maanantai 6. tammikuuta 2014

Talvipäiviä uusmaalaisessa salouinolassa

Sateisessa talvikorvessa lieska suo ikiaikaisuutta henkivän lohdun.

Kaamosaikana luonnonvalo on kortilla. Tällöin metsäretkille ei tule helposti lähdettyä. Hämärän ja pimeän valtakunnassa on kuitenkin oma viehätyksensä, mitä lempeämpien vuodenaikojen ylenpalttisessa hehkussa ja loisteessa ei voi tavoittaa. Se on uinolan lumoa.

Lumeton ja lehvistä riisuttu maasto on vahvan oloinen, pelkistetyssä totisuudessaan kuin ajan tuolla puolen. Se sekä kertoo että kätkee paljon. Harjaantunut silmä voi lukea siitä myös kesää koskevaa salakirjoitusta, vaikka suvi on loitonnut mahdollisimman kauaksi vuodenkehän toiselle syrjälle - kuin pääsky taivaanääreläisten etäisyyksiin. Pitkät mustaan upottavat yöt ja lyhyet hailakat päivät on marras metsänsalin ylivertainen ruhtinas. Metsä torkkuu vaitonaisena. Vain harvat eläimet ovat jääneet sijoilleen. Keekoilijoita ei aika suosi, mutta harmaan hämähäkin tai utuolentona ilmaa askeltavan sääsken ottaa vesipisaroista raskas kuusikko tummaan syliinsä ja suojaa uskottunaan. Ja aina nousee yksinäinen tiainen tai korppi merkkitapaukseksi ja arvohenkilöksi, kun se yllättyneenä kurkistaa kolealle kankaalle ilmaantunutta kulkijaa.

Osana pimeimmän vuodenajan todellisuutta aivan pääkaupungin liepeilläkin avautuu monella taholla erämainen rauha. Ruuhka-Suomen hämäränhyssyisten salomaiden ainoan särötekijän, liikenteen jymyn, lakaisee pois sopiva tuuli. Ja puhurien vongerrukset ovat valtoimellaan juuri tällaisena lounaisen virtauksen hallitsemana talvena, joka ei ole vielä täyttänyt termisen talven määritelmää ja on siis tosiasiassa ollut pitkitettyä syksyä. Atlantin leudoista mainingeista ponnistavat matalapaineen keskukset tekevät säästä kuin teinikapinallisen, joka on saanut aikuisen voimat mutta ei hallitse mielialansa ailahteluita. Vähän väliä tuulee ovia paiskovasti ja välissä on päiviä, jotka ovat niin tyynen loikoilevia kuin vain myrskyä edeltävät hetket voivat olla. Silloin eivät konkelotkaan kitise.

Vaelsimme kahtena päivänä Uudenmaan suurimmilla tiettömillä metsämailla Kirkkonummen ja Siuntion suunnalla. Ohessa muutama kuva tapahtuneesta.

Aamuauringossa kuljetaan pellonlaitaa, jonka laidalta alkaa metsämanner. Seuraavat asutukset ovat kahdeksan kilometrin päässä.

Seija-myrsky on riehunut edellisyönä ja vihoittelee yhä vaelluksen alkuvaiheessa.

Polkuja ei juuri ole - paitsi kauriiden tekemiä.

Yleisimmät luontotyypit vaihtelevat mäntykankaista kalliometsiin ja rämeistä korpikuusikoihin.

Kääpien kaupungissa.

Törmäämme pystyyn kuolleeseen metsälaikkuun.

Alueella 1970-luvulta retkeillyt Romantic Geographic Societyn edustaja ja retkikunnan tiennäyttäjä muistaa äkkiä, että patosi tällä kohtaa aikoinaan metsäojan. Ennallistetun soistuman äärellä herää samankaltainen onnistumisen ilo ja ylpeys kuin lienee ojittajalla ollut aikoinaan.

Vaellus jatkuu.

Keskipäivän aurinko valaisee kaamoksella parhaimmillaan tämän verran. Talvisen valon määrä eteläisen Suomen luonnossa on kaksikymmentä kertaa vähäisempi kuin kesällä.

Muistuma kesästä. Ikivihanta suopursu tuoksuu keskitalvellakin huumaavaa aromiaan, joka on lietsonut niin kiimaisia hirviä kuin berserkkitilaa hakevia viikinkejä.

Suolampi on jäässä.

Etelään avautuvalla rantamättäällä tarjoutuu harvinainen tilaisuus paistatella päivää. Elimistön keskuskello havahtuu selvästä signaalista ja panee väsyttävyyttä valuttavan melatoniinihanan kiinni.

Luonto on taiteilija, mutta tätä teosta ei parane lähestyä.

Karuimman kasvupaikan männyt ovat kuin bonsai-puita ja voivat olla ties kuinka vanhoja.

Valtatien kaltainen selänne kutsuu rivakkaan kulkuun.

Geonostalgisen suuntauksen edustaja tauolla. Jokunen risu muuttuu tuhkaksi ja erinäiset kuivatuotteet ruoaksi ja juomaksi. Suovesi täyttää osansa moitteetta.

Pienissä yksityiskohdissa on metsämanner itsessään.

Vielä pilkahdus aurinkoa. Koskahan taas tapaamme?

Kuun nousu kertoo lyhyen päivän päättymisestä. Kuutamo ja rauhassa kehittyvä hämäränäkö antavat mahdollisuuden jatkaa pitkään lamputonta kulkua.

Toinen vaelluspäivä on sateinen, kyllästetty hopeisella harmaudella.

Mietitään etenemisreittiä.

Ylitetään soita.

Taival käy yhä märemmäksi ja upottavammaksi.

Yllätyksen voi tarjota myös tutun reitin katkaiseva tulva.

Kuusikonkelon kaarna on rosoisesti raavittu monen metrin korkeudelle. Mikä tekee tällaista? Kynsiään trimmaava täpläturkki, ilveskissa?

Vaikuttunut hetki vuoren huipulla. Kansanperinne-blogista tuttu kirjakustantaja näyttää mallia, että eräillä voi myös herrasmiesmäisesti ulsterissa.

Utu kätkee etäiset rannat. Mökkejä ei ole. Kesällä täällä voi tavata kuikan tai kalasääsken.

Kelohongan pinta on herännyt uuteen eloon sen jälkeen kun pudonnut kaarna vei yhden elämänmuotojen kerroksen.

Leiriä pystyyn.

Onni voi olla tämän näköinen.

Päivä, joka ei koskaan oikeastaan valjennut, on korvessa syvähämärä.

Tuoreiden kellistysten säleet loistavat häkellyttävän valkeina.

Esirippu laskeutumassa. Pian lumi ja jää on ottava paikan haltuunsa.

7 kommenttia:

kake kirjoitti...

Kivan näköistä. Missä tarkemmin olitte, en löytänyt kartasta suurestikaan erämaata Kirkkonummen ja Siuntion tienoolta?

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Ei muuta kuin tarkempana sen kartan kanssa ja löytämisen iloa.

Anonyymi kirjoitti...

Olipas jotenkin haikean apeatunnelmainen kuvat ja kirjoitus. Rauhoittava.

Blogiasi seuratessani olen monesti miettinyt, eikö sinulle/teille koskaan maan- tai metsänomistajat ota kontaktia vähemmän joviaalisissa merkeissä :o) ? Omien kokemuksieni mukaan aika helpostikin saa metsänomistajan peräänsä liikkuessaan metsissä. Ehkä tämä on hyvinkin seutukohtaista, ja omalla kohdallani asiaan vaikuttaa varmasti koiran mukanaolo. Ainakin täälläpäin tunnutaan valvottavan alueita aika tarkkaankin riistakameroiden avulla.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos kommentista. Jotenkin melankolisen seesteistä Pohjolan karussa metsäluonnossa syvimmällä kaamoksella tosiaan on.

Kokemukseni maan/metsänomistajien suhteen on erilainen. Jokamiehenoikeus tuntuu toimivan Suomessa hyvin eikä ainakaan omalle kohdalle ole hankalia omistajia osunut. Jollain pienehköillä saarilla voi esiintyä kyttäyksen makua, mutta ei siinäkään sen kummempaa.

Ahvenanmaalla jokamiehenoikeuksia yritetään tunnetusti polkea, mutta sieltä ei ole paljoa omakohtaista kokemusta. Thaimaalaisten marjankerääjien rantauduttua on varmaan myös marjaisia metsiä alettu kytätä tavalla, joka oli ennen melko tuntematon. Jokamiehenoikeuksista kannattaa pitää kiinni; niiden arvon tajuaa vasta vierailtuaan maassa, josta ne puuttuvat.

Anonyymi kirjoitti...

Mukavaa kun kommentoit niin nopeasti ja ystävällisesti takaisin.
Tuohan on oikein rohkaisevaa, ettei sinulla ole ikäviä kokemuksia, ehkä minulla on vain käynyt huono tuuri. Tai, kuten sanottua (ja hyvin todennäköistä), koira saattaa olla syynä. Useastihan metsänomistajille myös metsästys on tärkeää, ja ehkä epäilyt koirien irtipidosta ja/tai riistanhäirinnästä ovat sitten olleet syynä yhteydenottoihin.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos jälleen mukavasta raportista, jossa yksi osuus tällä kertaa hieman särähti sydämen päällä; en pidä blogin esimerkistä näyttää kuvia oksavalkeista, kun kyseisen alueen säännöt kuitenkin kieltävät avotulen tekemisen paria merkittyä (ja toistaiseksi kokolailla hoitamatonta) paikkaa lukuunottamatta.

Alue on kuitenkin retkeilijöiden määrään nähden melko pieni eikä sen herkkä maasto kestä sitä, että kaikki retkeilijät poimivat tulentekotarpeet alueen luonnosta. Itselläni on noissa maisemissa tullut vastaan rannoilla kauniita vanhoja kilpikaarnamäntyjä, joista on sahattu oksia sekä metsässä liekopuita, joista on katkottu ja/tai sahattu oksia rumannäköisesti.

Pidän blogistanne ja meiningistänne. Itse matkustan mieleni periferian kautta maailmankaikkeuden laitamille ja tämä sydämen yrttitarha on helpompi säilyttää, kun saa retkeillä maastossa, jossa on mahdollisimman vähän ihmisen jälkiä nähtävissä.

Kiitos blogista ja löytämisen iloa!

PS. Useamman retkeilijän voimin kun liikkuu, niin klapi tai kaksi per äijä/äijätär reppuun ei paljoa paina - jos on alue, missä ei ole polttopuuhuoltoa.

-Metsänpoika

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Tervehdys Metsänpojalle ja kiitokset kommentista. Toki aiheellisia ovat sanasi. Henkilökohtaisesti olen hyvin mieltynyt niin sanottuun käpy- eli risukeittimeen, joka tarjoaa avotulen lumon ja vedenkeittomahdollisuuden täysin maisemahaitatta. Yksin tai kaksin liikkuessa se pääsääntöisesti riittää. Nyt kyseessä olleen talviretken toinen päivä, jos puolustuksen sana sallitaan, oli miltei taukoamattoman sateen leimaama ja kunnon nuotio toi jo retkikunnan moraalisen jaksamisenkin kannalta oleellista lämpöä ja lohtua. Ekana päivänä olisi selvinnyt nuotiottakin, mutta mielipiteet ovat myös moninaiset retkikunnan sisällä.