Luonnontilaisessa metsässä voi olla näinkin siivottoman näköistä. Mutta eipä hätiä, 95 prosenttia metsäalastamme on jo hoidettu.Savannit ja sademetsät ovat meille tuttuja televisiodokumenteista, mutta aika harva suomalainen on nähnyt oman maansa luonnonmetsää. Sitä on metsäalastamme väljästikin arvioituna alle viisi prosenttia, Etelä-Suomessa korkeintaan prosentti. Rakkaimmat marja- ja sienitantereemme ovat lähes aina käsiteltyjä talousmetsiä.
Jyrkkää kahtiajakoa luonnonmetsän ja ei-luonnollisen välillä ei silti todellisuudessa ole, muistuttaa metsänhoitotieteen yliopistolehtori Timo Kuuluvainen.
”Luonto on väkisinkin jatkumo. Vaikka ihmisen toiminnan jälkiä on metsässä, luonnon omat kehityskulut etenevät jatkuvasti omalla tahollaan.”
Helsinkiläistutkija rohkaisee avaamaan silmät vanhoille metsille omassa lähiympäristössämme. Aarniometsälaikkuja on kallioilla, jyrkänteillä ja rannoilla: pienialaisissa ja vaikeakulkuisissa paikoissa, joilla ei ole ollut arvoa ihmisen käytössä.
Ekologisesti näitä sirpaleita ei voi kuitenkaan verrata tuhansien hehtaarien aarniometsiin, jollaisia humisee vielä esimerkiksi Vienan Karjalassa.
”Laikuista puuttuu lajistoa ja tärkeitä prosesseja, kuten metsäpalot. Ne eivät voi olla metsäalueiden kaltaisia dynaamisia ekosysteemejä”, Kuuluvainen luonnehtii.
Luonnontilaisuutta ilmentää myös metsän rakenne: luonnonmetsän puusto on moni-ikäistä ja lahopuuta piisaa niin pystyssä kuin maassa. Leijonanosa uhanalaisista ja taantuneista metsälajeista on riippuvaisia lahopuista.
Itsemurhakuusikon myytti
Helsingin yliopiston 2008 tekemän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia suomalaisista vastustaa avohakkuita ja metsänomistajistakin yli puolet. Silti avohakkuu on yhä tiettyjä erikoislupatapauksia lukuun ottamatta ainoa sallittu tapa puunkorjuulle. Metsälakia uudistettaessa sallittaneen myös jatkuvan kasvatuksen menetelmä, jossa metsää ei kaadeta kerralla. Uusien tutkimusten mukaan se on myös taloudellisesti kilpailukykyistä.
Toisaalta nykytrendi on repiä maasta kannotkin – ainoa avohakkuualalle jäävä järeämpi lahopuu – bioenergiaksi.
”Metsäalalle on ollut aina tyypillistä, että talous ja tekniikka menevät edellä ja tutkimus yrittää seurata perässä – että hetkinen, mitä tämä merkitsee pitkällä tähtäimellä puun kasvulle ja lajistolle”, Kuuluvainen hymähtää.
Metsätalouspiireissä vaikutti aiemmin myytti, jonka mukaan metsä ei oikeastaan pärjäisikään ilman hoitoa ja suojelulla vaalittaisiin rappiota ja kuolemaa. Näillä linjoilla oli esimerkiksi metsätutkija Gustav Sirén, joka lanseerasi 1950-luvulla termin ”itsemurhakuusikko” vanhoille paksusammalkuusikoille.
”Termiä käytettiin verukkeena sille, että paksusammalkuusikot piti ’palauttaa elämään’ rajuin keinoin: avohakaten sekä kulottaen tai auraten. Kuitenkin tiedämme, että kuusikoita on ollut pohjoisessa tuhansia vuosia ja ne ovat pärjänneet ihan hyvin.”
Valtaosa luonnonmetsiä koskevasta tieteellisestä tiedosta on kertynyt vasta viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ei siis ihme, jos alan oppikirjojenkin tieto laahaa perässä.
Vanhan metsän rippeet kätkevät myös syliinsä lajistoa, joista emme tiedä vielä mitään. Tästä antaa viitettä 2003–2007 toteutettu puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma PUTTE. Sen tiimoilta Suomen metsistä löydettiin 185 tieteelle ja 1495 maalle uutta lajia.
”Kokonaan oma asiansa on sitten näiden lajien välinen vuorovaikutusverkosto. Olemme tekemisissä hyvin monimutkaisen systeemin kanssa”, tutkija tähdentää.
Sukupuuttovelka perintään
Ilmaston lämpiämisen tuomien haasteiden edessä luonnonmetsät ovat vahvoilla runsaan lajistopohjansa vuoksi. Aina joku laji sopeutuu, jos joku toinen ei pysty, ja metsä pysyy hengissä.
”Luonnonmetsämme ovat selviytyjän malliesimerkkejä. Ne ovat selviytyneet monista ilmastonmuutoksista, kuten 4000–8000 vuoden takaisesta atlanttisesta lämpökaudesta, jolloin meillä oli käytännössä Keski-Euroopan ilmasto”, sanoo Kuuluvainen, joka pitää suojelualueita geneettisenä turvana tulevaisuuden vielä tuntemattomiin ekologisiin uhkiin.
Hajanaiset sirpaleet vanhaa metsää eivät silti pysty turvaamaan kaikkien niistä riippuvaisten lajien säilymistä. Toistaiseksi itärajan tuntumassa olevat luonnonmetsämme ovat lajistollisesti hyötyneet Venäjän puolen aarniometsien runsaudesta. Tekohengitys kuitenkin heikkenee, sillä rajan takana hakataan koko ajan ja 20–30 vuoden päästä sielläkin lienee aarniometsää vain suojelualueilla.
”Ennen tätä meidän on tärkeää saada oma suojelualueverkostomme ja metsäympäristömme laatu niin vahvaksi, että se pystyy itse ylläpitämään lajistoaan”, Kuuluvainen hälyttää.
Viimeisiä suojelemattomia luonnonmetsiämme ei ole kartoitettu systemaattisesti metsä- ja ympäristöhallinnon taholta. Näin nekin voivat päätyä milloin vain hakkuisiin. Mutta vaikka aarnioita ei enää lainkaan kaadettaisi, on maksettavanamme ”sukupuuttovelka” eli viiveellä tapahtuva lajien häviäminen jo menetettyjen elinympäristöjen vuoksi. Professori Ilkka Hanski on arvioinut, että Suomessa tämä velka on noin tuhat metsälajia.
Avohakkuun lyhyt historia
Hakkuissa oli 1940-luvulle saakka vallalla poimintamenetelmä, jossa korjattiin vain järeimmät rungot ja metsä jäi metsän näköiseksi. Sota-ajan oloissa poltto- ja hiiltopuuta alettiin korjata laajamittaisesti avohakkuina – ja myöhemmin sotakorvausten painaessa päälle alkoivat ”jyräävät hakkuut”. Tehtiin tuhansien, äärimmillään jopa yli 20 000 hehtaarin avohakkuita. Painopiste oli pohjoisessa.
Huipputehokkaaksi työn teki metsäautoteiden rakentaminen. Keksittiin myös aurata hakkuualat ja lentomyrkyttää vesakoita. Kun rämeillä ja korvissa vielä aloitettiin jättiläismäinen ojitusurakka, oli metsäluonnon joutsenlaulu käsillä. Puolessa vuosisadassa luonnonmetsien osuus metsäpinta-alastamme laski yli 25 prosentista nykyisiin rippeisiin.
Myös talousmetsien ekologinen laatu voi edelleen näivettyä, Kuuluvainen huomauttaa.
”Jos avohakkuutalous jatkuu useampia puusukupolvia, on vaarana, että metsän ekologinen laatu heikkenee joka kierroksella. Tämä johtuu hakkuiden kumulatiivisista vaikutuksista maaperään ja lahopuun määrään. Nyt pitää valita suunta, mihin päin lähdetään.”
Hän ei sinällään julista pannaan avohakkuita – vaihtelu metsän rakenteessa on ekologisestikin hyväksi – mutta metsäluonnon turvaamiseksi avohakkuun pitäisi olla vain yksi menetelmä erilaisten poiminta-, pienaukko- ja laikkuhakkuiden muodostamassa menetelmäpaletissa.
Myös ennallistamistoimilla, kuten myrskytuhoja jäljittelevällä lahopuun tuottamisella ja ojien tukkimiselle, voidaan lisätä nopeasti ja oleellisesti metsän luontoarvoa.
Ekologisten seikkojen ohella ei ole syytä unohtaa, että kansallisromantikkojen suomalaisuuden symboliksi nostamalla luonnonmetsällä on lisääntyvä arvo matkailun ja virkistyksen kannalta sekä maaseutukuntien vetovoimaisuustekijänä.
Amerikan mallia
Jos Kuuluvainen saisi päättää, hän rauhoittaisi ja ennallistaisi Etelä-Suomen sisäosiin laajan metsämantereen, josta kehitettäisiin pitkäjänteisellä työllä vetovoimainen luontokohde. Mallina väikkyy Yhdysvaltain Minnesotassa sijaitseva Boundary Waters Canoe Area, ennallistamalla luotu erämaa ja huippusuosittu retkeilykohde.
”Suomessakin pitäisi uskaltaa ajatella näitä asioita joskus isosti”, hän kannustaa.
Metsäekologi tähdentää, että aarniometsät eivät ole vain jotain menneisyyteen kuuluvaa.
”Meillä on täydet mahdollisuudet ja nyt myös tiedolliset valmiudet lähteä luomaan monipuolisempaa metsäympäristöä. Suomalaiset ansaitsevat ja tulevat vaatimaankin parempia metsiä.”
Jälkisanat (28.12.2011):
Petri Keto-Tokoi kysyy kirjassa Suomalainen aarniometsä (s. 201), minkälainen oli tukkipuu vuonna 1850. Arkistot kertovat, että tuolloin sahojen sahausoikeuksiin kuuluivat vain "täysikasvuiset puut". Sellaisten kasvuajaksi määriteltiin 140-200 vuotta. Muutamin laskutoimituksin saadaan selville, että 1850-luvun minimikokoinen tukkipuu on ollut tilavuudeltaan nelinkertainen nykyiseen minimikoon tukkipuuhun verrattuna. Kunnon rakentamispuuna pidettiin vain honkaa. Näiden vuosirenkaat olivat tiuhassa ja punainen sydänpuuosuus leveä ja pihkalla kyllästetty.
Osa tehometsätalouden perintöä on, ettei kelvollista puusepänpuuta tahdo enää saada mistään markkinoiden ollessa täynnä lannoittamalla ja harvennuksin kasvultaan joudutettua, syiltään höttöistä "broileripuuta". Näin väittävät ainakin asiaan perehtyneet. Yksi heistä on innovatiivinen puurakentaja Sampo Salonen, joka ajatuksia puun laadusta löytää täältä:
http://puusampo.wordpress.com/2008/11/22/kuka-suomessa-tuntee-laatupuun-arvon/
2 kommenttia:
Mielenkiintoista. Itse en tiennyt mikä honka on, enkä oikein tiennyt edes puulajin sisäisistä vaihteluista. Eipä taideta olla enää puukansaa.
Joo, puukansana ollaan ehkä tultu aallonpohjaan, mutta ei se onneksi merkitse että sinne täytyisi jäädä. Tietoa ja näkemystä on olemassa ja hiljalleen asiat muuttuvat.
Lähetä kommentti