Ehkä nöyrä kirjoittajanne on epäkäytännöllinen haaveilija ja satunnaisena vuokra-auton käyttäjänä muutenkin väärä puhumaan seuraavasta aiheesta. Mutta hän ei ole voinut olla panematta merkille, että monet kaikin puolin fiksut ja filmaattiset ihmiset, jotka ovat, jos niin voidaan sanoa, keskimääräistä tiedostavampia ja herkkätuntoisempia, suosivat hekin säännöstään moottoriteitä autoilevissa reittivalinnoissaan. Nykyihmisen ajatus, sana ja teko tuntuvat luiskahtavan lähes automaattisesti alas moottoritien kiihdytysramppia, oli sitten kyse ajajan valinnasta, kyyditettävän toiveesta tai ajo-ohjeiden antajasta. Jopa lomalaisten laululla lastatut tilausajot maksimoivat moottoritieosuudet reiteillään kuin jotain kirjoittamatonta velvoitetta seuraten.
Pienempien teiden käyttöä pidetään kategorisesti kiemurteluna ja jumittamisena, vaikka kulun joutuisuudella ei olisi merkittävää eroa megaväylään (onhan vanhoilla pääteillä usein kahdeksankympin tai jopa satasen nopeusrajoitus sekä ihanan väljä autius). Kun vanhoihin teihin sitten joudutaan pakon sanelemana nojautumaan, ollaan jotenkin anteeksipyytävällä, harmistuneella tai huvittuneella mielellä. Niin kuin mutkat ja mäet olisivat seniilin papan höpöttelyä, jota vieras pakotetaan hetken aikaa seuraamaan.
Toki jokin vanha tieosuus voidaan aurinkoisena sunnuntaina ottaa nostalgiapaukusta, huristella se museoonmenomielellä (osa niistä on sillä nimelläkin: museotie), hymähdellä ja huokailla tovi sen leppoistelevalle inhimillisyydelle – kunnes on taas aika kurvata "todellisuuteen" iso vihreän (sic!) kyltin kautta. Vanhoja teitä systemaattisesti valitseva on enemmistön silmissä oudokki tai kapinallinen. Näitäkin sentään on jokunen. Esimerkiksi valtakunnannostalgikko, aiempaa pankkiuraansa paennut Juhani Seppovaara on kierrellyt maata nimenomaisesti pieniä teitä suosien ja mahtiväyliä vältellen, mikä on mahdollistanut hänelle vielä viimeisen reliikkimäisen kontaktin ei-sterilisoituun, ei-standardisoituun, ihmisennäköiseen Suomeen.
Jos haluaa välttää moottoriteitä ja suosia niitä vanhoja pääteitä, joita nyt vähätellen kutsutaan ”seututeiksi” ja jotka yleensä kulkevat jossain lähistöllä samaan päämäärään vieden, joutuu eräänlaisen maantiesalapoliisin hommiin. Vaikka tie todella veisi Hämeenlinnaan, Turkuun, Lahteen ja niin edespäin, mainitsee kyltti vain seuraavan kulmakunnan nimen. Samaan aikaan jokaisessa liitoksessa, joka on valmis kiskaisemaan kulkijan moottoritien syleilyyn, huudetaan kissankorkuisin kirjaimin isojen kaupunkien maineikkaita nimiä. Samaa jatkaa uusin teknologia, autojen GPS-paikannus, jonka huomaan moni nykyisin täysin uskoo suunnistustoimen. Satelliittinavigaattori kaivaa vaikka heinäsuovasta lähimmän mahdollisen moottoritien ja vastaavasti värkki kirkuu, vilkkuu ja huitoo, jos matkalaisen suunta hairahtuu vanhalle maantielle. Laitteen ohjelmointi kertoo lahjomatta ajastamme. Moottoriteiden kyseenalaistamattomuus on saavuttanut mittapisteen, jossa voidaan puhua moottoritieuskonnosta.
Porvoon motaria betonimuurien keskellä.
Moottoritie syntyi Mussolinin Italiassa (Milano-Varese 1924) ja kansallissosialistisessa Saksassa (1930-luvun Autobahnit). Tietyyppi nähtiin paitsi uuden uljaan järjestyksen symbolina myös sotastrategisesti tehokkaana joukkojensiirtäjänä. Suomen ensimmäinen moottoritieosuus (”Tarvontie”) rakennettiin 1962 Helsingin Munkkivuoren ja Espoon Gumbölen välille. Tämän vuoden alkuun mennessä maata halkoo 739 moottoritiekilometriä, joskin moni de facto moottoritieksi luettava osuus ei määritelmäsyistä ole luvussa mukana. Lukuisia uusia moottoritiehankkeita on luvattu toteuttaa lähivuosina – ikään kuin ilmastonmuutoskin olisi jossain vaiheessa peruttu.
Moottoritiehen eivät juuri istu matkan, tien ja taipaleen käsitteisiin kautta aikain liitetyt hengellis-filosofiset ulottuvuudet. Moottoritien idea pähkinänkuoressa on se, että vain määränpäällä on väliä ja matkanteko itsessään on välttämätön paha; asia, joka pitää huitaista pois päiväjärjestyksestä. Näkemystä voisi verrata pikaruoan hotkaisuun, jossa nälänpoisto on keskiössä ja ruokailuhetken ja ruoan laadulla ei ole painoarvoa. Psykologisesti sitä voidaan pitää ylirationaalisuutena: järjen, mekaanisuuden ja tehon yksipuolisena korostamisena esteettisen, elämyksellisen ja emotionaalisen todellisuuden kustannuksella. Moottoritie on ääri-insinöörimäinen näky materiaksi tulleena. Siinä ei ole hitustakaan runoilijaa, rakastajaa, mietiskelijää. Sillä on teollis-matemaattinen koneen resonanssi, ja se tekee vääjäämättä käyttäjästään kaltaistaan.
Moottoritietä käyttävä kieltäytyy olemasta tekemisissä ympäröivän seudun kanssa, joka jää anonyymiksi massaksi jonnekin maavallien, muurien ja aitojen taakse. Moottoritiellä vallitsee tarkoituksellinen maiseman ja paikan negaatio, alueidentiteettityhjiö. Kyseessä on transit-halli, siirtymäputki, asfalttioravanpyörä, josta voi vapautua vain ennalta määrättyjen, kauaksi toisistaan sijoitettujen poistoramppien kautta. Näin moottoritie merkitsee ennalta fiksattua, jähmetettyä todellisuutta – tai ainakin komentavaa yritystä siihen suuntaan. Se ei suo mahdollisuutta pysähtyä ja piipahtaa niissä kylissä ja metsissä, jotka se on repinyt tunnistamattomiksi ja toiminnalliselta aluerakenteeltaan amputoiduiksi torsoiksi. Spontaanisuus ja piipahtelu eivät kuulu moottoritieuskontoon, jossa vain pisteiden A ja B välisessä syöksyssä säästetyillä aikayksiköillä on väliä.
Tosiasiassa ihminen hukkaa elämästään ne tunnit ja minuutit, jotka hän on moottoritiellä – ellei hänellä satu olemaan erityisen rikas ja vahva mielenelämä. Hän lukittuu totaalisuorittamiseen vailla matkantekoon perinteisesti liittyvää visuaalisuutta, löytämisen iloa, oppimista ja virikettä. Ainoa moottoritien tarjoama haaste on stressaava tarantellantanssi toisten itsemurhakiilauksia tekevien, läkähtyneiden ja hermostuneiden kaahareiden kanssa. Moottoritienopeudet lisäävät myös eksponentiaalisesti pakokaasu- ja melupäästöjä, mutta mikä auttaa kun hitonmoista kiirettä pitää.
Monen nykyisen väylän tavoin Kehä III toteuttaa moottoritieunelmaa, vaikka sitä ei ole moottoritien vaakunalla aateloitukaan.
Lohjanjärven saaressa asuva kansantaiteilija, shamaaninakin tunnettu virkkusilmä Johannes Setälä mainitsi allekirjoittaneelle taannoin huomion, joka asettaa sokraattisen tarkastelun valokeilaan moottoritieuskonnon keskeisimmän dogmin, vauhdin. ”Kuka voisi vastata siihen, että kun vauhtia ja tehokkuutta pitää kaiken aikaa lisätä, kun kaikkien rattaiden ja hihnojen pitää pyöriä entistä vimmatummin, niin mikä on se päämäärä, johon meillä on sellainen kiire? Sen kun joku osaisi kertoa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti