Vinosti kävi, tuumasi sinipaatti porvoolainen.
Epäilemättä kunniallisin loppu laivalle on saada merihautajaiset. Haikean juhlava ritualistinen upotus, jossa alus saa hitaasti vajota sen elementin syliin, joka antoi sille merkityksen ja elämän, kannatteli sitä kuin omaa lastaan. Ainakin ahdinkoon joutuneiden sotalaivojen tiedetään upottaneen itsensä (välttyääkseen joutumasta vihollisen saaliiksi), mutta todennäköisesti tapa on laajemminkin käytössä ympäri maailman meriä hankkiuduttaessa eroon loppuunpalvelleista aluksista. Toki ekologisin eutanasia purrelle on sen purkaminen, materiaalin palauttaminen hyötykäyttöön. Jollain tapaa inhimillisimmin, vanhuuden ja kuoleman aspektit hyväksyen, alus kuitenkin haipuu aktiivista inaktiiviin, kun se vain hylätään rannalle tai matalikolle luonnonelementtien hitaan mutta varman hajotustyön armoille. Kuntien järjestystoimelle tällaiset irtolaislaivat on kauhistus - niiden hävittämiseen ei yleensä löydy varoja - mutta rannikkomaisemalle ne antavat pikantin lisänsä ja elähdyttävät kulkijaa pelkällä läsnäolollaan.
Ammoin 1980-1990 -luvuilla Porvoontieltä näkyvällä Bölsfjärdenillä (Karhusaaren ja Majvikin välissä) istui karikossa siihen tarkoituksellisesti ajettu ja hylätty laiva. Sen nimi oli Gun. Metallinen valas ruosteisine kylkineen viritti maantiellä kulkemiseen säväyttävän kokemuksen. Kuin vanhaa tuttua sen näkemistä odotti, kun tietyn mutkan jälkeen alkoi alamäki ja ruovikkorantainen lahdenpohja aukeni hollille. Varmaan parikymmentä vuotta, ehkä enemmänkin, ehti Gunin linjakas olemus täydentää maiseman merihistoriallis-romanttista ulottuvuutta ja suoda lepopaikan lokeille. Sitten sen kylkeen tyssähti toinenkin, hieman pienempi autiolaiva. Gun oli saanut kaverin! Aluksilla oli esteettisen antinsa lisäksi oma meriturvallisuutta edistävä tehtävänsä, merkitsiväthän ne kavalaa kivikkoa veneilijöiden vältettäväksi. Pettymys oli lopulta melkoinen, kun Sipoon kunta oli kaapinut kassalippaansa pohjilta varat hylkyjen paloitteluun. Vaikka vuodet ovat vierineet, tulee yhä samaista Bölsfjärdenin kohtaa katsottua kuin odottaisi Gunin siihen palanneen. Lahdenpohja on nyt autio ja steriili.
Aavelaivojen traditio seudulla kuitenkin jatkuu. Hieman idempänä, Emäsaloon vievän tien laidalla Tolkislandetilla avautuu joutoranta, jolla atomi atomilta universumiin purkautuu kaksi mainiota purkkikuomaa. Toinen istuu siivosti rantasoralla, toinen kallistuu kuin kosmista huippausta tuntien matalassa vedessä. Luomme tässä kuvakatsauksessa katseen "Siniseen" ja "Punaiseen", kuten aluksia kutsumme vailla tietoa niiden oikeista nimistä.
Siinä missä kaikista laivoista tulee jossain vaiheessa jätettä, voi homman kiepsauttaa toisinkin päin. Seikkailijataiteilijat Tommi Taipale ja Teemu Takatalo kumppaneineen rakensivat jätteistä merikelpoisen purjealuksen, "pelastusalus" Silakan. Se laskettiin vesille loppukesästä 2010 Taivassalosta ja sillä käytiin muun muassa Eestissä. Alus on yhä olemassa ja bongattu taannoin Suomenlinnassa, mutta sen taivallus päättynee pian romutukseen. Silakalla vieraili vuosien varrella joukko ajattelijoita miettimässä Itämeren ja yhteiskunnan tilaa, pelastamassa siis maailmaa. Keskustelut ja silakkalaisten tarina on tallennettu juuri ilmestyneeseen kirjaan Pelastusalus Silakka:
7 kommenttia:
Kiitos jälleen mielenkiintoisesta blogikirjoituksestasi. Niistä tulee aina mieleeni Hausjarven Turkahaudan Torttilan isäntä, sukulaismies tietty, joka kerran esitelmöi, että ladon pitää saada kuolla rauhassa. Siis oman aikansa mukaisesti. Aikaa näet on ja se on täysinpalvelleen ladon luoneteelle ja luonnolle sopivaa, että se kuolee kenenkään häirsitsemättä.
Oli pistämättömästi sanottu, ei osannut sanoa siihen mitään lisää.
Kiitos kertomasta, kuulostaa mainiolta herralta.
Latojen luhistumista on tullut katseltua. Välillä tosin tuntuu, niiden annetaan liiankin huolettomasti mennä, kun pienellä hoidolla elinkaari voisi jatkua pitkään. Ladon purkaminen vaikuttaa eräänlaisesta huumorintajuttomalta aggressiolta. Sitä toki harvoin kohtaakaan. Muistan, kuinka brutaalilta tuntui kun kaupunki purki syyttä suotta vanhan ja ison ladon Pihlajamäen takaa 1997. Syynä oli vain se, että lato oli liian villi juttu pyörätien laidalle.
Muistin heti Zakynthoksella olevan Shipwreck Beachin laivavainaan, joka yhä tarjoaa varjoa auringon kärväämille turisteille.
terve Marko.. hassu juttu, seuraan blogiasi ja mielenkiinnolla joten eipä jäänyt huomaamatta tämä..
http://paavari.blogspot.fi/2013/07/aika-kultaa-tai-vie-muistot.html
kuumottava sattuma.
Terve! Tutun näköisiä paatteja tosiaan :) Pakkohan se on tuollaisten kohdalla pysähtyä, kun kohdalle osuvat, eikö?
Blogisi ja sen lakonisen oivaltava kirjoitustyyli ovat hienoja.
Hei, jos haluat todelliseen laivanraatojen mekkaan, niin suuntaa Porvoosta noin 22 kilometriä itään. Paikan nimi alkaa Iillä. Tosin se on saattanut ikävästi jo hiukan siistiytyä sitten 2000-luvun taitteen, jolloin ekan kerran haltioiduin kaikesta lahoavasta, ruostuvasta ja kaijanviereen uponneesta siellä.
Vinkki on otettu kiitollisuudella vastaan.
Lähetä kommentti