Ylimuistoisista ajoista ovat ihmiseen vedonneet poikkeukselliset luonnonteokset.
World Is Not Enough.
Eräänä hyytävänä talvi-iltana 1999 allekirjoittanut oli elämänsä tähän asti ainoan kerran kiinnittämässä isojen ulkomainostaulujen plakaatteja. Silloin liisteröitiin paikalleen edellä mainitun Bond-elokuvan mainoksia. Aika ajoin elokuvan nimi palaa yhä mieleen. Muun muassa eilen.
Uutisoitiin nimittäin, että suomalainen lensi ensimmäisenä ihmisenä purjekoneella Mount Everestille. Kohdetta tosin kutsuttiin vain Everestiksi. Tämä tuttavallisuus mutta ennen kaikkea tempaus itsessään kielii siitä, kuinka maailman eksoottisimmat ja äärimmäisimmät paikat ovat muodostuneet itseään toteuttavien "kun mikään ei tunnu enää miltään" -tyyppien leikkikentiksi. Televisiossa pyörii jatkuvasti ohjelmia, joissa jokin reteilijä syöksyy nopeasti leikattuna tapahtumasarjana halki planeetan kaukokolkkien; kenties extreme-hengessä fiilistelemään jonkun heimon matoateriaa ja yöllistä popparituaalia, kunnes seuraavassa sekunnissa laskeutumaan helikopterin kyydissä iät ja ajat eristyneenä säilyneelle aavikolle, jossa kuvataan jännää liskoa ja naureskellaan vesipullon ripeää tyhjentymistä ennen kuin kiidetään kolmen tuhannen kilometrin päähän laguuniin laitesukeltamaan. Ja koralliriuttojen keskellä ajatellaan jo, että hei pingviinejäkin täytyy päästä bongaamaan. Ero jonkun kapteeni Cousteaun syvän perehtyneeseen ja aidosti kohdettaan rakastavaan otteeseen on musertavan ilmeinen.
Hötkyilevä hotkinta ei ole tietenkään mikään irrallinen ilmiö, vaan kuva meistä ja ajastamme: kyltymättömyydestä ja levottomuudesta, jonka fyysisen paisumisen mahdollistaa säälimätön öljynkäyttö. Sille on kuitenkin olemassa vastalääkkeensä: opetella jälleen katsomaan ja arvostamaan lähellä olevaa. Tässä asiassa on hieman tarvetta keksiä pyörää uudestaan. Ennen paikalliseksi ylpeydeksi riitti seudun kokoontumismäki tai jokin luonnonhistoriallinen kohde, kuten harju, hiidenkirnu tai lähde. Arvostusta osoitettiin käymällä kohteella - tyylillä ja pieteetillä; pyhäpuvussa, eväskorin kera ja ehkä laulunsäkeeseen valmistautuen - kuten myös opastamalla rinta rottingilla matkalaiset sen luo sekä tekemällä rakenteita kohteen erityisyyttä osoittamaan ja visiittejä helpottamaan.
Tällaisestä kohteesta on esimerkkitapauksemme, Porvoon Näsinkivi. Se on mahtistemu ja näköalapaikka, joka on jäänyt melko lailla unohduksiin, vaikka sijaitsee aivan turistien suosiman kaupungin keskustassa.
Lehden ollessa puussa jää Näsinkivi miltei tyystin viherhuntuun, mutta talvella sen huomaa helpommin. Näsinmäellä sijaitseva kivi on sadan metrin päässä maantiestä, kaupunkiin vievän sillan tuntumassa.
Näsinkiveä lähestyvä matkalainen huomaa pian varustukselta näyttävän rakennelman. Kuin kruunu asettuu se majesteetillisen järkäleen laelle.
Suomen ensimmäinen naisvalokuvaaja Natalia Linsen kuvasi Näsinkiven joskus 1800-1900 -lukujen taitteessa. Kiven mainitaan olleen matkailijoiden ja taiteilijoiden mielipaikka. Sen laella oli puinen näköalatasanne ihailuun, oleskeluun ja seurusteluun.
Sinällään hyväntahtoisen "luonnonsuojelun" kirjaimellinen varjopuoli. Merkittävää maisemaa ei saada pidettyä auki, kun ei hennota kaataa sitä peittäviä puita. Ilmiö on maanlaajuinen: Suomen taulu pusikoituu umpeen.
Näyttäviä siirtolohkareita luonnollisesti hämmästeltiin ennen kuin oppi jääkaudesta ja sen toimista tuli tietoisuuteen. Paikallislegendoissa haettiin selitystä muusta kallioperästä irrallaan oleville järkäleille, joiden kiviaineskin poikkesi usein paikallisesta. Merkittävän sijaintinsa ja näyttävyytensä vuoksi Näsinkivi on luonnollisesti saanut osakseen monia tarinoita, joista alla yksi Porvoon kunnan sivuilta poimittuna. Jättiläistähän asialle tarvittiin.
"Ennen vanhaan uskottiin, että Näsin kivi on jättiläisen Näsinmäelle heittämä. Suomenkylän kalliolla asui rauhaa rakastava ja hieman aamu-uninen jättiläinen. Porvoon kirkkoa alettin rakentaa ja aamusta iltaan naputeltiin ja koputeltiin kiviä, niin että jättiläinen häiriintyi. Se voivotteli melskettä ja työnsi sammalta korviinsa.
Kun kilkuttelu ja kolkuttelu olivat viimein tauonneet, alkoivat eräänä pyhäaamuna kirkon uudet vaskiset kellot mäikäämään niin, että jättiläisen korvat soivat. Se hermostui, nappasi vierestään kiven ja paiskasi sen kohti Porvoota tarkoituksenaan hiljentää häiriötekijä. Aivan tarpeeksi pitkälle jättiläinen ei jaksanut heittää, ja kivi mätkähti Näsin puolelle jokea. Pettyneenä muutti jättiläinen kauemmas Porvoosta Sipoon laajoihin metsiin, mutta sen heittämä kivi jököttää edelleen Näsinmäellä."
Jälkisanat:
Jälkisanat:
Maailma on tarjottimella. Se on tarpeeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti