Aito helsinkiläiskettu kuvattuna ikkunan läpi.Moni eläinlaji viihtyy ihmisen liepeillä, mutta suosiota nauttivat vain söpöt ja harmittomat. Kaupunkieläimet ovat teemana käsillä olevassa tekstissä, jonka allekirjoittanut laati alkujaan Kirkko & kaupunki -lehteen no. 4 / 2012 (julk. 1.2.). Luonnon ja urbaanin kohtaaminen istuu myös tämän blogin aihepiiriin.
Pulusta tarttunut herpes tappoi cityhuuhkajan, kertoi taannoinen pikku-uutinen Helsingistä. Siinä kohtasivat asfalttiviidakkoon täydellisen sopeutunut kalliokyyhkyn alalaji ja aidon erämaalajin rohkean opportunistinen yksilö. Molempia yhdisti halu kaupunkielämään.
Kaupungin liikenne ja vilske ovat eläimille haastavia, mutta toisaalta petoja on vähemmän ja ihminen tarjoaa tarkoituksella ja tahattomasti syötävää ja suojapaikkoja. Lokit esimerkiksi ovat keksineet pesiä kerrostalojen katoilla ja ruokailla kaatopaikoilla.
”Joillekin lajeille kaupunki on äärimmäisen loistava, toisille taas erittäin huono. Mutta tilanne ei ole koskaan vakaa. Aina on joku laji levittäytymässä ja toinen taantumassa, ja lajeilla toisiinsa yllättäviäkin vaikutuksia”, kertoo eläintieteilijä Paavo Hellstedt Helsingin yliopistolta.
Helsingissä vähentyneitä ovat muun muassa supikoira, piisami ja perinteinen ihmisseuralainen kotihiiri. Seuraavaksi tassunsijaa vahvistanevat näätä tai mäyrä, Hellstedt veikkaa. ”Esimerkiksi Englannissa mäyrä on täysi kaupunkilaji. Meillä englantilaistyylinen mäyrä tekisi pesiään Kaivopuistoon.”
Urbaanieläinten lista on pitkä. Siihen kuuluvat muun muassa monet lokkilajit, sinisorsa, kyhmyjoutsen, varpushaukka, naakka, rotta, metsähiiri, siili, orava, kettu, useat lepakkolajit, rusakko ja tietysti paljon puhuttanut kani.
”Kanista muodostunut ratkaiseva houkutustekijä, joka luultavasti vetää yhä uusia petoja kaupunkiin.”
Viime talvena luontoharrastajia ilahdutti Viikissä viipynyt merikotka. Hellstedt ei olisi kauhean yllättynyt, jos majesteetillinen jätti tulevaisuudessa pesisikin Helsingissä.
Tutkijoiden tietoon tulee säännöllisesti myös kaupunkikävijöitä, joista ollaan hys-hys yleisön paniikin ja bongariryntäyksen välttämiseksi.
”On ollut jopa karhun talvipesää omakotitalon pihalla”, Hellstedt suostuu paljastamaan. ”Ja kyllähän vuosia sitten susia juoksenteli Helsingin edustan jäillä.”
Hirven kaupunkimatka päättyy usein tragediaan. Hellstedt muistaa nuoruudestaan, kuinka sarvipää tuli läpi koulun ikkunasta, katkaisi jalkansa ja päätyi uimaan Tapiolan keskusaltaaseen, jossa poliisit sitä melko tehottomasti ampuivat pistoolein.
Ihmisten suhtautuminen eläimiin on tyypillisesti hyvin kahtia jakavaa: lajit ovat joko ihania tai kamalia. Toisia lellitään, toisia – kuten rottia, puluja ja tiettyjä lokkilajeja – hävitetään. Syynä voi olla ulkonäkö, käyttäytyminen tai vanha maine, kuten rotalla ruton levittäjänä.
”Rotan pelätään laskevan alueen asuntojen arvoa ja samalla oravasta tykätään, vaikka se on käytännössä kuin puussa elävä rotta. Sorsia ruokitaan yhdellä kädellä ja toisella hätistellään lokkeja pois”, Hellstedt havainnollistaa.
Nurmikoille kakkivat ja ärhäkät valkoposkihanhet eivät myöskään saa helposti sympatiaa, tilanvaltaajia kun ovat.
Oma kuriositeettinsa oli Vanhankaupunginlahdella 1937-1960 esiintynyt mölysammakko. Lujaa ja ihmismäisesti möykkäävä otus tuhoutui vedensaasteisiin ja ärtyneiden mökkiläisten luoteihin. Vuodesta 2008 lajia on tavattu taas Suomesta, Turusta. Siellä on myös ollut kanikantansa jo ennen Helsinkiä.
Ihmisen luontosuhteelle ja -tuntemukselle kaupunkieläimet voivat olla arvokas tekijä. Ne pitää vain hoksata ympärillään.
Hellstedt seuraili yhtenä kesänä saukkoperheen elämää Pikkukoskella. Kiireiset ohikulkijat eivät näyttäneet huomaavan leikkisää ja uhanalaista kalastajaa, vaikka se nousi välillä touhottamaan rantaan.
”Meillä oli hauskoja kohtaamisia.”
****
Jälkikirjoitus: Kaupunkilaisketun arkea
Kettu aloittaa retkensä ennen sarastusta, liikennevalojen vilkuttaessa keltaista. Se luikahtaa tuttua reittiä lasipintaisille toimistotaloille. Siellä kituu usein jokunen ikkunaan pamahtanut lintu, kelpo huikopala siis.
Seuraavaksi nuuhkaistaan ilmaa tietäväisenä. Aamuöiset kaksijalkaiset eivät ole aterioineet siivosti grillikioskilla. Mutta eipä hätää, punahäntäinen puhdistuspartio siivoaa maksutta hodarinjämät.
Kaupungin jymistessä kiihkeää päiväänsä kettu lepäilee kolossaan. Torkkuu, uneksii, näykkii kutittavia loisiaan. Ja taas illansuussa nälän korventaessa repo hilpaisee ulos. Jolkuttelee pyörätietä, koluaa puutarhoja. Kanipaisti kelpaisi – ja mielitiettykin, sitä aikaa tämä talvenselkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti