.
Kerran päädyin retkilläni syrjäiseen kylään. Uskoin sen
näyttäneen samalta satoja ja tuhansia vuosia. Punainen maankamara oli
muhkuraista ja halkeillutta. Polku kiemurteli palmunlehväkattoisten savimajojen
keskellä. Missään ei näkynyt merkkejä nykyajasta. Ei televisioantenneja, ei
sähköjohtoja, ei minkäänlaisia ajoneuvoja, ei edes polkupyöriä.
Ihmiset olivat arkinuhjuisia mutta ylväitä. Miehet
yksinkertaisissa lannevaatteissa, naiset värikkään intianpuuvillan verhoamia.
Useimmat kyläläisistä, aivan lapsetkin, olivat uppoutuneet yhteen alueen
harvoista ansiotöistä. He kilkuttivat alkeellisella vasaralla kivenmurikoita
pienemmäksi ja pienemmäksi, aina karkeaksi soraksi asti. Siten Intiassa tehdään
teiden ynnä muiden kohteiden rakentamiseen tarvittavaa sepeliä. Käsityönä,
kookospalmun lehväkimpun varjossa.
Näytin paikallisten mielestä luultavasti lähinnä
avaruusaluksesta astuneelta humanoidilta. Hohtavan vaaleaihoinen ja kaljuksi
ajeltu 190-senttinen muukalainen ei sulautunut millään niille kulmille. Niin
oikean kuin vasemman käden suunnalta kaikuivat kiinnostuneet, ehkä
kiusoittelevatkin Halo!-huudot.
Päätin spontaanisti olla vastaamatta yhteenkään kontaktia
hakevaan huudahdukseen. En halunnut olla epäkohtelias, mutta kaiketi olin jo
aiempina viikkoina kyllästynyt jatkuvaan huomioon. Huutajia oli muutenkin
pakahduttavasti liikaa, en voinut ratketa jokaiseen kompassisuuntaan. Siispä
kuljin kylänraittia ottamatta katsekontaktia keneenkään. Rauhallisesti,
hyväryhtisesti ja tietoisin askelin.
Pian vastaan tuli eräänlainen kylän keskusaukio, jossa
kuivui pyykkiä ja kasvaa kituutti niitty. Istuin alas maahan. Mukanani oli
munniharppu. Toisin sanoen pieni etuhampaita vasten pidettävä rautasoitin,
jollaisen muunnoksia yhtä lailla Siperian shamaanit ja Sisilian paimentolaiset
kuin keskiaikaisen Tukholman kaljaveikot ja Thaimaan viidakkoheimot (bambusta
tehty versio) ovat pärryttäneet.
Munniharpun ääni on itsessään vähäinen, mutta soittajan
kallo toimii kaikukoppana ja suurentaa äänen hämmentävän kantavaksi. Suuonteloa
ja hengitystä säätelemällä soittaja voi loihtia pienestä metallivänkyrästä
varsin ihmeellisen äänimaailman.
Siinä niityn laidalla aloin nyt näppäillä munniharppua.
Jättäydyin musiikin vietäväksi. Voidaan sanoa, että pakenin siihen. Halusin
hetken aikaa olla kaikkien Halo!-huutojen ulottumattomissa. Yhtä sisimpäni
kanssa.
Mutta tuskin ehdin aloittaa, kun tajusin saaneeni
"fanin". Ja miten yllättävältä taholta! Noin viidentoista metrin
päässä laidunsi kaunis valkoinen lehmä. Pyhä lehmä, Intiassa kun oltiin.
Kuultuani soitantoni lehmä lopetti syömisensä ja nosti päänsä. Sitten se alkoi
ihmetyksekseni askeltaa suuntaani. Eläin kulki selvästi musiikin vetämänä.
Taustaksi täytyy mainita, että Intiassa näkemäni lehmät olivat täysin itseensä sulkeutuneita, voisi jopa sanoa
autistisia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet, jos bussi tai kuorma-auto ajoi
täyttä päätä torvea soittaen puolen metrin päästä. Ne märehtivät kaikessa rauhassa keskellä ajorataa tai missä
milloinkin sattuivat olemaan, tuntuivat olevan omissa maailmoissaan.
Ihminen oli asia, joka ei olisi voinut niitä vähempää kiinnostaa. Mutta tämä
valkoinen yksilö... Lopetin soittoni samalla sekunnilla, kun eläin alkoi
karhealla kielellään nuolla kasvojani.
Koko kylä ympärilläni oli hiljentynyt jo lehmän kulkiessa
luokseni. Kiviä ei enää kilkuteltu, ei hyräilty, huulta heitetty. Oli täysin
äänetöntä. Tajusin olevani kyläläisten intensiivisen huomion keskipisteenä.
Ilmapiiri oli kivettynyt, uskonnollisesti latautunut.
Mielessäni välkähti se ajatus, että seuraavaksi kyläläiset
joko heittäytyisivät kunnioituksesta maahan tai sitten riistäytyisivät
kimppuuni. Lynkkaisivat oudon ilmestyksen, joka oli demonisesti lumonnut heidän
pyhän lehmänsä. Ja ammu vain jatkoi ahdistelemistani.
Tilanteesta oli mitä pikimmin päästävä, ajattelin.
Kiemurtelin ylös. Asetin kämmeneni itämaisen tervehdyksen tyyliin ja tein
kohteliaan kumarruksen lehmän suuntaan. En missään tapauksessa halunnut
häpäistä eläintä hindujen edessä. Peräännyin kasvot lehmää kohden, yhä kämmenet
yhdessä. Lopulta käännyin ja lähdin kävelemään. Pois aukealta, pois koko
kylästä.
Kaikki tuijottivat hiljaisuuden vallassa. En vieläkään ottanut
katsekontakteja kehenkään, ehkä nyt epämääräisen uhkan pelottamana. Kuljin
silti tarkoituksellisen hitaasti ja ryhdikkäästi. Kuin Buddhan askelin,
ajattelin. Kuljin pois. Eikä kukaan tällä kertaa huutanut "Halo!".
Lehmiä palvotaan myös patsaina. Tälle on uhrattu värejä, kukkia ja hedelmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti