Puhelinkioskinostalgiaa Suomenlinnassa

Suokin tämän kerran paras löytö oli parin minuutin kävelyn päässä lauttarannasta.

Tuli käytyä Suomenlinnassa. Ei toista sen veroista näillä main, sehän tiedetään. Maailman suurimman merilinnoituksen mainekohteiden - Kuninkaanportin, bastioni Zanderin, suuren linnapihan, Ehrensvärdin haudan, rantakasarmin, sukellusvene Vesikon ja muiden - sijasta katse kiinnittyi kuitenkin pieneen vihreään symppikseen, joka kirkon liepeillä kantavassa maalishangessa pilkotti. Sepä oli vanha kunnon puhelinkoppi, myös puhelinkioskina tunnettu, jollaiset ei-niin-kauan-sitten kansaa yhdistivät ja lukemattomia asioita kerrassaan hyvälle kantille saattoivat.

Kurkataanpa lähemmin.

Kopit varustettiin Abloy-lukoin (miksiköhän?). Tämä ovi oli kuitenkin auki.

Puhelinkojeen hahmon erottaa vielä seinältä. Puhelinluettelon hylly on tutulla paikalla ja sen edessä taulu, jossa taisi olla hätä- ja suuntanumeroita ja ainakin puhelimen käyttöohjeet.

Öisin kopeissa kuulsi hehkulampun ystävällisen keltainen, himmeä valo. Tässä varjostimen irtoava maalipinta tuo lisäkoristearvoa laskosmaisuudellaan.

Suokin puhelinkiskan vieressä on uusi koppero, joka palvelee kesäisin jäätelönnälkää.

Puhelinkopilta ei niin helposti lähdetä, sillä nostalgian aura on niissä vangitseva. Siispä vielä pari muistin syövereistä haettua kokemusta.

Suunnilleen jokainen yli kolmekymmentä vuotta vanha on joskus seissyt hytisten puhelinkopin edessä ja odottanut, että joku kova hölöttäjä on pannut viimeisen markkansa masiinaan ja oma vuoro koittaa. Puhelinkopin ovi sulkeutui naristen ja takellellen. Sisällä oli hieman ummehtunut kellarin haju, jossa päällimmäisenä vivahti kostunut puhelinluettelo ja sivulehahduksena lattiaan stumpattujen röökien vienosti pistävä aromi. Vaikka kopissa vähän ankeaa olikin, oli toisaalta lohdullista olla tuulen ja sateen suojassa; kokemuksessa soi kaukainen kaiku alkuihmisestä, joka oli päässyt avomaastosta lymykätköön. Liikenteen melukin vaimeni sopivasti, jotta pystyi kommunikoimaan tolkullisesti toisen kanssa, mikä on kännykällä haasteellista julkisilla paikoilla.

Puhelinkoje oli harmaa laatikko, jonka vasemmalla sivulla roikkuvaa mustaa luuria kannatteli tukeva kromattu U-hanka. Puhelimen johto oli metallisen suojakuoren sisällä ja muistutti suihkuletkua. Kuuloke oli yleensä korvalle inhan kylmä, ellei joku tosiaan ollut sitä juuri lämmittänyt. Tuskin kellekään tuli mieleen kauhistella hygieenisyyttä, vaikka tuhannet ihmiset käpälöivät samaa luuria ja köhivät ja jutturipulissaan muutenkin pisaroivat sen mikrofoniritilään. Puhelinluettelosta oli usein revitty vähintään karttasivuja, joskus sivuja oli poltettu kopin lattialle. Toisinaan jopa luuri oli kiskottu irti ja ikkunoita rikottu. Puhelinkoppeihin ilmestyikin vetoava tarra, joka aiheesta pyysi "älä riko, tämä voi pelastaa ihmishengen". Kokonaan oma heimonsa oli kirkkaanpunaisissa laatikoissa olevat hätäpuhelimet, joita näkyi myös julkisilla paikoilla yleensä puisen katulampputolpan kyljessä.

Olivat aikoinaankin aika harvinaisia tällaiset kaksoiskopit. Vihreä koppimalli on vanhempi; myöhemminhän oli niitä kevyemmän oloisia teräksenharmaita ja lopulta vielä uusia vihreitä, kevytrakenteisia, joissa tuuli kävi nilkkoihin. Puhelinkoppien viimeinen ratkaiseva hävitysaalto oli 2007, jolloin Elisa pani päreiksi koppinsa.

Puhelun suorittamiseksi tarvitsi kolikoita, jos ei tiennyt paremmasta ja omistanut esidigitaalisen ajan "puhelinkorttia". Tämä oli hakaneula, jossa oleva kieppi oli väännetty kokonaan auki. Neulan sai silti yhä kiinni ja se kulki kätevästi lompsassa tai farkkujen kolikkotaskussa. Soittoon ryhdyttäessä hakaneulan terävä pää pujotettiin sopivassa kaaressa kolikkokoloon siten, että neula oli noin puolittain sisällä. Nyt saattoi rullata numerot. Kun puheluun vastattiin, napsahti kolikkokolossa pieni salpa, jonka tehtävä oli päästää markka sisään. Hakaneula hämäsi jostain syystä vehjettä, joka tulkitsi neulan rahaksi. Hakaneula vaan heilahti ja maailmankaikkeuden sillä hetkellä oleellisin keskustelu saattoi alkaa. Näin myös soitettiin pilareita umpimähkäisiin numeroihin Amerikkaan, hakaneula sen kun tanssahteli hurjana koneen vaatiessa lähes tauotta valuuttaa. Metodi ei toki ollut satavarma, vaan hakaneulan kaarevuutta saattoi joutua säätämään katkenneen puhelun jälkeen ja puhelimissa oli muutenkin yksilöllisiä eroja.

Vaikka Suomenlinnan kopista puuttuu sen sykkivä sydän eli puhelin, tarjoaa rakennelma silti maukkaan perifieerisen huikopalan. Puhelinkoppeja ei ole enää tullut nähtyä muualla kuin sotilassaarissa - viimeksi jäältä käsin Itä-Villingin pohjoisrannassa - jossa niillä on uusiokäyttö toimia vartiomiesten sääsuojana. Suomenlinnassa voi bongata muitakin sellaisia yksityiskohtia, arkisia kadunkalusteita, jotka on likvidoitu edistyshumalassa mantereelta. Ehkä niitä on Suokissa säästetty tarkoituksella. Paikkaa on kuitenkin siistitty ja peruskorjattu nyt tauotta yli 35 vuotta.

Tästäkin maisemasta voi spotata hienon vanhanmallisen puhelinlankatolpan, jollaiset on raivattu yleensä mantereelta jo pois.

Jälkisanat: Suomenlinnan kiillotuksen lyhyt historia

Nykyisessä turistivirrassa vaeltaen ja tietäen sen käytännössä toivottoman hingun, jolla Suomenlinnaan pyritään asumaan, on vaikea tiedostaa, että Suomenlinnaa pidettiin 1960-luvulla synkkyyden kehtona, jonka apeuden ja takapajuisuuden sen aikaiset Helsinki-dokumentit mainitsivat ilman juuri myönteisyyden häivähdystäkään. Asumisolot olivat alkeelliset, vaikkakaan eivät poikkeukselliset sen ajan Suomessa. Akateeminen-lehti kertoi huhtikuussa 1964: ”Puolet asunnoista on vailla kaikkia mukavuuksia. Vesijohtoa ei ole, viemäreitä ei ole, keskuslämmitystä ei ole. Käymälä voi sijaita 200 metrin päässä asunnosta, puuvaja toisella suunnalla samoin 200 metrin päässä. Suomenlinnassa asutaan jopa Ehrensvärdin aikaisissa kivimuureissa, joita pitää kesälläkin lämmittää päivittäin kosteuden vuoksi. Vesi tuodaan hevosella ja kantamalla.”

Ulkosaariston armottomuudessa kulttuuri sinnittelee äärirajoillaan.

Suomenlinna oli vielä toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet sotilasaluetta - alasajettavaa ja hiipuvaa sellaista. Sotilastoiminta keskittyi Mustasaarille eli Länsi-Mustalle, Pikku-Mustalle ja Iso Mustasaarelle, kun taas Susisaari ja Kustaanmiekka oli jätetty museaalisiksi kentiksi. Siviilihallintoon merilinnoitus siirtyi 1.7. 1973 Suomenlinnan Rannikkotykistörykmentin muutettua Isosaareen. Suomenlinna säilyi muuta Suomea kurittaneelta purkuvimmalta, kauniisti sanottuna saneeramiselta, ei pelkästään siksi, että sen kulttuurihistorialliset arvot tunnustettiin jo varhain, mutta ennen kaikkea ollessaan saari ja sotilasalue; kaksi tekijää, jotka tunnetusti rajoittavat turhia muutostöitä.

Suomenlinnan kasvojen kohotuksesta saamme kiittää, kuten melkein kaikesta muustakin hyvästä auringon alla, Urho Kekkosta. Näin todistaa Rakennustaito-lehden numero 1/2010: "Keskustelu Suomenlinnan rappiotilan korjaamisesta virisi Suomessa 1960-luvun loppupuolella. Yksi alueen merkittävä puolestapuhuja oli presidentti Urho Kekkonen, joka piti rapistuneen Suomenlinnan alennustilaa kansallisena häpeänä. Kekkosen aloitteesta restauroinnin suunnittelu ja toteutus käynnistettiin 1970-luvun alkupuolella."

Tässä vielä vastaus siihen, minne puhelinkopit ovat kadonneet:
http://www.aamuposti.fi/artikkeli/73403-harri-niemi-haalii-etela-suomen-puhelinkopit