"Pyhiinvaeltajan päiväkirja" - Martti Anttila ikuisti Intian jokikulttuurien joutsenlaulun

Pyhiinvaeltajat bougainvillan alla. Khoksar 2008. (Kuva Martti Anttila)

Toivioretki Intian pyhille joille ja niiden uskonnollisesti merkityksellisille paikoille on hinduille hartaudenharjoitus, johon he mahdollisuuksien mukaan ryhtyvät ainakin kerran elämässään. Usein H-hetki ajoittuu johonkin elämän käännekohtaan, tyypillisesti työuran päätökseen tai leskeksi jäämiseen, ja pyhiinvaelluksen katsotaan samalla merkitsevän uutta alkua. Tärkeitä pyhiinvaellusjokia ovat Ganges, Jamuna ja Narmada. Näistä jälkimmäistä myös kierretään ympäri eli harjoitetaan parikramaa. Täysi kierros merkitsee 2600 kilometrin patikkaa Arabianmereltä joen alkulähteille ja takaisin. Matkan varrella on temppeleitä ja muita pyhättöjä, kremaatiopaikkoja (ghat) ja kyliä, mutta myös hyvin haastavaa maastoa.

Kiertosuunta on myötäpäivään eli joki jää koko ajan vaeltajan oikealle puolelle - se on kunnioituksen ele, jonka tapaa myös stupaa kiertävien buddhalaisten keskuudesta. Kiertämisen taustalla on uskomus, että kun ihminen kiertää jotain myönteistä voimaa omaavaa, latautuu hän samalla itse siitä - saa siunauksen. Narmada saattaa hyvin olla maailman ainoa joki, jota kierretään tässä tarkoituksessa koko pituudeltaan. Pyhiinvaeltajat pitävät Narmadaa itsessään jumalallisena ja elävänä olentona (Narm-da tarkoittaa "häntä, joka suo onnea ja iloa"), jonka kanssa voi kommunikoida. Sanotaan, että sen rannoilla parikraman aikana tehdyt toiveet täyttyvät.

Perinne on, että pyhiinvaeltaja heittäytyy askeetiksi pitkän vaelluksensa ajaksi, mikä merkitsee hänen jättäytymistään almuruokinnan ja siellä täällä tarjottujen yösijojen varaan. Miehet leikkaavat tavallisesti hiuksensa ja partansa, mikä symboloi osaltaan menneisyydesta ja arkirutiineista irtipäästämistä. Vaellus tehdään kävellen, mikä parhaimmillaan muodostuu itsessään syväksi meditaatioksi. Mukana on vain valkoiset vaatteet, peitto, kävelysauva sekä astia jokivettä varten. Vanhat ohjeet vaativat joenkiertämisharjoitusta tekevältä sopuisaa käytöstä ja pidättäytymistä turhasta valittamisesta. Kulku ei saa olla matelua, mutta ei hosumistakaan. Jos hommaan ryhdytään, se tehdään kunnolla.

Näin oli ennen ja on yhäkin. Pyhiinvaelluskulttuuri ja pyhiinvaelluksen paikat ovat kuitenkin nopeassa muutoksessa modernisaation myötä. Tämän on omakohtaisesti todistanut karjalohjalainen valokuvaaja Martti Anttila, joka on kuvannut Intian pyhien jokien elämää kuudella pitkällä kuvausreissulla vuodesta 1986. Sinä aikana joet, etenkin Ganges ja Jamuna, ovat dramaattisesti saastuneet ja niitä ruokkivat Himalajan jäätiköt ovat alkaneet nopeasti kutistua. Narmadalla on aloitettu patoprojekti, joka muuttaa laakson allasketjuksi kolmellakymmenellä jättimäisellä, 135 keskisuurella ja yli 3000 pienemmällä padolla. Tämä merkitsee rantakylien hukkumista. Asukkaat ovat usein kastittomia tai alkuperäiskansaa, adviseja, joilla ei ole tarjota viranomaisille virallisia maanomistusasiakirjoja - näin he saavat hyvin vähän tai eivät ollenkaan kompensaatiota menetyksistään. Vähäisessä yhteydessä rahatalouteen eläneet ihmiset joutuvat jättämään omavaraistalouden - ja usein suuntaamaan suurkaupunkien slummeihin. Patojen vuoksi kotinsa menettäneitä on Narmadalla satojatuhansia, ehkä jopa toista miljoonaa. Kaikkiaan itsenäisen Intian patoprojekteissa on kotinsa saanut hyvästellä yli 40 miljoonaa ihmistä - ja lukematon joukko eläimiä.

Vesi nousee jo yli ikivanhojen pyhiinvaelluspolkujen, jotka Anttila näkee Unescon maailmanperintökohteen veroisina. Altaiden laitamille ei kannata mennä, sillä moni on kadonnut mudan syövereihin hetteisten vallien vajotessa jalkojen alla. Polkujen pyyhkiytyessä historiaan pyhiinvaellus tapahtuu enevissä määrin autolla tai bussilla maanteitä porhaltaen. Pyhiinvaelluksesta on tullut myös liiketoimintaa: äveriäät hindut voivat tehdä sen räätälöitynä pakettimatkana helikopterin kyydissä ja katsella korkealta yhä tomussa paljain jaloin kulkevia kanssaveljiään ja -siskojaan. Nämä perinteiset pyhiinvaeltajat, samoin kuin vielä turmeltumattomat pyhiinvaellusmaisemat näyttävät Anttilan kuvissa siltä kuin voisivat olla tuhannen vuoden takaa. Hän on nähnyt ikivanhan jatkumon viimeiset hetket ennen mullistuksia ja samoin kylät, joita ei tätä kirjoitettaessa enää välttämättä ole. Yhden niistä nimi oli kuin suomea: Satumaassa.

Oulussa varttunut Anttila matkusti ensi kertaa Intiaan 1972 ja vietti vuodet 1975-78 buddhalaismunkkina Sri Lankalla. Yhdessä vaiheessa hän mietiskeli vuoristossa leopardinluolaan rakentamassaan asumuksessa yhdeksän kuukautta. Tehdessään erakkoasumustaan hänessä kuitenkin heräsi näkemys, että meditaatio olisi tuotava tekemiseen ja sitä kautta arkeen. Ensimmäinen työ mikä tuntui kutsuvalta munkin uran jälkeen oli valokuvaus - ja sille tielle hän lähti, alkujaan itseoppinein askelin. Intiassa hän liikkuu paljon kävellen ja ottaa kuvansa perinteisellä kameralla mustavalkofilmille. Työ vaikuttaa pyhiinvaellukselta itsessään. Näin Anttila kirjoittaa kuvausfilosofiastaan:

The best thing about walking is the walking itself.
The aims, routes, distances and the whole geography of walking
are important but they are not the essence of walking.
To be on the path, listening to sounds, observing the light and
seeing the landscape unfold and fall into a beauty that spreads
all over, that is the crux of walking!
The mind returns to silence.
Your gait is light, no burden weights you down.
Photography is forgotten, too.
Then suddenly a picture is in front of you, without asking.
There it is...click!

Pyhiinvaeltajan päiväkirja - Martti Anttilan valokuvia Intian pyhiltä joilta -näyttely on esillä Helinä Rautavaaran museossa Näyttelykeskus WeeGeellä 24.3.-7.8.

Kevään muotimallistoa naisille - matkailuviireissä joka kelillä

Taannoisessa matkailun muuttuvaa merkitystä käsittelevässä tekstissämme (http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2010/11/kun-matkailu-viela-merkitsi.html) sivusimme takavuosina suosittua tapaa kerätä eri paikkakuntien viirejä. Niillä on ollut tyypillinen matkamuistojen kohtalo, pölyyntyminen hyllyssä tai seinällä ellei sitten hautautuminen jonkun sekalaisen roinakaapin unohduksiin. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla. Värikkäät ja nostalgiset viirit sopivat vaikka vaatekappaleiksi, kuten näemme seuraavassa.

Olkaa hyvät, kevään raikasta mallistoa naisille Marjo Levlinin tyyliin!

"National Dress" yhdistää ajattoman tyylikkyyden sähäkkään värimaailmaan.

Kesä on pian täällä! Näillä International Tourist Uniform -bikineillä erotut biitsillä.

Taiteilija Marjo Levlin loi vaatteet 2008-2009 galleria Huudon kautta toteutetun näyttelyvaihtoprojektin yhteydessä. Projektin yhteistyöpaikkoja olivat Sami Artist Center Norjan Kaarasjoella sekä Forja Arte -galleria Valenciassa Espanjassa. Koska suomalaiset suuntaavat turisteina Lappiin ja Espanjaan, päätettiin näyttelyiden teemaksi ottaa turismi ja antaa projektille nimeksi HUUTOurism. Suomesta siihen osallistui kahdeksan taiteilijaa.

Vaatteiden suunnittelija muisteli omaa teiniunelmaansa kiertää maailman ympäri, mutta pohdiskeli samalla tekojemme laajempia seurauksia nyt, kun meillä useilla on oikeasti mahdollisuus toteuttaa toistuvia kaukomatkoja. Edullisia ja nautinnollisia matkoja hän koki kirpputoreilla ostaessaan tarpeistoa luomuksiinsa.

Vaatteiden syntyprosessista hän kertoo näin:

"Mun puvun lähtökohta oli omat ja vanhempieni viirit Pohjanmaalla sijaitsevassa lapsuudenkodissani, tai oikeastaan vanhassa lahoavassa kesämökissämme (joka monesti on ollut mun duuneissa) sekä ajatus lappilaispuvuista ja kansallispuvuista. Vaasassa satuin sitten kirpparilta löytämään pinon Pohjois-Norjasta olevia viirejä halvalla (mm. Karasjok) ja päätin kerätä niin paljon viirejä, että saan niistä puvun. Ostin sitten myös vanhan pariisilaisen mallinuken ja ompelin tuon National Dress -teoksen, joka myös oli avajaisasuni Kaarasjoella. Espanjaan tein sitten lisäksi tuon kevyemmän International Tourist Uniform -asun kolmesta saksalaisesta viiristä (bikineitä en käyttänyt Valencian avajaisissa...)"

Seuraavaksi teos on esillä Berliinin Tiergartenissa sijaitsevassa "Suomesta"-galleriassa 8.-29.4.2011.

Makaaberihko lautapeli Helsingin valloituksesta 1918

Kun Helsingin niemellä tapahtui kummia.

Huhtikuun 10. 1918 Kallion kirkon torniin ilmaantui valkoinen lippu, jonka saksalaiset upseerit havaitsivat kiikareillaan Pitkänsillan etelärannalta. Helsingin punavalta oli päättynyt kestettyään 73 vuorokautta. Kumoushallinnolla ei ollut mitään mahdollisuutta kokeneita ammattisotilaita vastaan. Touhu oli ollut amatöörimäistä alusta alkaen. Vakinainen hallitus oli saanut kenenkään estämättä poistua kaupungista normaaliaikataulun aamujunalla - ja tuota pikaa se järjesti sotatoimia Vaasasta käsin. Kun punaisten päämaja Helsingissä vallattiin, osoittivat nuppineulat ylimmän johdon tilannekartalla, että rintama kulki vielä jossain Hämeessä. Lisäksi punaiset olivat jättäneet hyödyntämättä Helsinkiä kiertävän uudenkarhean ja huippumodernin linnoitusketjun - mitäs sitä suotta sinne viluisiin metsiin, kun kotikatu oli tuttu ja taistelun tuoksinnassa saattoi piipahtaa oman keittiön kaapilla.

Helppoa tai ei, pääkaupungin valtaus kapinallisten käsistä oli luonnollisesti merkkitapaus valkoiselle Suomelle. Paraatien, juhlajulkaisujen, puheiden ja muistomerkkien lisäksi aiheesta ilmestyi jopa lautapeli voittajaperheiden poikien iloksi. Kuva tästä kuriositeetista on nähtävissä Helsingin tietokeskuksen satavuotisnäyttelyssä kaupungintalolla.

Pelin kuvista bongaa tuttuja paikkoja.

Kaaos ja hautaristit ovat koituva punaisten osaksi pelin edetessä.

Kaupunkiin marssijoiden käytössä on jopa hirmuinen automobiili, joka on nähty tässä Rautatientorilla.

Helsingin kaupungin tietokeskuksen alaa ovat kaupunkitutkimus, kaupunkitilastot, kaupunginarkisto sekä näiden ohella kirjasto- ja tietopalvelu sekä julkaisutoiminta. Keskuksen laajoja aineistoja hyödyntämällä olisi voinut taatusti loihtia kiintoisammankin näyttelyn, mutta Kaikkea Helsingistä – 100 vuotta kaupunkitietoa on silti näkemisen väärti monine historiallisine faktoineen ja dokumentteineen. Näyttely jatkuu kaupungintalon Virka Galleriassa3.4. asti. Ma-pe 9-19, la-su 10-16. Vapaa pääsy.

Kolmas maailmankonferenssi: "Henkien kohtaaminen"

Ryhmäkuva karttahuoneessa (kuva: Jussi Kivi).

Esoteerisen maantieteen koulu ja Romantic Geographic Society kutsuivat koolle lajissaan kolmannen kokeellisen ja vaihtoehtoisen aluetutkimuksen seminaarin. "Henkien kohtaamiseksi" nimetty tapahtuma pidettiin lauantaina 12.3. Helsingin Kruununhaassa erittäin tunnelmallisessa suurhuoneistossa, jonka ystävällisesti soi käyttöömme sen haltija Erkki Makkonen. Tilassa oli jo valmiiksi maantieteeseen, retkeilyyn ja seikkailuun liittyvää materiaalia ja laitteistoa, mikä viritti tunnelman priimasti kohdalleen. Traagisen varjonsa tapahtumaan tosin toi uutinen Fukushiman ydinvoimalan räjähtämisestä Japanissa.

Seminaariin osallistui 25 henkeä, joista miltei puolet oli seminaariemme ja pienempien kausitapaamistemme suhteen uusia tulokkaita. Uusiutumisen ja kehittymisen vire tuntui raikastavan aluetutkimuksellista kenttää, mutta samalla katsottiin taaksepäin pidempien kaarien hahmottamiseksi. Ohessa luettelo esityksen pitäneistä ihmisistä ja lyhyt luonnehdinta kunkin aiheesta.

Maantieteilijä, valokuvataiteilija Mikko Itälahti vei katsojat mustavalkoiselle kuvamatkalle talviselle Hietaniemen hautausmaalle. Hän mietti muun muassa vuoden 1918 valkoisten uhrien hautapaasien muotokieleen liittyvää sanomaa. Kuvissa oli saavutettu mustavalkoisuudella ja kuvakulmilla ajaton rauhan tunnelma, ja niiden oli vaikea uskoa olevan Helsingistä. Aineisto liittyi Hannu Linkolan pitämään maantiede ja maisema -maisterikurssiin. Esityksen otsikko oli Romantiikasta suomalaiseen identiteettiin - visuaalisia fragmentteja Hietaniemen hautausmaalta.

Kuvataitelija Jussi Kivi kertoi kuvin ja sanoin 1970-90-luvun metsäretkistä ja myyttisen erämaan etsimisestä. Nuorten eräseikkailukirjojen innoittamina alkaneet retket jatkuivat kirkasotsaisen kaipuun vedossa, jota todellisuus alkoi tosin himmentää Näimme muun muassa karhunpesän ja laavuleirejä Kuhmon Elimyssalosta. Siellä, 600 kilometrin päässä Helsingistä, voi päästä metsään jopa runsaan kolmen kilometrin päähän lähimmästä tiestä, Kivi valisti. Se on ilmeisesti pisin etäisyys tielle, mitä metsäautoteiden halkomista Suomen metsistä ylipäätään löytyy. Silti romantikon on koettava ikimetsänsä vaikka mielikuvituksen voimin.

Valokuvaaja ja kirjoittaja Antti Koli esitteli mietteitään luonnon kuvaamisesta. Näimme otoksia linnuista, käärmeistä ja maisemista, joille oli yhteistä se, että ne oli kuvattu Helsingistä tai aivan sen liepeiltä - ajokortiton vuosaarelainen Koli on puhdasverinen lähiluontokuvaaja. Hän pui muun muassa ihmisen läsnäolon vaikutusta kuvattiin eläimiin ja eläinten tunnetilojen näkymistä kuvissa sekä toisaalta hetkellisyyden tavoittamisen ja pitkäpinnaisen perehtymisen merkitystä ja parhaassa tapauksessa yhdistymistä.

Filosofisen kulttuurilehti Paatoksen päätoimittaja ja Totuusradion toimittaja Risto Koskensilta esitteli valokuvin ja tarinoin öistä hiihtoretkeä. Erityistä hiihdossa oli se, että se tapahtui Tampereen keskustan kaduilla, jotka joulun jälkeen sattuneeessa lumimyräkässä päätettiin jättää joiksikin tunneiksi kokonaan auraamatta. Hetken aikaa luonto hallitsi suvereenisti liki autiota kaupunkia, mikä oli erityinen kokemus öiselle vaeltajalle.

Merelliseen retkeilyyn erikoistunut kuvataiteilija Nuutti Koskinen sai seminaariväen myötäelämään tuntemattoman ja nimettömäksi jääneen ihmisen kohtaloa esityksessään "Estrelicia (Erään merimiehen tarina)". Siinä hän esitteli tuuliajolle joutuneesta ja sittemmin räjähdyspalossa tuhoutuneesta asuntoveneestä tallentamaansa monipuolista aineistoa. Saimme seurata "merimieheksi" ristityn herran tarinaa 1950-luvulta nykypäivään valokuvien ja dokumenttien kautta (henkilötiedot asiakirjoista ja valokuvien kasvot olivat hienotunteisesti peitetyt). "Merimies" oli noussut yhä uudestaan elämän takaiskuista, osoittanut erityistä optimismia ja jopa keksijän vikaa - kovan onnen venekin oli itse suunniteltu ja valmistettu.

Todellisuuden tutkimuskeskuksen edustajat Pekko Koskinen ja Tuomas Laitinen luennoivat teemalla "Oppuus, ympäristö, esitys". Alustus perustui heidän TTK:n puitteissa laatimaansa Uskominen-opasesitykseen. Interaktiivisissa kaupunkiopastuksissa opas johdattaa katsojan havainnoimaan niitä moninaisia uskomiseen perustavia rakenteita, jotka määrittävät yksinkertaisimpiakin päivittäistoimiamme. Esitys on laajentunut metodologiaksi, jota jaetaan eteenpäin opaskoulutuksena (jonka on tilannnut muun muassa luterilainen kirkko) ja syksyllä julkaistavana kirjana. Pohjimmiltaan on kyse yrityksestä ymmärtää paremmin koko ilmiömaailman luonnetta, mikä alkaa "itsestään selvyyksien" kyseenalaistamisesta.

Maantieteilijä, toimittaja Marko Leppänen palasi retrospektiivisessä esityksessä 1990-luvulle. Kuvat ja tarinat käsittelivät toisaalta Intiaa ja Nepalia, ja toisaalta retkeilyä Suomessa. Leppäsen retkifilosofiana Idässä oli asettua kuukausiksi yhdelle paikkakunnalle ja tehdä ympäristöön retkiä, joissa suunnitelmallisuuden karsiminen minimiin salli kiinnostavien asioiden ja kohtaamisten tapahtua. Suunnitelmallisemmasta otteesta oli esimerkkinä "guru spotting" -teema: enemmän ja vähemmän autenttisten gurujen tapaaminen, mikä korosti sisäisen retken aspektia. Suomi-kuvissa nähtiin retkeilijän takavuosien kiinnostuksen kohteita kalliomaalauksista ja jatulintarhoista autiotaloihin ja saaristoretkiin.

Ylen kehittämispäällikkö, psykoterapian opiskelija Raimo Lång vei katsojat kuvamatkalle pääkaupunkiseudun massiivisiin kaivuu- maansiirtokohteisiin. Niissä koko vanha ulkoinen todellisuus kuoritaan usein pois peruskalliota myöten, ja Lång puhuikin kohteista "nahanluonnin paikkoina". Dramaattiset, luonnonvaloa ja valosaastetta hyödyntävät maisemakuvat edustivat asiantuntijakommentin mukaan 1800-luvun lopun amerikkalaisen maisemakuvauksen romanttisia ihanteita, ja kieltämättä tunnelmissa oli jotain epätodellisen coloradomaista.

Luonto-opas ja ympäristökasvattaja Erkki Makkonen saatteli katsojat syksyisiin tunnelmiin, Tallinnan edustan vanhalle merirosvosaari Aegnalle ja Nuuksion yöretkelle. Karun lokakuiset ulkoiset puitteet tekivät tilaa syväekologiselle ja itsetuntemukselliselle tutkailulle. Lisäksi Makkonen kertoi sukunsa taiteilijoista, Fredrik Ahlstedtista (1839-1901) ja tämän vaimosta Nina Ahlstedtista (1853-1907). Pariskunta kuului Önningebyn taiteilijasiirtokuntaan, ja ensin mainittu oli myös merkittävä taideopettaja oppilainaan muun muassa Gallen-Kallela, Järnefelt ja Halonen.

Teksti-tv-toimittaja ja pyöräilyn matkasaarnaaja Matti Rämö piti esityksensä fillariretkestään, joka vei kesällä 2010 Helsingistä Murmanskiin ja Norjan sekä Ruotsin pohjoisosien kautta takaisin koti-Stadiin. Keikan kohokohta oli Leppävirran parintuhannen hipin Rainbow-leiri ja Vienan ja Jäämeren luonto. Petsamon saastuneisuudesta on toki ennenkin kuultu, mutta oli tylyä nähdä nikkeliteollisuuden todellisuus tuoreista kuvista. Rämö osasi elävöittää matkan vastukset ja riemut sujuvaksi stooriksi. Hänen uusi matkakirjansa Polkupyörällä Thaimaasta Vietnamiin: Hymyn voimaa ja sodan jälkiä (Minerva kustannus) ilmestyi muutama päivä aiemmin.

Pitkän linjan retkeilijä Jukka Siltanen selosti lämpöisen humoristisesti häämatkansa Kreikan saariston off-season -hiljaisuuteen. "Venuksestaan" tunnetun Miloksen saaren idyllistä löytynyt Paleoreman hylätty rikkikaivos terästi kaivannaisteollisuuden historiaan perehtyneitä katsojia. Näimme kuvia tuotantolaitoksesta, jossa kaikki oli jätetty aavemaisesti sikseen kuin tarkoitus olisi ollut vain poistua ruokatunnille. Hieno tilapäisyyden muistutus.

Tamperelaista seikkailijaryhmä TreStalkersia edusti kolme jäsentä, nimimerkit c8h11no2, Nila ja Wormwood. Suomen UE-skenen kunkut mielivät jo ottaa etäisyyttä koko urban exploration -termiin ja päästä toimintaansa aiemmin leimanneesta suorituskeskeisyydestä. Nyt kohteissa on viivytty tunteja vain tunnustellen rennosti atmosfääriä - ja musisoimalla! Näimme taiteellisesti tasokkaan kuvakoosteen autenttisesti kohteissa äänitetyllä soundtrackilla. Ja mitä ne kohteet olivat? Jotain sellaisia mitä ei Suomesta uskoisi löytyvän - mutta ne ovatkin näkymättömissä.

Seminaarin "virallinen suojelija" oli Nina Ahlstedt, ympäristön herkkävaistoinen havainnoitsija.

Jäille! Helsingin saariston kristalliaavat kutsuvat

On maailmanlaajuisesti erikoista, että pääkaupungissa voi olla keskellä kirkasta päivää paikassa, josta kilometrien säteellä ei ole muita ihmisiä.

Yhä ahtaammaksi pakkautuva ja - suoraan sanottuna - pahoinvoivempi Stadi saa pakkastalven myötä kuin taiottuna ihmeellisen henkireiän: merellisen edustansa jäälakeuden. Tunnelmaltaan suorastaan erämaisena se on vaikuttava ja parantava kontrasti mantereen realiteeteille. Alkuvoimaisen vahvana se kutsuu seikkailijoita, haaveilijoita ja luonnonystäviä merisavuihinsa, auringonnousuihinsa, kuutamoihinsa ja helottaviin kevättalven päiviinsä.

Avaruus ja hiljaisuus, raikkaus ja kirkkaus, saarten mosaiikki ja rannattoman meren "äärettömyyksiin" katoava horisontti vaikuttavat mieleen vielä pitkään retken päättymisen jälkeen. Ja jos ajatellaan sitä, että vain pienellä murto-osalla helsinkiläisistä on käytössään vene, on talvi jäineen "demokraattisempi" kuin avovesikausi: meri ja saaristo ovat silloin kaikkien kävely- ja hiihtokuntoisten ulottuvilla. Eksoottisempaa virkistyskohdetta ei ole juuri syytä haikailla.

Tarjoamme tässä tunnelmatuokion eräältä retkeltä itäiseen saaristoon. Helsingin itäpuolen laajahko sisä- ja välisaaristo on maisemaltaan kuin Saimaalta, mutta ulkomerelliset olosuhteet ovat nekin tarjolla kohtuullisen matkan päässä. Helsingin keskustan liepeillä ulkosaaristo alkaa heti Kaivopuiston rannoilta, sillä ulottuuhan itse Vironniemi pitkälle merelle.

Helsingin saariston tunnelma ja näkymät ovat pysyneet vuosisadan ja ennemmän jokseenkin ennallaan. Kuvassa Itäinen Iiluoto vanhoine huviloineen.

Jäästä nouseva kivi on osa Voirasian ja Prinsessan välistä karikkoa, taustalla vasemmalla Kalliosaarenluoto ja oikealla metsäinen Pihlajaluoto.

Kalliosaari on allekirjoittaneelle läheinen paikka, sillä hänellä oli 1998 mahdollisuus olla suuren osan vuodenkiertoa saaren kotitonttuna ja majailla siellä vielä tuolloin sijainneessa vanhassa mökissä. Manner kurkistaa taustalla Aurinkolahden lähiön ja Cirrus-tornitalon hahmossa.

Tauko Kalliosaaren etelälaidalla. Kesällä vilkas lintuluoto on vielä mykkä sokerikumpu.

Kallahdeniemen harjujakson länsipuolinen Uimaluoto ja kaksi hiihtäjää säihkyvässä kaukaisuudessa. Tällaisessa avaruudessa retkeilijällä on hyvät puitteet tunnistaa spontaanisti oman mielensä perusluonto, joka on yhtä lailla kirkas ja rajaton, ja levätä sen käsitteettömässä tietoisuudessa.

Jää on hetkellisyyden näyttämö. Lumen highwayssa kiehtoo sen ilmestymisen vaivattomuus ja sen katoavaisuus. Jäälle luotu infrastruktuuri on luonteeltaan kuin eri värisistä hiekoista rakennettu taidokas tiibetinbuddhalainen mandala, joka heti luotuaan ja tultuaan siunatuksi pyyhkäistään pois ja sirotellaan vesistöön.

Taivas osoittautuu usein mielenkiintoiseksi, kun se ei ole jemmassa puiden tai rakennusten takana.

Villingin eteläpuolen kalliorantaa. Jos läheisessä Santahaminassa on käynnissä ammunta, muuttuu tunnelma unenkaltaisesti Jäämeren rintamaksi.

Handua ja pykälää Itä-Villingin rannassa.

Villingin liepeillä oleva Viipurinkivi on muinaisen idänväylän navigointikiintopisteitä ja koko Suomen vanhimpia tunnettuja merimerkkejä. On mainittu, että kivi olisi merkinnyt Turun ja Viipurin välisen merimatkan puoliväliä. Jos historia ei herätä kaukokaipuuta, sen tekee Suomenlahden rannaton taivaanranta.

Avomeren äärellä, mantereen jäätyä jo kuulumattomiin, on helppo kuvitella olevansa naparetkeilijä jossain arktisella vyöhykkeellä. Jääkarhu voisi ilmaantua minä hetkenä hyvänsä.

Absurdistanian uutisia: "Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna"

Helsingin Sanomat julkaisi 28.2.2011 verkkosivuillaan uutisen, jonka otsikko kuului Lehdet: Hirvikolareissa ei kuolonuhreja viime vuonna. Uutinen jatkui: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen. Asia selviää Liikenneviraston tiedoista, joista kertovat Pohjois-Suomen Median maakuntalehdet Kainuun Sanomat, Lapin Kansa ja Pohjolan Sanomat."

Hirvikolareita kuitenkin tapahtui viime vuonna noin 1300. Onko hirvet tosiaan lennätetty Medi-helillä niin tehokkaasti parhaimpaan eläinlääketieteelliseen hoitoon, ettei niistä yksikään menehtynyt kyseisissä liikenneturmissa? Se on hatunnoston arvoinen saavutus. Sitä kun on oltu luulossa, että niitä kuolee auton kanssa törmäyskurssille jouduttuaan kasamäärin - ellei ensi-iskusta niin viimeistään armonluodista tai surullisesti kitumalla metsäkätkössä.

No niin, paluu reaalitodellisuuteen. Tällainen uutinen muistuttaa karulla tavalla, millaisilla ylikierroksilla "luomakunnan kruunu" -teorialle rakennettu ylimielisyys on kihahtanut ihmiselle hattuun. Eläintä, tässä tapauksessa hirveä, ei nähdä sen vertaa itsenäisenä subjektina, elävänä olentona, että se voisi kuolla. Se on kuin rinnettä alas vierivää painavaa materiaa, joka voi sattua auton eteen ja aiheuttaa harmittavaa aineellista vahinkoa tai pahimmillaan jopa kuolonuhreja. Itse se ei kuitenkaan menehdy; siinä ei ole määritelmällisesti mitään kuolevaista, koska se on luonteeltaan esine, ilmiö, tapahtuma tai väline - jälkimmäistä ainakin metsästäjille ja herkkusuille, jotka saavuttavat sen käytöstä nautintoa sekä taloudellista hyötyä.

Emme toki myönnä ajattelevamme näin radikaalisti - tiedämmehän, että jopa ruukkukasvi voi kuolla - mutta yllä siteeratun kaltainen uutisointi on eräänlainen freudilainen lipsahdus ja paljastaa missä de facto mennään; kuinka jäätävän kykenemättömiä olemme - ainakin yhteisön tasolla - myötäelämään toisten aistivien olentojen kärsimyksiä ja myöntämään niiden olevan itseisarvoisia toimijoita. On salettia, että ihminen ei henkisesti etene mihinkään ja on itse tuomittu monille hyvinkin valitettaville seuraamuksille niin kauan kuin hänen hybriksensä estää häntä tuntemasta kunnioittavaa yhteenkuuluvuutta muiden lajien kanssa. Ei ole kyse siitä, että hirvihenki pitäisi käytännössä nähdä kaikessa mielessä yhtä arvokkaaksi kuin ihmishenki - vaan siitä, että pystymme edes tunnistamaan ja myöntämään hirven kuolonuhriksi, kun se jää automme ruhjomaksi ja lakkaa hengittämästä.

Jos se ei olisi niin traagista, niin se olisi suorastaan viihdyttävän harhaista, että joku kirjoittaa tosissaan: "Suomessa vältyttiin viime vuonna kuolemaan johtaneilta hirvikolareilta". Tällaista Absurdistanian uutista lukiessa tekee mieli heittää kehiin samasta aiheesta toinen vetäisy. Se menee tahollaan yhtä överiksi, mutta toimii tässä yhteydessä tervehdyttävänä vastapunnuksena. Päästäkäämme ääneen Pentti Linkola. Yksitoista vuotta sitten hän antoi mielikuvituksensa lentää ja kirjoitti hirvionnettomuusuutisen, joka menee näin:

Nuori uroshirvi kuollut Tampereen moottoritiellä.

HS/Aluetoimitus. Nuori uroshirvi joutui maanantaina illansuussa suurehkon henkilöauton ruhjomaksi Hämeenlinnan-Tampereen viikko sitten avatulla moottoritiellä, Kalvolan-Sääksmäen rajalla lehtitaimikkoisella tieosuudella. Silminnäkijöiden mukaan tietä ylitti kaksi hirveä, jotka käyttivät ripeästi hyväkseen liikenteen lyhyttä taukoa, mutta arvioivat nähtävästi väärin pohjoisen suunnalta lähestyvän auton erittäin suuren ylinopeuden. Toinen hirvi pelastui täpärästi. Vainajalta katkesi toinen etu- ja toinen takajalka, ja se sai rintaansa syvän avohaavan. Paikalle hälytetty Kalvolan luonnonsuojeluvastaava Inkeri Nurmela saapui noin 15 minuutin ja Hämeenlinnan eläinambulanssi noin 25 minuutin kuluttua, mutta hirvi, joka kykeni siirtymään vain noin 30 metriä yliajopaikalta, oli jo menettänyt verta niin paljon, ettei verensiirtoon enää ryhdytty, ja hirvi menehtyi jo kolmen minuutin kuluttua ambulanssin saapumisesta.

Vainaja, joka oli syntynyt toukokuussa 2011 (sic!), kuului 7 hirven yhteisöön, jonka kotitilan uusi tie halkaisi noin 600 metrin matkalta siten, että 3/5 jäi tien länsi- ja 2/5 itäpuolelle. Yhteisöllä oli ollut suuria vaikeuksia ylittää päivittäin uutta tietä, ja onnettomuutta osattiin odottaa, kertoo Nurmela, vaikka yhteisön jäsenet tunnettiin erittäin valppaina ja huolellisina henkilöinä. Vainajan onnettomuudesta pelastunut seuralainen lienee ollut sen emänpuoleinen vanhempi urosserkku (synt. 2009), jonka tiedettiin yleensä liikkuneen vainajan seurassa.

Kuten tunnettua, luonnonsuojelijat ovat vaatineet maan valtateitten kaikkien metsäosuuksien rakentamista tunneleina. Kyseinen Hämeenlinnan ja Vanajan siltojen välinen tieosuus oli ensimmäisenä tunneliratkaisusuunnitelmassa, koska jo alueen edellinen moottoritielinjaus vuodelta 2000 aiheutti sietämättömän onnettomuusruuhkan senkin jälkeen kun kattonopeuksia alennettiin. Äänestyspäätöstä, jossa maanpäällinen vaihtoehto voitti, Nurmela pitää pöyristyttävänä.

Mainittakoon, että onnettomuudessa sai surmansa myös autoa ohjannut isä lapsineen. Lapsia lienee ollut kaksi tai kolme.

(Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa - ja millä ehdoilla, Tammi 2004. S. 161-162)