Ikkuna tulevaisuuteen: hylätty turkistarha

Ruosteen raidoittama varjotalo sukeltaa esiin metsiköstä.

Usein hylättyjä rakennuksia nähdessään, nousee mieleen muiden tunteiden lomassa harmitus: miksi tuokin hieno saavutus ja toimeliaisuuden näyttämö on pitänyt päästää tärviölle. Toisinaan kuitenkin tapaa hylättyjä paikkoja, jotka tuntuvat saaneen juuri ansaitsemansa kohtalon. Melko lähellä Loviisan keskustaajamaa sijaitsee eräs tällainen. Syksyisellä pellonlaidalla kyyhöttää lakkautettu turkistarha. Rehevä kasvillisuus kiertää armeliaasti käärinliinojaan kauhtuvien varjotalojen ympärille. Korkeudessa kälättää muuttava hanhiparvi, muuten on hiljaista ja pysähtynyttä.

Loviisalaisjäänne on jotain, joka tuskin julistaa kunniaa ihmislajille. Sen on parempi laskea päänsä pysyvään vaikenemiseen. Matalaräystäisessä latteudessaankin se on monumentaalinen todistus ajasta, joka herättää vielä jonain päivänä epäuskoista ihmetystä. Kun näemme hylätyn turkistarhan, näemme samalla tulevaisuuteen. Vai voisiko moraalievoluutio mennä maitohapoille, pysähtyä tai jopa hoiperrella taaksepäin? Jos tällainen mahdollisuus on edes teoriassa olemassa, eikö meidän tulisi ponnistella vieläkin enemmän ollaksemme lajimme erityiskykyjen, eettisen tajun ja ainutlaatuisen vapaan tahdon väärtejä? Joka tapauksessa sormella ei ole syytä osoittaa ketään erityisesti; kyse on meistä, kollektiivisesti, nykyisestä tasostamme. Eivätkä ennusmerkit riman ylöspäin nitkahtelun suhteen ole mitenkään toivottomia. Tästä jatketaan.

Näkymästä ei voi erehtyä. Hillerimäisen huiskeat tönöt ovat lajityypillisiä turkistarhalle.

Jos koettu kärsimys jättäisi jälkensä paikkaan ja sen mittaamiseksi olisi olemassa jokin geigermittarin kaltainen instrumentti, alkaisi masiina tässä kohtaa jo rätistä vauhkona.

Reunaryteikkö on niin tiheää, että eteneminen on vaikeaa.

Keskuskadun näkymä.

Tarha on ollut pieni. Numero 11 taitaa olla järjestysluvultaan viimeinen varjotalo.

Valoa tunnelin päässä. Täällä säilytettiin verkkopohjalla villieläimiä. Olot olisivat skandaalimaiset koirillekin, mutta ketut ja minkit eivät ole laumaeläimiä. Niiden perimä huutaa omaa rauhaa ja jopa 30 neliökilometrin reviiriä.

Vertailuksi kuva vastaavasta varjotalosta aktiivitilassan (lähde http://animalsheard.wordpress.com/).

Ruokinta-aukko.

Säilytystilat ulkopuolelta nähtynä. Mikähän on saippuan säilytystelinettä muistuttavan kapistuksen funktio?

Harjaantunut tarhuri nappasi eläimet niskalenkkiin kiristettävällä ottimella.

Laajennus jäi kesken? Lisää häkkejä pöpelikössä.

Varjotalon kattoa ruskasävyisenä.

Ja kaikki tämä sen vuoksi, että jotkut ovat saaneet ihastella kuvaansa peilistä.

Allekirjoittaneen ollessa lapsi 1970-luvun lopulla esitettiin televisiossa amerikkalaissarja Polttouhrit. Myöhäisillan draamaa eivät toki nappulat päässeet katsomaan, mutta se nostatti pienen buumin, joka murtautui aikakausilehtien sivuille. Muisteltiin "Euroopan juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua", esiteltiin keskitysleirejä. Jossain Seurassa tai Avussa oli liittoutuneiden tiedustelukoneen ottama ilmakuva täydessä toiminnassa olleesta Birkenausta; kuvatekstit esittelivät, mikä ihmisjono oli matkalla kaasukammioon, missä tuprutti krematorion piippu ja missä pukkasi porukkaa junasta "uuniin, duuniin" -valintakomitean eteen. Se kaikki oli tietysti hämmentävää, varsinkin kun alakoulun opetus ei maininnut asiasta sanallakaan. Maanpäälliset kuvat keskitysleireistä esittelivät helvetin esikartanon sijasta kuitenkin siistin ja organisoidun näköisiä paikkoja. Kaikissa toistuivat pelkistetyn asiallisten harjakattoisten parakkien suorat rivit. Ja kun nämä lehtikuvat olivat piirtyneet mieleen, oli ensimmäisen turkistarhan näkeminen välitön ahaa-elämys. Sama muoto, sama funktio. Moni koki varmasti saman oivalluksen jo kauan ennen kuin eläinoikeusliike alkoi 1990-luvulla rinnastaa turkistarhoja keskitysleireihin.

Jos ollaan tarkkoja, on termin käyttö harhaanjohtavaa. Keskitysleiri - ihan viralliselta nimeltään - oli esimerkiksi se paikka Lahdessa, johon Venäjän valkoisen pohjoisarmeijan Suomeen maaliskuussa 1920 paenneet rippeet - yli tuhannen sotilaan ja siviilin joukko - pantiin odottamaan asiansa selkiintymistä. Ketään ei ollut tarkoitus saada päiviltä tai edes hyväksikäyttää. Kyseessä oli yksinkertaisesti maahantuloedellytyksiltään epämääräisen porukan internointi ja vuodessa kaikki olivat joko löytäneet paikkansa yhteiskunnasta tai jatkaneet edelleen kolmansiin maihin. Edellä mainittu Puolan maaseudulle sijoittunut savupiipputouhu antoi uuden sävyn keskitysleiri-termille ja siksi Suomikin ryhtyi lokakuusta 1943 nimittämään keskitysleirejään nimellä "siirtoleiri". Täsmällinen ja tyhjentävä termi likvidointiin tarkoitetuille leireille on puolestaan "tuhoamisleiri" (saks. Vernichtungslager). Kauhistelemme, aiheesta, että sellaisia on ollut muutama maan päällä 1940-luvulla. Mutta olisi hyvä pyyhkiä rähmät silmistä ja käännellä hieman niskaa.

Kesäkuussa oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen puheenvuoro eläinlääkäriltä:
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1371699626444