Bye bye, Turisti - aikataulujen pikkujättiläinen kuolee 120-vuotiaana

Viimeiseksi jäävä Turisti - Suomen Kulkuneuvot on voitokkaasti punainen kanneltaan. Opasta toimitti viimeiset kolmekymmentä vuotta omistautunut liikenneharrastaja Kari Juntunen. Hänelle myös kiitokset tämän artikkelin tiedoista.

Eräs aikakausi päättyy, kun kaikkien old school reissumiesten ja -naisten sekä kiertävien kaupparatsujen uskollinen matkatoveri, aikataulukirja Turisti saatetaan hautaan 120 vuoden kunnioitettavassa iässä. Opas sai alkunsa 1891 osittain kansallis-romanttisin perustein, sen oli määrä edistää maamme ja matkustusmahdollisuuksien tunnettavutta. Julkaisija oli tuolloin Suomen Matkailijayhdistys, myöhemmin Suomen Matkailuliitto ja lopulta Valtion painatuskeskus (tunnetaan nykyisin myös mukamuodikkaalla nimellä Edita). Tuorein ja viimeisin laitos 1/2011 on muhkeasti yli 700-sivuinen.

Turistin kuolemaksi koitui netti, josta tämän päivän ihmiset aikataulutietonsa hakevat. Netin aikataulupalvelut ovat suopeasti maksuttomia, mutta siellä tieto on pirstaleina eri sivustoilla eikä niiden hakeminen ole tottuneille käyttäjille fyysisen katalogin selausta nopeampaa ja stressittömämpää vaan päinvastoin. Turistissa on yksissä kansissa kaikki kaukoliikenteen juna-, linja-auto- ja laivavuorot (lentoliikenne tiputettiin pari vuotta sitten pois jatkuvien muutoksiensa vuoksi). Opus on siis kaikenkattava, liikenneverkoston maanlaajuisen kokonaiskuvan tarjoava - ja tämä on asia, jolle nyt jätetään jäähyväiset. Ilmankin varmasti pärjätään, mutta kannattaa kuitenkin panna merkille jälleen yksi esimerkki tietokokonaisuuksien hajoamisesta säläinfoksi, se on aikamme ilmiö - hyvä vaiko huono, sen päättäköön kukin puolestaan.

Turistin historia heijastaa mielenkiintoisella tavalla kulkuvälineiden kehitystä. Ensi alkuun valta-osa sen sivuista täyttyi laiva-aikatauluista (höyrypaatteja kulki todellakin melkein joka paikkaan), junien ollessa vähemmistönä. Vuodesta 1920 mukaan tuli eräitä bussiaikatauluja, mutta laajemman osan nämä saivat vasta 1930-luvulla. Tuolloin (1931) lentoliikenteelle riitti vielä yksi sivu. Vuonna 1961 busseja oli 165 sivua, junia 163, lentokoneita 7 ja laivoja 6. Nykyisin bussit kattavat melko selvän enemmistön aikataulukirjan sisällöstä.

Esoteerisen maantieteen koulun matkailuhistoriallisiin kokoelmiin kuuluva juliste mainostaa Helsingin ja Itä-Preussin välistä Seedienst Ostpreussen -yhtiön risteilyliikennettä. Kausi 1939 jäi linjan viimeiseksi suurvaltahistorian myllerryksessä. Myös sen aikataulut löytyivät aikoinaan Turistista.

Esperanton kieli koettiin jostain syystä aikoinaan oleelliseksi ja se oli mukana oppaassa 1920-luvulta kolme vuosikymmentä. Kultavuosina kirjasta ilmestyi kolmesta viiteen numeroa. Kansalaissodan aikana jäi yksi numero ilmestymättä, samoin talvisodan aikana, mutta muutoin julkaisu löytyi suorastaan lohdullisen varmasti R-kioskeista ja junavaunuissa kiertäviltä lehtimyyntipojilta. Kaikki tunsivat Turistin siinä missä puhelinluettelon. Tuntevatko enää? Ei todellakaan. Tästä kertoo myös levikin taantuma, joka kulki sotavuosien 140 000:sta 1980-luvun 40 000:een ja nykyiseen 1050:een. Turistista on tullut vain kaikkein uskollisimman kannattajakunnan vaalima reliikki - mikä ei edelleenkään yhtään vähennä sen käyttökelpoisuutta kokeneissa hyppysissä sujuvana tiedonlähteenä.

Julkisuudessa aika ajoin paljonkin kohuttu syrjäseutujen julkisen liikenteen alasajo on aikataulutoimittaja Kari Juntusen mukaan jo liki päättynyt ja nykyinen reitistö hyvin stabilisoitunutta. Hän ennustaakin, että viimeisen Turistin varsinkin linja-autoliikennettä koskevat tiedot tulevat olemaan käyttökelpoisia vain pienin muutoksin seuraavat 10-20 vuotta, jopa kauemmin. Ainoa pysyvä asia maailmassa on kuitenkin muutos, joten seurataan tilannetta. Turisti kuolee hyvässä seurassa, jos niin voidaan sanoa, sillä loppunsa kohtaa näinä aikoina myös kunnianhimoisesti koko maailman kaukoliikenneaikataulustot yksiin kansiin koonnut Overseas Timetable -katalogi.

Artikkelin päätökseksi ja Turistin muistosanoiksi sopii englantilaiskirjailija Somerset Maughamin (1874-1965) lausahdus: "Luen paremman puutteessa mielelläni aikatauluja tai luetteloita. Ne ovat kiinnostavampia kuin suuri osa julkaistusta kaunokirjallisuudesta."

Steissin fillariparat

Näin vähän voi näkyä polkupyörästä, jonka ennätyslumi on kietonut vaippaansa. Missä olisi se bernhardinkoira, joka kaivaisi hautautuneet esiin?

Arjen absurdeihin näkyihin on kuulunut jälleen tänä talvena lumeen hautautuneet ajoneuvot. Siinä missä autosta tulee pientä kumparetta tai iglua muistuttava kohouma, jäävät kulkupeleistä hennoimmat ja läpäistävimmät eli polkupyörät lumen ahmaisemiksi ja katoavat vähitellen jälkeä jättämättä kinoksiin. Verhojanskin (siperialainen kaupunki ja samalla pohjoisen pallonpuoliskon kylmyysnapa) tai muun arktisen ääriympäristön mieleen tuova pyörien hautausmaa löytyy parhaillaan Helsingin keskeisimmältä paikalta eli rautatieasemalta.

Jäihin unohtuneisiin veneisiin liittyy usein synkeä ja toisinaan paikkansa pitävä oletus, että omistajalle on käynyt jotain; että hän on jotenkin luhistunut, jopa kuollut. Sama tulee mieleen hylätyistä pyöristä, mutta voimakkaimmin nouseva arvaus on silti se, että kyseessä on silkka elintasopöhö. Meillä menee liian paksusti, kun edes omaa omaisuutta ei enää arvosteta alkeellisimman huolenpidon vertaa. Jos lumikuormaaja ei kahmaise tsykkeliä matkaansa tai yön luihut arpinaamat tarjoa sille mononsyrjää, niin voihan se jossain kunnossa löytyä keväällä. Jossain kunnossa. Ja tuskin lumisäilytykseen luottanut silloinkaan laiminlyödylle ratsulleen öljyä ja tärpättistä rättiä tarjoaa. Kaltoin kohdeltuja pyöriä pelastamaan pitäisikin perustaa velosuojelutarkastajan virka huostaanottovaltuuksin.

Taisi kyllästys iskeä kesken talvipyöräilyn.

Pehmoparkissa. Vasemmalta pyörien seurassa hotelli Seurahuone, Forum ja Sokoksen tavaratalo.

Hylättyjä fillareita on eri puolilla asemaa kaikkiaan kymmenittäin.

Kaikki eivät kuitenkaan seisota saati hylkää fillariaan hurjimmankaan lumitalven kourissa. Eräs urheasti halki nietosten kamppaileva ja vastoinkäymisistä ilmeisen vilpittömästi nauttiva satulasankari on elämäntapapyöräilijä ja matkakirjailija Matti Rämö. Hän on omistanut pyöräilylle eloisan blogin, jossa myös kuluvan talven olosuhteet saavat innokasta tuuletusta. "Elämänkaaren loppulaskennoissa vannon vielä ääni väristen, että yhtään pöperöistä tuiskuaamua satulassa en vaihtaisi pois. Joistain muista päivistä voisin kyllä luopua", hän tuumaa. Ja totta tosiaan: talvipyöräily on oikea kärsivällisyyskoulu, joka voi kasvattaa pinnaa ja ulkoisten olosuhteiden viisasta hyväksyntää kummasti.

http://blogit.yle.fi/polkupyoramatkalla-joka-paiva

100. teksti - esoteerisen maantieteen blogi etapilla

Tämä on blogin sadas teksti. Virstanpylväs antanee aiheen pienehköön kontemplaatioon toimintamme luonteesta, samoin kuin esoteerisen maantieteen syntyhistoriasta ja jatkonäkymistä. Alla käsittelemme näitä kysymyksiä yksi kerrallaan ja hieman lomittainkin.

"Esoteerisen maantieteen ohjelmanjulistus" näki ensi kertaa päivänvalonsa Haitia ja voodoota käsittelevässä maantieteen laudatur-seminaarin työssä, jonka allekirjoittanut esitteli Helsingin yliopistossa vuonna 1992. Gradunsa Periferiaterapia - keskus- ja periferiaproblematiikka esoteerisen maantieteen tutkimuskohteena tarkastustilaisuudessa kaksi vuotta myöhemmin samainen nuorukainen mainitsi, että "tämä työ tullaan löytämään 2000-luvulla, sen aika ei ole vielä tullut". Professorit pitivät uuden maantieteen koulukunnan julistavaa työtä tapauksesta riippuen joko huikeana tai julkeana. Kompromissiarvosanalla cum laude hyväksyttynä se jäi vaikuttamaan maantieteen laitoksen sisäisenä kuriositeettina, joka muistettiin ja puhutti, niin on ilmennyt, henkilökunnan keskuudessa. Tieteelle uusi toukka oli koteloitunut, tarvittiin lepojakso sen kehittyä perhoseksi.

Allekirjoittanut kyllä sovelsi esoteerista maantiedettä muun muassa Helsingin saariston inventointiin (luontovalvojan työssä), mutta varsinaisesti dramaattinen itseprofetia alkoi käydä toteen eli kotelon kuori murtua vasta syksyllä 2007. Tällöin toinen itsensä "tosissaan mutta ei vakavissaan" ottava ja "hypoteettis-poeettiseksi" ymmärrettävä mutta samalla vaivoja säästelemätöntä kenttätoimintaa harjoittava ryhmä, Romantic Geographic Society, löysi esoteerisen maantieteen teoriat ja inspiroitui niistä. Esoteerisen maantieteen koulu inspiroitui puolestaan R.G.S.:n retkeily- ja näyttelytoiminnasta, kuten myös seuran aktiivin Jussi Kiven Kaunotaiteellisessa eräretkeilyoppaassa(2004) esittämistä näkemyksistä. Tuloksena oli symbioosi, jossa molemmat psykomaantieteellisiksi luokiteltavat toimijat saivat uutta tuulta purjeisiinsa. Eri tavoin retkeilleet olemme toki käytännössä koko ikämme, mutta siihenkin voi saada lisää motivaatiota, kun sen tekee jonkin ajatuksellisen voitonviirin alla.

Seurasi yhteistyönä toteutettuja tutkimusretkiä, havaintojen jakoa ja seminaaritoimintaa, jonka kautta verkostomme laajeni monien muiden vaihtoehtoista alueellista taide- ja tutkimustoimintaa harjoittavien yksilöiden ja ryhmien suuntaan. Hengenheimolaisten kanssa symbioosit ja ketjureaktiot ovat sittemmin jatkuneet ja syventyneet. Jokaisella on työssään yksilöllinen sävynsä ja punainen lankansa, mikä saa ihastelemaan ihmismielen potentiaa, ja saman tekee myös harjoittajien asialleen osoittama intohimoisuus, seikkailullisuus ja uskaliaisuus. Vähän sellaista pikkupoikien touhua, niinhän se on, mutta kuka sanoo, ettei pikkupoikienkin touhuissa voisi olla ideaa?

Esoteerisen maantieteen retkeily ja muu toiminta ovat kuin luonnonilmiö, joka esiintyy niin kauan kuin sillä on energiaa. Oli tämä aika mitaltaan mikä tahansa, on toiveemme olla hyödyksi ja iloksi mahdollisimman monelle. On ehkä perusteltua kysyä, kuinka vakavissaan esoteerista maantiedettä harjoitetaan. Vastaus tähän on hieman paradoksaalinen: esoteerista maantiedettä harjoitetaan tuskin lainkaan vakavissaan, mutta samanaikaisesti huolella ja vilpittömästi, luottaen siinä esitettyjen ajatusten ja teorioiden paikkansapitävyyteen yhtenä validina työkaluna, jolla ymmärtää teorioille sinänsä immuunia todellisuutta.

Turhantärkeyttä karttava ote on paljon velkaa buddhalaisuuden niin sanotuille tyhjyysopetuksille (shunyata). Ne vastaavat pitkälti modernin fysiikan löydöksiä ja osoittavat minkä tahansa ilmiön, asian tai luomuksen olevan osista koostuva, havainnoitsijan puolelta joksikin leimattu ja luonteeltaan pysymätön. Myös Friedrich Nietzschen lausuma "vääriä olkoon meille ne totuudet, joiden yhteydessä ei ole nauru raikunut" opastaa siihen ilmavaan, huumorin sävyttämään totuudellisuuteen, jota esoteerisen maantieteen piirissä mielitään nöyrästi tavoitella. Painotettakoon silti vielä kerran, että ei-niin-tosissaan tekeminen ei tarkoita sitä, etteikö asioita voisi tai tulisi tehdä mahdollisimman hyvin, tehokkaasti ja sitoutuneesti. Itse asiassa juttu mennee pikemminkin päinvastoin: hyvä, tehokas ja sitoutunut toiminta tapahtuu todennäköisimmin siellä, missä pingotus, kurttuilu ja mutruilu ovat jääneet vähemmälle.

Esoteerinen maantiede pyrkii lisäämään erilaisten alueiden ominaispiirteiden ja hienovaraisen dynamiikan tuntemusta. Tätä varten piskuinen mutta laajakatseinen tieteenala on esitellyt näkemyksen, jossa aluenapojen - keskuksien ja periferioiden - välinen keskinäinen riippuvuussuhde ymmärretään ikiaikaisen, (esimerkiksi taolaisuudessa keskeisessä roolissa olevan) polariteettiteorian kautta, luonnostaan samanvertaisten kumppanien vuorovaikutuksena, jossa jännite syntyy osapuolten vastakohtaisuudesta. Ongelmien nähdään syntyvän siitä, että alueita muokkaava ihminen arvostaa, vaalii ja suosii - tietämättömyyttään ja taitamattomuuttaan – yksipuolisesti keskuksia ja keskuselementtejä verrattuna periferioihin ja perifeerisiin elementteihin, vaikka molemmat ovat yhtä oleellisia; samalla lailla kuin ovat toisiaan täydentävinä universaaleina vastavoimina esimerkiksi maskuliininen ja feminiininen. Esoteerisen maantieteen sovellus periferiaterapia lisää kuvaan jungilaisen psykologian, ja vertaa keskuksia psyyken rationaaliseen osaan (niin sanottuun päivätajuntaan) ja periferioita piilotajuntaan (yötajuntaan), joilla molemmilla on yhtäläisen kiistaton paikkansa kokonaisessa ja tasapainoisessa ihmispsyykessä tai aluejärjestelmässä.

Motiivi molemmissa lähestymistavoissa on parantamistahtoinen. Toive on koskettaa suoraan tai välillisesti, nyt tai myöhemmin, aluesuunnittelua ja päätöksentekoa: vaikuttaa siihen, että ihminen ympäristöä luodessaan ja muokatessaan osaisi kunnioittaa paremmin ilmiömaailmassa esiintyviä lainalaisuuksia sekä sisäisen ja ulkoisen väistämätöntä peilaavuussuhdetta, ja kokisi viisaiden ulkoisten ratkaisujen kautta koko olemisensa askel askeleelta tyydyttävämmäksi, kokonaisemmaksi ja onnellisemmaksi. Luomme ympäristömme mielemme näköiseksi ja ympäristömme puolestaan muokkaa mieltämme. On tähdellistä, että ympäristömme muokkausprosessit eivät olisi mielipuolisia (kirjaimellisesti: mieli painottuneena vain yhdelle puolelle, kuten kvantitatiiviseen tulokseen) tai umpimähkäisiä, vaan pyrkisivät tasapainoon - vaikka se onkin aina käsistä karkaava ideaali - hyödyntäen tervettä järkeä, mutta myös kokien rakkauden ja pyhyyden tuntemuksia kehollisen olemassaolomme spatiaalista tukikamaraa, ainoaa tuntemaamme kotia kohtaan, jota tähtitieteellinen määrä erilaisia tiedostavia olentoja asuttaa - tällä hetkellä valitettavasti oikkujemme armoilla.

Luontevaa on toimia lähellä ja pienimuotoisesti. Toimiemme vaikutukset kyllä leviävät, vaikka emme itse huomaisi kuin murto-osan siitä. Mitä tulee esoteerisen maantieteen kouluun, niin käytännön retkeilyssä ja raportoinnissa suureellisilta vaikuttavat teoriat saavat olla suosiolla taka-alalla, josta ne vain rivien välistä omalla painollaan ja ajoittaisina välähdyksinä nostavat päätään. Dogmeja ei ole aihetta pystyttää, ei takoa kaikkea väenväkisin tiettyyn muottiin, vaan mieluummin ihmetellä ilmiömaailmaa ja kehittää kiitollisuutta sitä kohtaan. Tässä yhteydessä saatamme esitellä paikkoja ja alueellisia ulottuvuuksia omaavia ilmiöitä, jotka ehkä muuten jäävät vähemmälle huomiolle. Hauskaa sopii olla ja "irrationaaliset" paikat saavat ansaitsemansa valokeilan, koska ne suovat tiukasti järjestettyjä paikkoja enemmän oivalluksille assosiaatiosaumoja. Kuulostaa se kliseiseltä tai ei, esoteerisen maantieteen blogi haluaa innostaa meitä katsomaan ympärillemme - ja sisällemme. Ei ole aluetta tai paikkaa, josta ei voisi jotain oppia.

Talvipäivänseisauksella 2010,

Marko Leppänen

Välihuomio: Miksi makuuasento julkisessa tilassa on tabu?

Meneekö loionta kirkonmäellä jo sopimattoman puolelle? Taitaa mennä, mutta monessa muussa paikassa luonnollisen lataavaa horisontaalisijoittumista kainostellaan turhaan (kuvassa Suomen pienin kivikirkko Teijossa).

Jos katsoo historiallisia valokuvia heinänteosta, niin jossain vaiheessa autereista kesäpäivää - varmaan ruokailun jälkeen - koko heinäväki pötköttää pitkällään niityn pientareella. Täysin antaumuksella ja ilmeisen hyvällä omatunnolla, kädet vatsan päällä, kangasnenäliina kasvoilla pitämässä pois kärpäsiä. Heinänteko on ollut säiden armoilla tehtävää sesonkityötä, jossa on täytynyt hyödyntää suotuisia olosuhteita ja nopeasti antaa kaikkensa, "heilua kuin heinämies". Silti silkkaa makoilua kesken työnteon? Kyllä, tuon aikaiset ihmiset, vaikka tiedämme heidän edustaneen ankaria "raatajasukupolvia", eivät olleet vielä niin pihalla elämän perusrealiteeteista, että olisivat erehtyneet ylenkatsomaan tauon ja levon merkitystä. Lepohetki ja nimenomaan makuulla oli lajimuistin sanelema, tarpeelliseksi ymmärretty asia.

Nykyihminen vaikuttaa useinmiten urbaaneilla kentillä ja vaeltaa lukuisten askareiden työllistämänä läpi aistimia pommittavan signaalitiheikön. Paino jalkoihin kertyen ja ristiselkä jäykistyen hän haluaisi riisua jossain raskaat kenkänsä, heittäytyä pitkin pituuttaan ja sulkea silmänsä... mutta ei, parasta mitä on tarjolla, on puoliröhnöttävä istuminen kahvilan suhteellisen mukavassa sohvassa. Hän saattaa myös istua tuntikausia lysähtäneenä lämpimässä sisätyöpaikassaan, ja vaikka ei käytäkään kehoa heinämiehen tavoin, tuntea itsensä voipuneeksi, kuluneeksi. Hänen on kyllä sallittu käydä kahvi-, tupakka- ja juorutaolla, mutta jotenkin ne eivät virvoita, vaikka vievätkin leijonanosan päivästä. Lyhytkin makuuhetki voisi tehdä ihmeitä, mutta jo ajatus siitä on niin radikaali, ettei se edes käy tietoisessa mielessä. Eihän hän ole nähnyt sellaista sitten vuoden 1991, jolloin joku oli saanut duunissa sydäninfarktin. Makuuasento on hälyttävä näky. Jos sillä leikittelee, se on hyvinkin potentiaalinen syy potkuille.

Harvoja valistuneita poikkeustapauksia lukuunottamatta makuuasento on sitkeä tabu niin työpaikoilla ja oppilaitoksissa kuin julkisissa tiloissa (jopa toisten kotona kyläillessä pitää olla aika hyvä tuttu, jos kehtaa oikaista pitkäkseen); paikoissa, joissa ihmiset viettävät keskimäärin yli kolmanneksen ajastaan. Eräs kuriositeettitilanne, jossa julkinen makuuasento suvaitaan, on auringonotto kesäisen puiston nurmella. Muutoin se on suora kutsu hätyyttävälle henkilökunnalle, sairaanhoitohenkilöstölle, vartijalle tai poliisille (nykymaailmassa makaavan ihmisen suoranainen arkkityyppi, kuvaavaa kyllä, on niin sanotusti katuojan suistunut). Miten niin luonnollisesta ja harmittomasta asiasta kuin "lööbailusta" on kehkeytynyt häiriökäytös? Vastauksen täytyy liittyä yksikärkistä tehokkuutta korostavaan aikaan, tehotalouteen. Huilaava on tyytyväinen eikä osallistu kuluttamiseen - mutta se ei riitä vielä selitykseksi.

Esoteerisen maantieteen taholla saarnataan usein siitä, kuinka rationaalisuus on vääristyneellä tavalla ylivallalla nykyihmisen psyykeessä ja hänen luomassaan ympäristössä. Levon katsominen pahalla tuntuu loksahtavan siihen kuvaan kuin palapelin pala. Ylirationaalisuus näkee pötkötyksen kesken "tehokasta aikaa" vaarantavan koko olemassaoloaan, kaikkea tuloksellista ja hallittua. Kiusallinen luovuus voi herätä kaikkine outoine uusine ajatuksineen ja kyseenalaistuksineen. Sisäinen riittämättömyyden syyttäjä saa hepulin: jos ihminen ei ole tarpeeksi tehokas edes ravatessaan pää höyryävänä, niin mitä muuta julkeasti otettu lepohetki on kuin täyttä dekadenssia ja turmiota? Antautuminen horisontaaliseen asentoon on ekstensiivistä, se on kuin spontaani vaellus tiukoista koodeista vapaalle joutomaalle tai kätkeytyminen suojaavaan pensaikkoon. Huvittavaa on se, että vaikka keskellä päivää huilaaminen näyttää olevan märkä rätti vasten tehokkuuden kasvoja, tosiasiassa sopivasti ajoitetut ja mitoitetut tauot vain lisäävät toimintakykyä ja ovat käytettyyn aikayksikköön nähden erinomainen "sijoitus". Tämän tiesi heinäväkikin, joka ei makoillut laiskuuttaan.

"Länsimaisessa kulttuurissa vallitsee sisäänkirjoitettu ajatus, että nukkuminen on toisarvoista valveen rinnalla. Sitä ei lasketa edes vapaa-ajaksi", pohti nukkmista ajankäyttötapana tutkinut Lapin yliopiston professori, kauppatieteiden tohtori Anu Valtonen Helsingin Sanomissa 12.6.2005. Maailmalla hän tiesi levon keitaiden kuitenkin olevan jo bisnes. "Esimerkiksi New Yorkin ydinkeskustassa toimii urbaanien kiireisten päiväunihotelli. Siellä on lentokoneen tuoleja muistuttavat lepotuolit, joihin voi ostaa vartin ajan ja vetäistä cafe latten sijaan voimatorkut."

Tuore signaali levon sallimiselle tuli yllättävältä taholta, kun eduskunnalle taannoin hankittiin paljon kohutut torkkupeitot. Esimerkkiä olisi voinut odottaa jostain muualta, mutta todellisuus on tarua ihmeellisempää. Yhtä kaikki, on korkea aika saada levon paikkoja kaikkialle sinne kodin ulkopuolelle, missä vietämme päiviämme. Helsingissä on kulttuuritehdas Korjaamon yläkerrassa muutamia levähdykseen kutsuvia ja siihen ilmeisesti tarkoitettuja laakeita avosohvia, mutta muita ei tule mieleen. Ehkäpä jonain päivänä - piankin - nähdään kansanliike, jossa ihmiset valloittavat lepotilan kaikista mahdollisista paikoista ja osoittavat näin oikeutetun tarpeensa hengähtää kesken oravanpyörää. Se olisi kaikista kapinoista rauhanomaisin, mutta ei vähiten tärkein.

Feminististä tilantutkimusta (muistakaamme, että taolaisittain lepo on puhtaasti feminiinista "jin"-voimaa) edustavassa blogissa "Maanmittauslaitos" toimeen on jo ryhdytty. Peloton lepokommandojen ryhmä kartoitti ja valloitti horisontaaliseen oleskeluun soveltuvia neliömetrejä tämänkin kirjoittajan alma materin eli Helsingin yliopiston huomasta sekä pohdiskeli aihetta monelta kantilta:

http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/02/lepopaikkojen-kartoitusta/

http://maanmittauslaitos.wordpress.com/2010/12/03/opiskelija-tarvitsee-unta-missa-ovat-prekariaatin-lepopaikat/

Mainittakoon lopuksi, että arjen katkaisevalla lepohetkellä emme välttämättä tarkoita torkkuja eli käytännössä utuisia haavekuvia, katkonaisia kuorsahduksia ja koiranunta. Monille ne maittavat eikä niissä mitään vikaa, mutta tietoinen itsensä syvärentouttaminen, mikä tapahtuu käymässä keho läpi mielessään kohta kohdalta ja päästämällä samalla irti jännitteistä, on pääsääntöisesti vielä ravitsevampaa. Niin tuskin tehtiin heinäpellon laidassa, mutta urbaanin vaeltajan varusteet voivat olla monipuolisemmat kuin entisellä maalaisserkulla.

Porvarinlahtea oudossa valossa

Ken valkeutta hohtava pikku-ukko tässä luennoi? Malttakaahan, tutustumme "heihin" retkiraportin loppupuolella.

Lunta tuprutti sakeasti ja tuuli oli vimmaisa, kun itsenäisyyspäivän hämäränhyssyllä pieni retkikuntamme suuntasi Helsingin nurkalle, joka vielä vuosikymmen sitten oli kaupungin rauhaisin ja unohdetuin - ja joka edelleen on kummallinen, uusien kontrastiensa ansiosta aiempaa paljon enemmänkin. Puhe on nyt Porvarinlahteen rajautuvasta "taka-Vuosaaresta", jonka todellisuus muuttui ratkaisevasti ja peruuttamattomasti uuden sataman myötä. Konttikenttien ja Porvarinlahden välissä on kiintoisa kaistale vaihtelevaa metsämaata, joka on sataman vuoksi suurelta osin leikattu irti muusta ympäristöstä. Sinne johtaa kuitenkin satamaradan ylittävä, aitojen keskellä kulkeva pieni Tryyvikintie, joka piti rakentaa ennen kaikkea siksi, että eristyneellä alueella sijaitsee (vuoden 2009 alueliitosta edeltäneen) Helsingin varmasti viimeinen oikea, ei-näytösmielessä pidetty maatila.

Alueella on odotetusti rajapintoja, joissa luonto kohtaa ultramodernin maailman. Satama on niin eteenpäin suuntautuva, että siellä on käytössä, kaiketi ensimmäisenä Suomessa, englanninkielinen kadunnimistö: Ropax Road, Trailer Road, Harbour Road West, muutaman helmen mainitaksemme. Seuraavassa kuvallisesti kiteyttämällämme retkellä satama näyttelee avustajan roolissa tai on pikemminkin eräänlainen taustakangas, mikä ei suinkaan merkitse sen elämyksellisen tenhon vähättelyä. Se kurkisti milloin mistäkin, yleensä odottamatta ja aina hätkähdyttäen. Hämärän laskeuduttua ja yön hiipiessä yli talvisen saaristoluonnon sataman valot sävyttivät tienoon unohtumattomalla kajolla. Erikoisefektejä soi myös äänimaailma, tosin sen suhteen lukija joutuu itse kuvittelemaan murinat, rysähdykset ja kaiken yllä leijailevan piipityksen.

Reitti kulki siten, että suuntasimme Porvarinlahden eteläpuolista rannikkoa pitkin merenjäälle, Varissaareen ja Kalkkisaareen, joista palasimme erään luolan kautta takaisin. Kalkkisaari on erityinen paikka ja oli valittu tarkoituksella retken kulminaatiopisteeksi.

Porvarinlahden perukoilla on Helsingin syrjäisimpiä tunnelmia. Lumen kätkemä tie on tyypiltään hyvin vähiin käynyt kivetty tykkitie, ensimmäisen maailmansodan tuotoksia.

Varissaaren itäpuolella. Kepillä kokeillaan jään kantavuutta "kop, kop - onko ketään kotona?" -tyylisesti.

Porvarinlahden luurangoksi pelkistynyt laivanhylky lumipyryn läpi nähtynä. Kaksikymmentä vuotta sitten laivassa oli vielä kansi, jolla tepastella ja masto johon vetäistä merirosvolippu.

Tutkimusretkeilijä katsoo mietteliäänä tuntemattomaan horisonttiin.

Varissaaresta seuraavana tulee Kalkkisaari, joka on varsinainen kohteemme.

Kalkkisaarelta on nimensä mukaisesti louhittu kalkkia. Tätä tehtiin muun muassa Viaporin rakentamisen yhteydessä. Aineksen kuljetus oli tietenkin erityisen kätevää, kun esiintymä oli saaressa ja samaten toimituspaikka. Nykyisin vanhat avolouhokset ovat tunnelmallisia lampia.

Talvi on vaatimattomuuden aikaa; kalkin ansiosta Kalkkisaari on liki kahdensadan putkilokasvin paratiisi, joka on syytä nähdä kesällä. Helsingin ympäristökeskuksen luontotietojärjestelmä summaa paikasta näin: "Kalkkisaaren kasvisto on kaiken kaikkiaan poikkeuksellisen rikas ja monipuolinen sekä Helsingin mittakaavassa erittäin arvokas ja laajemmissakin mittakaavoissa merkittävä. Sitä paitsi kasvisto muodostaa saaren laajalla avokallioalueella niin edustavaa, värikästä ja hyvin säilynyttä kalkkikallioketokasvillisuutta, että vastaavaa on Suomessa nähtävissä melkeinpä vain Ahvenanmaalla ja muualla aivan lounaassa."

Illan siniseen hetkeen sekoittuu oranssi huntu, joka kertoo Vuosaaren sataman jättiläisvalaistuksen syttyneen. Siitä muodostui retkikunnalle syvenevä innoituksen lähde. Lännestä hohkatessaan se tuntui omituisesti iltaruskolta. Saaristo lepää, satama ei.

"Oletteko keksineet tämän paikan, jotta voisin kadottaa itseni siihen?", aprikoitiin Louis Mallen elokuvassa Yö kuuluu rakkaudelle (1958). Joskus retkeilijä osuu kohtaan, jossa vastaava kysymys nousee mieleen.

Korkealta näkee pitkälle. Viima viuhuu villinä ja rukkaset puristavat tiukasti tankoja.

Kalkkilouhoksen kolmas ja pienin allas, jonka vain ohut kynnys erottaa merestä.

Hämärtymisen edetessä talvi-illan luomu-syvänsininen ja suurpainenatriumlamppujen alien-oranssi ottavat mittaa toisistaan.

Löytöretkeilijä löytää aina - sanoohan sen jo termikin.

Zoomilla tavoitettu kuva kilometrisen muurin päästä. Portaat nousevat näköalapaikalle, joka rakennettiin hyvitykseksi siitä hienoisesta häiriöstä, minkä satama toi seudun luonto- ja retkeilyarvolle. Muuria ei tehnyt mieli mennä lähemmäksi, sen ylevyyteen ei tuntunut soveliaalta kajota.

Retkellä vaihdetaan ajatuksia ja lumoudutaan. (kuva: Strangler)

Vielä on matkaa. Mutta ei hätää, tämä yö ei pimene.

Satujen lumottu metsä - siltä se tuntui.

Idässä häämöttävät Syväoura ja Matosaari.

Avaruusasema Alfa on laskeutunut Helsingin Vuosaareen.

Rantatörmän puuvanhukset ovat nähneet yhtä ja toista.

Panoraaman kaltainen näkymä liki kilometrin mittaisesta ja 13 metriä korkeasta muurista. Berliinillä oli muurinsa, niin myös Jerikolla, ja Israelin Länsirannalla ja Kiinalla on yhä omansa. Stadi lähti joukon jatkoksi, vaikka suomalaisen vaatimattomasti.

Ruovikkomarssilla.

Kaartelee kauniisti tie pieni halki kumpuilevan tienoon. Keinotekoiselle kukkulalle on annettu nimi Fotängeninmäki, sillä aikoinaan paikalla oli nimi Fotängen. Lähistöllä on kauan sitten kadonneen talon pihapiiri, jossa sivilisaatiosta kielii vielä pari herkkuomenoita kantavaa puuta.

Vielä vilkaisu teknopoliksen suuntaan ennen kätkeytymistä lumisen metsän syliin.

Kätkeytyminen on melko kirjaimellista, kun maasto käy tällaiseksi. Kanjoni on ihmiskätten työtä, osa ensimmäisen maailmansodan aikaista 'Pietari Suuren merilinnoitusta'.

Seuraava kohteemme häämöttää.

Luola on komea ja kutsuva. Avoimeksi helsinkiläiseksi tunneliksi se on poikkeuksellisen siistinä pysynyt. Luola on unohtunut katveiseen paikkaan, eikä sen ympäristössä ole muita linnoitusrakennelmia, jotka vetäisivät sen luo huomiota.

Siisteys ei tarkoita, etteikö luolalla olisi ollut uusiokäyttöä. Esimerkiksi hyviä kokoustiloja kaivataan aina. Mutta mikä on siis tuo vaalea läpikuultava ilmestys, johon viittasimme jo raportin avauksessa.

Pienistä pyöreistä laikuista ne alkavat, muuttuvat palloiksi ja kasvavat sauvoiksi...

... kun kaikkialle luolaan on alkanut kasvaa kristallinkirkkaita jäätappeja, stalagmiitteja, talven tippukiviä.

Luonnon oma taidenäyttely tarvitsee selvästi PR-päällikön, sillä aniharva kohtaa arktisen luolan pimeyteen kätkeytyvän esteettisen kokemuksen.

Pidempään luolassa viipyvälle ne alkavat tuntua melkein olennoilta.

On aika istahtaa alas ja lopettaa näihin sadunomaisiin näkyihin. Tai ei ihan.

Retken päätökseksi sopii historiallinen valokuva. Se esittää Porvarinlahden suulla sijainnutta Västingin luotoa kesällä 1997. Kuva on otettu keinuvasta Busterista ja on epätarkka. Mutta uusintakuvaa emme pääse ottamaan. Västinki, joka oli hieno ja aktiivinen lintuluoto, joutui Vuosaaren sataman nielemäksi ja on jäänyt aika tarkalleen näkemämme jättiläismuurin alle.

Kerran siivekkäitä kuhissut, nyt ikuisesti kadonnut Västinki. Takana pilkottaa Kalkkisaarta.

Tattarisuolla loitsittiin 1930-31 kaikkeudellisin motiivein - täydennystä HS:n artikkeliin

Tyylikäs etsivä pohtii tapausta Tattarisuon lähteellä (Rikosmuseo / KRP).

Helsingin Sanomien marraskuisessa Kuukausiliitteessä (11/2010) oli Perttu Häkkisen ja Ville Similän ansiokas ja perusteellinen artikkeli niin sanotusta Tattarisuon tapauksesta, eli Helsingin maalaiskunnan Tattarisuon lähteestä syksyllä 1931 kohulla löydetyistä ruumiinosista ja niiden taakse kätkeytyneestä hautarauhaa häpäisseestä okkultistisesta rituaalirikoksesta.

Artikkelissa esitettiin, että tekijöiden motiivina olisi ollut suolähteeseen kätketty tarunhohtoinen aarre, jonka saamiseksi lähdettä hyviteltiin Malmin hautausmaan tuoreista rivihaudoista ryöstetyillä ruumiinosilla. Näin tosiaan on, mutta aarremotiivi ei ollut ryhmän ainoa eikä ilmeisesti edes tärkein vaikutin. Esoteerisen maantieteen koulu tutki tapausta 1990-luvulla, tärkeimpinä lähteinään Kansallisarkistossa säilytettävä tapausta koskeva Valtiollisen poliisin kansio sekä Helsingin yliopiston kirjaston mikrofilmiarkisto ajan sanomalehtien osalta. Aineistosta löytyi Tattarisuolla noitamenojaan harjoittaneen ryhmän toiminnalle ainakin kolme motiivia, jotka ovat seuraavat.

1) Estää Lapuan liikkeen marssi Helsinkiin. Okkultistit edustivat selkeästi työnväenluokkaa, vaikka sen jäsenet eivät ilmeisesti olleet mitään kommunistiaktivisteja. Kansallissodan tuore ajallinen läheisyys ja äärioikeiston ärhäkkä liikehdintä on kuitenkin huolestuttanut heitä, ja kun asialle ei voitu tehdä fyysisesti mitään, otettiin henkivallat turvaksi.

2) Saada lähteen aarre. Luvassa olevasta jättipotista noitaryhmän johtaja Vilho Kallio oli saanut tiedon itseltään Venäjän keisarin kummitukselta, jonka hän oli tavannut yöllä (Hietsun tai Malmin) hautausmaalla "täydessä univormussa". Toisinaan lähde kiusoittelevasti esitteli antiaan: aarrearkku kohosi mustan veden halki pintaan ja aukesi paljastaen kultaa ja jalokiviä, mutta vaipui sitten pulputtaen takaisin pimeisiin syvyyksiin. Tämä oli selvä merkki: lähdettä ei oltu vielä tyydytetty, vaan se tarvitsi lisää janoamiaan "sinettejä" eli ruumiinosia.

3) Suorittaa koko maailmankaikkeuden järjestyksen ja toimivuuden kannalta oleellisia toimenpiteitä. Tämä voidaan ymmärtää niin, että Tattarisuon lähteestä oli yhteys eräänlaiseen universumin konehuoneeseen, jossa "sinettien" avulla saatiin suoritetuksi tarvittavat, turvallisen yleismaailmallisen tulevaisuuden takaavat säädöt. Ehkä "sinetit" olivat tavallaan kosmisia sulakkeita, jotka varjelivat maailmaa tilttaamiselta.

Ensimmäistä tavoitetta varten ryhmä myös hautasi Mäntymäelle, lähelle nykyistä Olympiastadionia, nuorten kyyhkysten verellä kirjoitettuja loitsulappusia, "pergamentteja", joissa ilmeisesti oli Mustan Raamatun lauseita herra Kallion harakanvarpailla. Kyyhkysiä pyydystettiin muun muassa Pengerkadulla sijaitsevan asunnon ikkunanlaudalta leivänmurujen avulla. Niin sanottu Talonpoikaismarssi Helsinkiin kuitenkin toteutui heinäkuussa 1930, joten sitä poppailut eivät kyenneet torjumaan. Toinen tavoite on tunnettu, joten ei siitä tässä sen enempää. Kolmannen tavoitteen yksityiskohdista ei Valtiollisen poliisin aineistosta ilmennyt selkeästi ilmaistua lisätietoa (yllätys yllätys), mutta ryhmän itsevarman kosminen pelastusmissio ilmenee heidän suhtautumisessaan tuomariin oikeudenkäynnissä. He nimittäin totesivat tälle jokseenkin sanatarkasti: "Millään sanomallasi ei ole meille vähäisintäkään merkitystä, sillä mehän olemme tämän maailman todellisia valtiaita." Melkoista meininkiä oli sekin, kun epäiltyjä yhdistettiin poliisiasemalla ryhmäkuvan ottamista varten. Kun rämeen kauhukopla pääsi kimppaan käytävällä, alkoi se resitoida yhteen ääneen arvoituksellista, yhä uudestaan hoettua lauseparia: "Me olemme toinen voima. Kun kolmas voima tulee, on maailmanloppu käsillä."

Ryhmää johtanut, jo edellä mainittu Vilho Kallio tunnettiin myös lempinimillä Noita-Kallio, Piru-Kallio ja Poppa-Kallio. Stadin okkultistipiireissä hän oli jonkinmoinen hahmo ja oli kuulemma nukkunutkin 20-luvun pääkallo pieluksenaan (mahtanut olla niskat jumissa). Merkille pantavasti ryhmässä oli tasajako miesten ja naisten kesken, joita molempia oli kolme. Kallion lisäksi siihen kuuluivat Ida Widen (ryhmän selvännäkijä), Hilma Sundberg, Hilda Friman, Johan Hedman ja Ville Saari. Jälkimmäinen oli reteä satamajätkä, joka oli jossain vaiheessa yrittänyt napata ryhmän johtajuutta, mutta hänen hermonsa olivat pettäneet Malmin hautausmaalla hautaa avattaessa, jolloin Kallio oli jähmettänyt hänet "taikavoimillaan" ja lehtitietojen mukaan sanskritia puhuen. Samalla johtajuuskysymys tuli lukkoonlyödyksi.

Synkkä joukkio majaili Kallion ja Sörnäisten alueella useissa eri osoitteissa ja kokoonpanoissa. Ainakin kolme taloista on yhä jäljellä (Fleminginkatu 18 / Helsinginkatu 21, Franzeninkatu 12 ja Pengerkatu 27). Hämeentiellä naapureiden kerrotaan ihmetelleen ja viimein tehneen epäilyksistään ilmiannon, kun seinän takana sähköompelukone tuppasi surruttelemaan vartin putkeen yhtä ainoata tikkiä; no, eipä siellä mitään ommeltukaan, vaan peitettiin luiden sahaamisesta tulevaa ilkeästi nirskuvaa ääntä. "Sinettejä" lähdettiin hakemaan yleensä silloin, kun Widen näki näyissään käsien ja jalkojen tulevan seinistä läpi; siitä tiedettiin, että lähteellä oli taas nälkä. Malmin hautausmaalle kuljettiin ajamalla aluksi kuutosen raitiovaunun päätepysäkille Arabiaan, josta käveltiin Vanhankaupunginkosken ja Viikin kautta kalmistolle. Siellä sitten muurin yli ja lapio ja lyhty esiin. Vainajista irrotetut "sinetit" mentiin uhraamaan noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolähteelle - ja lopulta lampsittiin aamuöistä maantien viertä mystisiä mutisten kotiin (joskus odoteltiin ensimmäistä bussiakin). Voi ryhmää rämää. Monilla oli tietenkin duuniakin aamulla. Kun oikeudenkäynnissä ihmeteltiin poppoon jaksamista, tokaisi heistä joku vähemmän korrekti: "Kyllä piru voimia antaa!"

Kuukausiliitteen artikkelista ja samalla koko tapahtumasarjasta löytyy hyvä tiivistelmä Kansanperinne-blogista:
http://blog.kansanperinne.net/2010/11/tattarisuon-ruumiit-musta-raamattu.html

Tattarisuon tapauksesta jäi elämään lentävä lause 'jäljet johtavat sylttytehtaalle', entä muuta? Olisi kiintoisaa tietää, mitä ryhmälle tapahtui sen jälkeen kun he vapautuivat vankilasta (tuomiot vaihtelivat ehdollisesta kolmeen vuoteen kakkua), miten elämä siitä jatkui ja olivatko he vielä toistensa kanssa tekemisissä. Mutta tämä vaihe on täysin hämärissä. Omassa tinkimättömässä hourupäisyydessään ja jo armeliaasti etäännyttävässä historiallisuudessaan noin viisikymmentä kalmoa silponeen ja lähteelle uhranneen Tattarisuon noitapiirin projekti on hyvä ehdokas Suomen rikoshistorian mielenkiintoisimmaksi keissiksi. Mutta voisiko siitä oppia jotain?

Ainakin sen, että kultteja ja lahkoja riittää joka lähtöön eikä niiden kelkkaan kannata ihan helpolla hypätä, vaikka johtaja olisi kuinka karismaattinen ja ihmeellinen tahansa. Tämä varoitus on aina ajankohtainen, vaikka nykyaikaisia ja fiksun filmaattisia olemme. Nurinkurista ja degeneroitunutta kyllä, kasvatuksemme ja koulujärjestelmämme antavat vain niukasti jos lainkaan henkisen lajin taitoja, valmiuksia ja työkaluja, ja maat ja taivaat lupaavien helppoheikkien, "valituista" koostuvien ryhmien ja "varmat tulokset" lupaavien menetelmien edessä moni - vaikka olisikin muussa elämässään täysipäinen, koulutettu ja hommansa handlaava - antautuu ihmeen sinisilmäisesti silkkaa kokemattomuuttaan; osittain varmasti siksi, että ei ole saanut mistään käyttökelpoista laatukriteeristöä tarjonnan analysointiin. Vaikka epäonninen kokelas ei päätyisi yhtä dramaattisiin kuvioihin kuin tässä tapauskertomuksessa on esitelty, on harhaanmeno silti ihmiselämän tuhlaamista. Autenttista henkistä ohjausta on ilman muuta olemassa, mutta ei joka oksalla eikä edes joka puussa - puhumattakaan jokaisesta höyryävästä suonsilmästä.

Buddha ohjeistaa terveeseen skeptismiin Kalamasutrassa näin (oma käännös englannista):

Älä usko mihinkään vain koska olet kuullut sen.
Älä usko mihinkään sen vuoksi, että monet monet puhuvat ja juoruavat siitä.
Älä usko mihinkään vain siksi, että se on kirjoitettuna uskonnollisiin kirjoihisi.
Älä usko mihinkään pelkästään opettajiesi ja vanhempiesi auktoriteetin tähden.
Älä usko traditioihin vain sillä perusteella, että ne ovat jatkuneet monia sukupolvia.
Mutta kun havainnoinnin ja analyysin jälkeen toteat, että jokin on järjenmukaista ja johtaa sekä yhden että kaikkien hyvään ja hyötyyn, hyväksy se ja elä sen mukaisesti.

Kun matkailu vielä merkitsi - ja voihan se merkitä yhäkin

"Turisti! nyt sain siis sitä nimeä kantaa, oikeinhan siitä mieli paisui... waikka onhan sillä ylöskatsottawa puolikin sillä sanalla, useimmat turistit kun ovat tyhjäntoimittajia, jotka matkustawat waan aikaa tappaakseen." I.K. Inha Sveitsissä 1886.

Saksalainen tyhjätaskukreivi Alexander von Schönburg läksyttää kirjassaan Tyylikkään köyhäilyn taito (suomeksi 2007, Atena-kustannus) nykyistä valtavaa matkailubuumia. Avoimen elitistisesti mutta pilke silmäkulmassa ja kiusallisenkin tarkkanäköisesti hän pitää kerrassaan vulgaarina, vastenmielisenä ja mauttomana sitä, kuinka nousukasmaiset massat ahtautuvat halpalennoille, tallovat vyörynä samat pakolliset nähtävyydet ja grillaavat juopottelusta ja ylensyönnistä paisuneita ruhojaan täpötäysillä hiekkarannoilla. Hänestä nykymaailmassa on huomattavasti tyylikkäämpää, järkevämpää ja sivistyneempää pysyä yksinkertaisesti kotona tai suosia pienimuotoista lähimatkailua kuin ahtautua hikoilevan rahvaan sekaan lentokentän kilometrijonoihin.

Niinpä. Matkailulla eksoottisiin kohteisiin on aikoinaan ollut romanttista sädekehää ja status-arvoa, mutta ei enää. On vaikea keksiä tarpeeksi erikoista kohdetta, että se nostaisi toisten kulmakarvat ja herättäisi aidon kiinnostuksen (paradoksaalisesti tällainen löytyy todennäköisimmin läheltä; käynnistä Helsingin rautatieaseman tornissa voidaan hyvinkin udella enemmän kuin lomasta Kanarilla). Hädin tuskin kahdeksaatoista täyttäneille teinijulleillekin on nykyisin täysin normaalia piipahtaa jossain Riossa ja Goalla, ja ylemmän keskiluokan shoppailijat saattavat käydä muina miehinä ja naisina viikonloppuvisiiteillä New Yorkin, Rooman tai Pariisin alennusmyynneissä. Lonely Planet -vetoiset reppuselkämatkaajat haravoivat systemaattisesti "turmeltumattoman alkuperäisinä" säilyneet off the beaten track -paikat ja saavat omahyväisiä kicksejä, jos muita länkkäreitä ei kovin montaa kymmentä tupeksi samassa paikassa. Eikä niin syrjäistä Lapin tai Kainuun kylää olekaan, etteikö siellä olisi tupia tyhjllään ikääntyvän isäntäväen ollessa pakettimatkalla tuhansien kilometrien päässä. Kalastaja, esseisti Pentti Linkola mainitsi 2007 allekirjoittaneelle, että kun hän kiertää talvisin Hämeessä myymässä kalaa ovelta ovelle, on joka kolmannen tai neljännen talon väki poissa, "koska he ovat Thaimaassa tai Dominikaanisessa Tasavallassa". Yhtä lailla myös Suomen syrjänurkkiin lennetään kaukaa, britit esimerkiksi tapaamaan joulupukkia.


Toki me hakeudumme, kun se viimeinkin on mahdollista, lämpöön ja halpojen huvitusten äärelle; salliviin, maalauksellisiin ja lumoaviin maihin, joissa terassit sorisevat pitkälle leppeään yöhön ja maksavaa hoivataan kunnioittaen, ja joissa valkoiseksi kalkituista seinistä kaikuvat suloiset melodiat ja ikuinen valtameri myhäilee pehmeästi ihmeen lähelle laskeutuvan tähtitaivaan alla. Kuka tällaista kiusausta vastustaisi - ja miksi? Se että touhun henki on "kuin viimeistä päivää", että sillä on hedonistisen amok-juoksun typerryttävän traaginen, kolkko ja sairas luonne johtuu ennen kaikkea volyymeista; liki kaikilla on varaa matkustaa muille maille vierahille, koska liput eivät maksa montaa kymppiä tai satasta.

Vielä 1990-luvulla pitkänmatkan lento kustansi helposti 5000 markkaa, mikä oli todella paljon. Varsinkin nuorelle se merkitsi helposti koko kesän työskentelyä. Vastaavasti matkaa osasi arvostaa, se ei ollut haukotuttava itsestäänselvyys eikä läpihuutojuttu. Ilmastonmuutoksesta ja lentomatkustamisen vaikutuksesta siihen ei ollut vielä yleisesti tietoa, elettiin suihkusiirtymisen viimeisiä viattomuuden hetkiä. Nyt hyvin moni tietää varsin hyvin nämä synkeän painavat asiat, mutta lentää silti huvikseen useita kertoja vuodessa. Filosofia tarjoaa avuksemme käsitteen "vapaamatkustajan ongelma", millä tarkoitetaan järkeilyä "miksi tekisin mitään (tai olisin tekemättä), sillä oma panokseni ei merkitse paskan vertaa kokonaisuudessa" tai "miksi muuttaisin käytöstäni, koska kukaan muukaan ei sitä tee - jään vain suotta huvista paitsi". Jos ja kun melkein kaikki ajattelevat näin, niin arvaahan sen mitä siitä seuraa: ei mitään. Ei ainakaan muutosta.

Matkailun mittasuhteisiin vaikuttavat paitsi talous- ja sosiaalipoliittiset seikat, mutta luonnollisesti ja ennen kaikkea myös kulkutekniikan ja -verkoston kehitys. Kun Lönnrot lähti Vienan Karjalaan keräämään Kalevalan aineistoa, kesti pelkästään matka Etelä-Suomesta Kainuuseen viikon verran - ja työläimmät taipaleet olivat vasta edessä. Junaliikenteen aloittaminen Suomessa 1862 mullisti matkustusaikoja - jopa niin, että voitiin puhua jonkinlaisesta psykologisesta shokista. Silti vielä 1800-loppupuolella junat oli suunniteltu kulkea kolkuttelemaan 25 kilometriä tunnissa, eli jokin Oulun matka vei pysähdyksineen puolitoista vuorokautta. Näin kyseisestä siirtymästä kirjoitti julkisten kulkuneuvojen historiaan perehtynyt Kari Juntunen Editan asiakaslehdessä 2/2001: "Vuonna 1891 Helsingistä matkustettiin junalla Ouluun siten, että matkaan oli syytä varata kaksi kokonaista päivää. Lähtö oli aamulla kahdeksalta, ilta yhdeltätoista päästiin yöpymään Seinäjoelle. Vasta seuraavan päivän iltana yhdeksän aikoihin oltiin perillä Oulussa. Kun matka-aikatauluun mahtui tasaisin välein ruokailutaukoja radanvarren asemaravintoloissa, ehti matkaseuraan tutustua jo kunnon seuramatkan tapaan." Nyt nuristaan kuuden tunnin matka-ajasta ja katse kääntyy helposti lentokentän suuntaan.

Maantiellä matkustamisen muutosta on käsitelty tässä blogissa jo aiemmin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/06/moottoritieuskonto.html


Matkailun kärsimä inflaatio näkyy paljastavasti siitä, että matkoilla olleet eivät juuri kerro matkoistaan. Mainitaan ehkä, että "kävästiin tossa muuten Balilla viikon reissulla, saatiin äkkilähtöpaikat halvalla". Postikortteja matkapaikoista lähetetään entistä harvemmin; ja miksi lähetettäisiinkään, sillä tajuavathan reissussa olijat, ettei heidän reissuaan pidetä mitenkään ihmeellisenä. Ja se on molemminpuolista: he eivät itsekään pidä sitä ihmeellisenä. Matkailu on varmasti pääsääntöisesti "kivaa", mutta siihen vaikuttaa myös vähäisen vastuksen laki; matkalle "valahdetaan" ikään kuin kivi alamäkeen, sillä lähteminen on tehty niin helpoksi ja halvaksi, ja mainoksia on tyrkyllä niin lehdissä, netissä kuin julkisilla paikoilla. Samalla kuin matkailu on menettänyt hohtoaan on siitä muodostunut sosiaalinen standardi: monta vuotta kotikulmillaan pysynyttä voidaan helposti katsoa vähän vinoon ja ajatella "mikähän tuolla ressukalla on oikein vikana?", vaikka tosiasiassa hän saattaa olla kreivien henkistä sukua ja yksinkertaisesti karsastaa massojen rauhatonta ja ympäristölle tuhoisaa elämystehtailua.

Ennen sotia suomalainen saattoi kehaista kirjeenvaihdossaan uudelle heilaehdokkaalle, että "olen minäkin muuten käynyt viidessä kaupungissa" (tämä esimerkki on poimittu tosielämästä). Kunnolla matkalle päästiin 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla, kun yhä useamman perheen ulottuville tullut auto räjäytti potin (autojen tuonti vapautettiin säännöstelystä 1962). Sopu-teltta köytettiin kattotelineelle, huovat ja eväät pakattiin huolellisesti mukaan ja, jos aiottiin käydä peräti Haaparannassa asti, liimattiin SF-maatunnus kärryn takalistoon. Sitten körröteltiin pitkin poikin maata, Puijot, Kolit ja Aavasaksat ihastellen. tienpenkoilla tauko-piknikkejä pitäen ja yöksi sissimäisesti leiriytyen tai sukulaisiin pyrkien. Harvat onnekkaat (ja kohtuullisen varakkaat) tekivät linja-automatkan Eurooppaan. Kadehdittu Grand Tour kesti yleensä kuukauden ja oli tarkoitettu once in a lifetime -tyyliseksi ylittämättömäksi kokemukseksi. Lentäminen oli tietenkin ihan oman sfäärinsä juttu.

Yhteistä näille reissuille oli, että ne merkitsivät. Ne olivat tärkeitä, pitkään suunniteltuja, iloittuja ja muisteltuja tapauksia. Yksi indikaattori matkojen merkityksellisyydestä on nyt nostalgisen viehättävänä näyttäytyvä tapa, että reissukohteista ostettiin kutakin paikkaa edustavia kangasmerkkejä, joita sitten ommeltiin reppuihin ja tyynyihin (joka saattoi olla sitten auton takaikkunalla). Toinen variaatio oli tarraa muistuttavat siirtokuvat ja kolmas naruista ripustettavat viirit. Ken pääsi vallan hotelliin, liimasi taatusti kyseisen laitoksen tarran matkalaukkunsa kylkeen. Tässä kohdin voimme mainita, että artikkkelin kuvitus pohjautuu kirjoittajan äidin aikoinaan keräämille matkamerkeille.




Uusien virikkeiden ja etäisyyden ottamisen,"maisemanvaihdon", tärkeyttä ei voi kiistää, ei liioin sitä etteikö matkailu usein "avartaisi". Voidaan silti väittää, että monesti sarjamatkailussa on kyse ihmistä kalvavan onton tunteen, jonkin puuttumisen pakenemisesta tai sen täyttämisyrityksestä. "Kenties maailmassa on paikka, jossa voi voida hyvin. Tai ehkä ei sittenkään", huokaisee päähenkilö, nuori ja masentunut Guiliana, Michelangelo Antonionin leffassa Punainen erämaa (1964). "Taidat olla oikeassa. Sitä matkustaa vaikka minne eikä silti muutu", hänelle vastataan ja katseet nousevat kartasta. Vaikka hetkellinen helpotus on odotettavissa, on eksistentiaalinen pakomatka tuomittu epäonnistumaan, sillä mielemme seuraa meitä maailman ääriin. Kaikkien aikojen viisaat ovat sanoneet, vuosisata toisensa jälkeen, että pysyvä onni ja täyttymys ei voi tulla ulkoisesta, joka on perusluonteeltaan tilapäistä, muuttuvaa ja arvaamatonta. Toimimme silti jatkuvasti tämän yksinkertaisen tosiasian vastaisesti, asettaen ulkoiselle epärealistisia odotuksia, mikä ei voi johtaa muuhun kuin tyytymättömyyteen ja kyltymättömyyteen.

"Viisas ei ole se, joka on matkustanut paljon, vaan se, joka on havainnut paljon", kiteytti maantieteilijä J.G. Granö. Havaitsemisen perään on silti syytä lisätä vielä hoksaaminen. Paras matka on sisäinen - vaikka olisi samalla ulkoinen. Matka voi suuntautua olohuoneen lattialle tai kaukaisiin viidakoihin, sillä ei ole niinkään väliä, mutta jos se yltää sisälle, jos sen kartassa on metamorfoosin, oivallusten ja kehityksen etappeja, on sillä kestävää vaikutusta matkalaiseen.

Tällaiseen matkantekoon ei arvatenkaan ole patenttireseptejä, mutta uskoaksemme onnistumisen mahdollisuudet lisääntyvät, jos matka tehdään 1) yksin 2) riittävällä ajalla 3) ilman tiukkoja ennakkosuunnitelmia 4) mahdollisuuksien mukaan eettisesti ja kestävästi 5) sisäiseen puoleen panostaen esimerkiksi päiväkirjan pidon, omaelämänkerrallisen reflektoinnin tai muiden harjoitteiden kautta 6) seikkailun ja leikin sallivissa tunnelmissa 7) merkityksellisissä, latautuneissa tai kuriositeettiarvoltaan opettavaisissa paikoissa vieraillen 8) halulla jakaa matkan anti tavalla tai toisella toisten kanssa 9) ajatellen matkan olevan paras mahdollinen ikinä 10) olematta stressaamatta mistään edellä luetelluista asioista.

Bon Voyage!