Stemu kohdallaan: Näsinkivi

Ylimuistoisista ajoista ovat ihmiseen vedonneet poikkeukselliset luonnonteokset.

World Is Not Enough.

Eräänä hyytävänä talvi-iltana 1999 allekirjoittanut oli elämänsä tähän asti ainoan kerran kiinnittämässä isojen ulkomainostaulujen plakaatteja. Silloin liisteröitiin paikalleen edellä mainitun Bond-elokuvan mainoksia. Aika ajoin elokuvan nimi palaa yhä mieleen. Muun muassa eilen.

Uutisoitiin nimittäin, että suomalainen lensi ensimmäisenä ihmisenä purjekoneella Mount Everestille. Kohdetta tosin kutsuttiin vain Everestiksi. Tämä tuttavallisuus mutta ennen kaikkea tempaus itsessään kielii siitä, kuinka maailman eksoottisimmat ja äärimmäisimmät paikat ovat muodostuneet itseään toteuttavien "kun mikään ei tunnu enää miltään" -tyyppien leikkikentiksi. Televisiossa pyörii jatkuvasti ohjelmia, joissa jokin reteilijä syöksyy nopeasti leikattuna tapahtumasarjana halki planeetan kaukokolkkien; kenties extreme-hengessä fiilistelemään jonkun heimon matoateriaa ja yöllistä popparituaalia, kunnes seuraavassa sekunnissa laskeutumaan helikopterin kyydissä iät ja ajat eristyneenä säilyneelle aavikolle, jossa kuvataan jännää liskoa ja naureskellaan vesipullon ripeää tyhjentymistä ennen kuin kiidetään kolmen tuhannen kilometrin päähän laguuniin laitesukeltamaan. Ja koralliriuttojen keskellä ajatellaan jo, että hei pingviinejäkin täytyy päästä bongaamaan. Ero jonkun kapteeni Cousteaun syvän perehtyneeseen ja aidosti kohdettaan rakastavaan otteeseen on musertavan ilmeinen.

Hötkyilevä hotkinta ei ole tietenkään mikään irrallinen ilmiö, vaan kuva meistä ja ajastamme: kyltymättömyydestä ja levottomuudesta, jonka fyysisen paisumisen mahdollistaa säälimätön öljynkäyttö. Sille on kuitenkin olemassa vastalääkkeensä: opetella jälleen katsomaan ja arvostamaan lähellä olevaa. Tässä asiassa on hieman tarvetta keksiä pyörää uudestaan. Ennen paikalliseksi ylpeydeksi riitti seudun kokoontumismäki tai jokin luonnonhistoriallinen kohde, kuten harju, hiidenkirnu tai lähde. Arvostusta osoitettiin käymällä kohteella - tyylillä ja pieteetillä; pyhäpuvussa, eväskorin kera ja ehkä laulunsäkeeseen valmistautuen - kuten myös opastamalla rinta rottingilla matkalaiset sen luo sekä tekemällä rakenteita kohteen erityisyyttä osoittamaan ja visiittejä helpottamaan.

Tällaisestä kohteesta on esimerkkitapauksemme, Porvoon Näsinkivi. Se on mahtistemu ja näköalapaikka, joka on jäänyt melko lailla unohduksiin, vaikka sijaitsee aivan turistien suosiman kaupungin keskustassa.

Lehden ollessa puussa jää Näsinkivi miltei tyystin viherhuntuun, mutta talvella sen huomaa helpommin. Näsinmäellä sijaitseva kivi on sadan metrin päässä maantiestä, kaupunkiin vievän sillan tuntumassa.

Näsinkiveä lähestyvä matkalainen huomaa pian varustukselta näyttävän rakennelman. Kuin kruunu asettuu se majesteetillisen järkäleen laelle.

Suomen ensimmäinen naisvalokuvaaja Natalia Linsen kuvasi Näsinkiven joskus 1800-1900 -lukujen taitteessa. Kiven mainitaan olleen matkailijoiden ja taiteilijoiden mielipaikka. Sen laella oli puinen näköalatasanne ihailuun, oleskeluun ja seurusteluun.

Kiven länsilaita on haljennut ja muodostanut monia metrejä syvän kanjonin.

Kanjonin pohjaa kulkee kapoinen sola. Siinä on oikeaa "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" -jylhyyttä.

Nykyinen betoninen terassi portaineen on tiettävästi 1930-luvulta. Tuolloin paikalle huristettiin jo T-Fordilla.

Ikihonka on siirtolohkareeseen verrattuna vain sylivauva.

Sinällään hyväntahtoisen "luonnonsuojelun" kirjaimellinen varjopuoli. Merkittävää maisemaa ei saada pidettyä auki, kun ei hennota kaataa sitä peittäviä puita. Ilmiö on maanlaajuinen: Suomen taulu pusikoituu umpeen.

Näkymä etelään seurailee jokivartta, osuu Kokonniemen mäkiin ja tavoittaa pilkahduksen merta. Näsinkiven voi olettaa myös toimineen joskus vartiopaikkana.

Punamullatut ranta-aitat pilkottavat.

Aikoja ylittävässä vakaudessaan on kivi kiintopiste hajaantuneisuudellemme.

Näyttäviä siirtolohkareita luonnollisesti hämmästeltiin ennen kuin oppi jääkaudesta ja sen toimista tuli tietoisuuteen. Paikallislegendoissa haettiin selitystä muusta kallioperästä irrallaan oleville järkäleille, joiden kiviaineskin poikkesi usein paikallisesta. Merkittävän sijaintinsa ja näyttävyytensä vuoksi Näsinkivi on luonnollisesti saanut osakseen monia tarinoita, joista alla yksi Porvoon kunnan sivuilta poimittuna. Jättiläistähän asialle tarvittiin.

"Ennen vanhaan uskottiin, että Näsin kivi on jättiläisen Näsinmäelle heittämä. Suomenkylän kalliolla asui rauhaa rakastava ja hieman aamu-uninen jättiläinen. Porvoon kirkkoa alettin rakentaa ja aamusta iltaan naputeltiin ja koputeltiin kiviä, niin että jättiläinen häiriintyi. Se voivotteli melskettä ja työnsi sammalta korviinsa.

Kun kilkuttelu ja kolkuttelu olivat viimein tauonneet, alkoivat eräänä pyhäaamuna kirkon uudet vaskiset kellot mäikäämään niin, että jättiläisen korvat soivat. Se hermostui, nappasi vierestään kiven ja paiskasi sen kohti Porvoota tarkoituksenaan hiljentää häiriötekijä. Aivan tarpeeksi pitkälle jättiläinen ei jaksanut heittää, ja kivi mätkähti Näsin puolelle jokea. Pettyneenä muutti jättiläinen kauemmas Porvoosta Sipoon laajoihin metsiin, mutta sen heittämä kivi jököttää edelleen Näsinmäellä."

Jälkisanat:

Vain sellainen paikan arvostus, millä on juurensa paikallisuudessa, voi kypysä rakastamaan maailmaa laajempana. Asiat etenevät askelittain. Toisinaan myös fyysisin askelin - eikä näiden tarvitse olla harppovat tärkeää löytääkseen.

Maailma on tarjottimella. Se on tarpeeksi.

Talvipäiviä uusmaalaisessa salouinolassa

Sateisessa talvikorvessa lieska suo ikiaikaisuutta henkivän lohdun.

Kaamosaikana luonnonvalo on kortilla. Tällöin metsäretkille ei tule helposti lähdettyä. Hämärän ja pimeän valtakunnassa on kuitenkin oma viehätyksensä, mitä lempeämpien vuodenaikojen ylenpalttisessa hehkussa ja loisteessa ei voi tavoittaa. Se on uinolan lumoa.

Lumeton ja lehvistä riisuttu maasto on vahvan oloinen, pelkistetyssä totisuudessaan kuin ajan tuolla puolen. Se sekä kertoo että kätkee paljon. Harjaantunut silmä voi lukea siitä myös kesää koskevaa salakirjoitusta, vaikka suvi on loitonnut mahdollisimman kauaksi vuodenkehän toiselle syrjälle - kuin pääsky taivaanääreläisten etäisyyksiin. Pitkät mustaan upottavat yöt ja lyhyet hailakat päivät on marras metsänsalin ylivertainen ruhtinas. Metsä torkkuu vaitonaisena. Vain harvat eläimet ovat jääneet sijoilleen. Keekoilijoita ei aika suosi, mutta harmaan hämähäkin tai utuolentona ilmaa askeltavan sääsken ottaa vesipisaroista raskas kuusikko tummaan syliinsä ja suojaa uskottunaan. Ja aina nousee yksinäinen tiainen tai korppi merkkitapaukseksi ja arvohenkilöksi, kun se yllättyneenä kurkistaa kolealle kankaalle ilmaantunutta kulkijaa.

Osana pimeimmän vuodenajan todellisuutta aivan pääkaupungin liepeilläkin avautuu monella taholla erämainen rauha. Ruuhka-Suomen hämäränhyssyisten salomaiden ainoan särötekijän, liikenteen jymyn, lakaisee pois sopiva tuuli. Ja puhurien vongerrukset ovat valtoimellaan juuri tällaisena lounaisen virtauksen hallitsemana talvena, joka ei ole vielä täyttänyt termisen talven määritelmää ja on siis tosiasiassa ollut pitkitettyä syksyä. Atlantin leudoista mainingeista ponnistavat matalapaineen keskukset tekevät säästä kuin teinikapinallisen, joka on saanut aikuisen voimat mutta ei hallitse mielialansa ailahteluita. Vähän väliä tuulee ovia paiskovasti ja välissä on päiviä, jotka ovat niin tyynen loikoilevia kuin vain myrskyä edeltävät hetket voivat olla. Silloin eivät konkelotkaan kitise.

Vaelsimme kahtena päivänä Uudenmaan suurimmilla tiettömillä metsämailla Kirkkonummen ja Siuntion suunnalla. Ohessa muutama kuva tapahtuneesta.

Aamuauringossa kuljetaan pellonlaitaa, jonka laidalta alkaa metsämanner. Seuraavat asutukset ovat kahdeksan kilometrin päässä.

Seija-myrsky on riehunut edellisyönä ja vihoittelee yhä vaelluksen alkuvaiheessa.

Polkuja ei juuri ole - paitsi kauriiden tekemiä.

Yleisimmät luontotyypit vaihtelevat mäntykankaista kalliometsiin ja rämeistä korpikuusikoihin.

Kääpien kaupungissa.

Törmäämme pystyyn kuolleeseen metsälaikkuun.

Alueella 1970-luvulta retkeillyt Romantic Geographic Societyn edustaja ja retkikunnan tiennäyttäjä muistaa äkkiä, että patosi tällä kohtaa aikoinaan metsäojan. Ennallistetun soistuman äärellä herää samankaltainen onnistumisen ilo ja ylpeys kuin lienee ojittajalla ollut aikoinaan.

Vaellus jatkuu.

Keskipäivän aurinko valaisee kaamoksella parhaimmillaan tämän verran. Talvisen valon määrä eteläisen Suomen luonnossa on kaksikymmentä kertaa vähäisempi kuin kesällä.

Muistuma kesästä. Ikivihanta suopursu tuoksuu keskitalvellakin huumaavaa aromiaan, joka on lietsonut niin kiimaisia hirviä kuin berserkkitilaa hakevia viikinkejä.

Suolampi on jäässä.

Etelään avautuvalla rantamättäällä tarjoutuu harvinainen tilaisuus paistatella päivää. Elimistön keskuskello havahtuu selvästä signaalista ja panee väsyttävyyttä valuttavan melatoniinihanan kiinni.

Luonto on taiteilija, mutta tätä teosta ei parane lähestyä.

Karuimman kasvupaikan männyt ovat kuin bonsai-puita ja voivat olla ties kuinka vanhoja.

Valtatien kaltainen selänne kutsuu rivakkaan kulkuun.

Geonostalgisen suuntauksen edustaja tauolla. Jokunen risu muuttuu tuhkaksi ja erinäiset kuivatuotteet ruoaksi ja juomaksi. Suovesi täyttää osansa moitteetta.

Pienissä yksityiskohdissa on metsämanner itsessään.

Vielä pilkahdus aurinkoa. Koskahan taas tapaamme?

Kuun nousu kertoo lyhyen päivän päättymisestä. Kuutamo ja rauhassa kehittyvä hämäränäkö antavat mahdollisuuden jatkaa pitkään lamputonta kulkua.

Toinen vaelluspäivä on sateinen, kyllästetty hopeisella harmaudella.

Mietitään etenemisreittiä.

Ylitetään soita.

Taival käy yhä märemmäksi ja upottavammaksi.

Yllätyksen voi tarjota myös tutun reitin katkaiseva tulva.

Kuusikonkelon kaarna on rosoisesti raavittu monen metrin korkeudelle. Mikä tekee tällaista? Kynsiään trimmaava täpläturkki, ilveskissa?

Vaikuttunut hetki vuoren huipulla. Kansanperinne-blogista tuttu kirjakustantaja näyttää mallia, että eräillä voi myös herrasmiesmäisesti ulsterissa.

Utu kätkee etäiset rannat. Mökkejä ei ole. Kesällä täällä voi tavata kuikan tai kalasääsken.

Kelohongan pinta on herännyt uuteen eloon sen jälkeen kun pudonnut kaarna vei yhden elämänmuotojen kerroksen.

Leiriä pystyyn.

Onni voi olla tämän näköinen.

Päivä, joka ei koskaan oikeastaan valjennut, on korvessa syvähämärä.

Tuoreiden kellistysten säleet loistavat häkellyttävän valkeina.

Esirippu laskeutumassa. Pian lumi ja jää on ottava paikan haltuunsa.

Pyhän lehmän nuolaisut

Pyhänä oleminen on itsessään intialaislehmän duunia, mutta toisinaan ne kokeilevat muutakin.

Ken kaipaa kesää ja lehmiä – ja sellaisiahan ovat eittämättä kaikki – on saava niistä tuulahduksen seuraavassa. Jaamme pienen muistelman, joka sijoittuu vuoden 1997 viimeisiin päiviin ja kauas myyttiseen Intiaan.

Allekirjoittaneen matkavihkomerkinnöistään koostama teksti julkaistiin alun perin lehmäaiheisia kirjoituksia sisältävässä Ei auta sano nauta -kokoomateoksessa (Maahenki, 2007).

****

Tässä kuvattu tilanne sijoittuu Keralaan, Etelä-Intiaan, jossa kirjoittaja oli viettämässä talvea reippaissa hellelukemissa. Keskipäivän kuumimpina hetkinä oli paras pysytellä varjossa. Kirjoittaja luki ja mietiskeli, mutta maantieteilijän mieli veti löytöretkiinkin.

Kerran päädyin retkilläni syrjäiseen kylään. Uskoin sen näyttäneen samalta satoja ja tuhansia vuosia. Punainen maankamara oli muhkuraista ja halkeillutta. Polku kiemurteli palmunlehväkattoisten savimajojen keskellä. Missään ei näkynyt merkkejä nykyajasta. Ei televisioantenneja, ei sähköjohtoja, ei minkäänlaisia ajoneuvoja, ei edes polkupyöriä.

Ihmiset olivat arkinuhjuisia mutta ylväitä. Miehet yksinkertaisissa lannevaatteissa, naiset värikkään intianpuuvillan verhoamia. Useimmat kyläläisistä, aivan lapsetkin, olivat uppoutuneet yhteen alueen harvoista ansiotöistä. He kilkuttivat alkeellisella vasaralla kivenmurikoita pienemmäksi ja pienemmäksi, aina karkeaksi soraksi asti. Siten Intiassa tehdään teiden ynnä muiden kohteiden rakentamiseen tarvittavaa sepeliä. Käsityönä, kookospalmun lehväkimpun varjossa.

Näytin paikallisten mielestä luultavasti lähinnä avaruusaluksesta astuneelta humanoidilta. Hohtavan vaaleaihoinen ja kaljuksi ajeltu 190-senttinen muukalainen ei sulautunut millään niille kulmille. Niin oikean kuin vasemman käden suunnalta kaikuivat kiinnostuneet, ehkä kiusoittelevatkin Halo!-huudot.

Päätin spontaanisti olla vastaamatta yhteenkään kontaktia hakevaan huudahdukseen. En halunnut olla epäkohtelias, mutta kaiketi olin jo aiempina viikkoina kyllästynyt jatkuvaan huomioon. Huutajia oli muutenkin pakahduttavasti liikaa, en voinut ratketa jokaiseen kompassisuuntaan. Siispä kuljin kylänraittia ottamatta katsekontaktia keneenkään. Rauhallisesti, hyväryhtisesti ja tietoisin askelin.

Pian vastaan tuli eräänlainen kylän keskusaukio, jossa kuivui pyykkiä ja kasvaa kituutti niitty. Istuin alas maahan. Mukanani oli munniharppu. Toisin sanoen pieni etuhampaita vasten pidettävä rautasoitin, jollaisen muunnoksia yhtä lailla Siperian shamaanit ja Sisilian paimentolaiset kuin keskiaikaisen Tukholman kaljaveikot ja Thaimaan viidakkoheimot (bambusta tehty versio) ovat pärryttäneet.

Munniharpun ääni on itsessään vähäinen, mutta soittajan kallo toimii kaikukoppana ja suurentaa äänen hämmentävän kantavaksi. Suuonteloa ja hengitystä säätelemällä soittaja voi loihtia pienestä metallivänkyrästä varsin ihmeellisen äänimaailman.

Siinä niityn laidalla aloin nyt näppäillä munniharppua. Jättäydyin musiikin vietäväksi. Voidaan sanoa, että pakenin siihen. Halusin hetken aikaa olla kaikkien Halo!-huutojen ulottumattomissa. Yhtä sisimpäni kanssa.

Mutta tuskin ehdin aloittaa, kun tajusin saaneeni "fanin". Ja miten yllättävältä taholta! Noin viidentoista metrin päässä laidunsi kaunis valkoinen lehmä. Pyhä lehmä, Intiassa kun oltiin. Kuultuani soitantoni lehmä lopetti syömisensä ja nosti päänsä. Sitten se alkoi ihmetyksekseni askeltaa suuntaani. Eläin kulki selvästi musiikin vetämänä.

Taustaksi täytyy mainita, että Intiassa näkemäni lehmät olivat täysin itseensä sulkeutuneita, voisi jopa sanoa autistisia. Ne eivät korvaansa lotkauttaneet, jos bussi tai kuorma-auto ajoi täyttä päätä torvea soittaen puolen metrin päästä. Ne märehtivät kaikessa rauhassa keskellä ajorataa tai missä milloinkin sattuivat olemaan, tuntuivat olevan omissa maailmoissaan. Ihminen oli asia, joka ei olisi voinut niitä vähempää kiinnostaa. Mutta tämä valkoinen yksilö... Lopetin soittoni samalla sekunnilla, kun eläin alkoi karhealla kielellään nuolla kasvojani.

Koko kylä ympärilläni oli hiljentynyt jo lehmän kulkiessa luokseni. Kiviä ei enää kilkuteltu, ei hyräilty, huulta heitetty. Oli täysin äänetöntä. Tajusin olevani kyläläisten intensiivisen huomion keskipisteenä. Ilmapiiri oli kivettynyt, uskonnollisesti latautunut.

Mielessäni välkähti se ajatus, että seuraavaksi kyläläiset joko heittäytyisivät kunnioituksesta maahan tai sitten riistäytyisivät kimppuuni. Lynkkaisivat oudon ilmestyksen, joka oli demonisesti lumonnut heidän pyhän lehmänsä. Ja ammu vain jatkoi ahdistelemistani.

Tilanteesta oli mitä pikimmin päästävä, ajattelin. Kiemurtelin ylös. Asetin kämmeneni itämaisen tervehdyksen tyyliin ja tein kohteliaan kumarruksen lehmän suuntaan. En missään tapauksessa halunnut häpäistä eläintä hindujen edessä. Peräännyin kasvot lehmää kohden, yhä kämmenet yhdessä. Lopulta käännyin ja lähdin kävelemään. Pois aukealta, pois koko kylästä.

Kaikki tuijottivat hiljaisuuden vallassa. En vieläkään ottanut katsekontakteja kehenkään, ehkä nyt epämääräisen uhkan pelottamana. Kuljin silti tarkoituksellisen hitaasti ja ryhdikkäästi. Kuin Buddhan askelin, ajattelin. Kuljin pois. Eikä kukaan tällä kertaa huutanut "Halo!".

Lehmiä palvotaan myös patsaina. Tälle on uhrattu värejä, kukkia ja hedelmiä.