Paluu Kivikon sotavankihaudalle

Punahaudan ympäristö on uudessa uskossa.

Tuli käytyä pitkästä aikaa Itä-Helsingin Kivikossa. Nyt puhutaan siis ainakin 20 vuoden tauosta. Aluetta ei ollut tehnyt mieli nähdä sen jälkeen, kun se siirtyi valtiolta Helsingin kaupungille ja joutui erinäisten toimenpiteuden kohteeksi. Milteipä freudilainen torjunta oli astunut kehiin, alueen välttely. Sitä tiesi, että siellä oli tapahtunut jotain peruuttamatonta ja omien vanhojen muistikuvien rikkumattomina pitäminen tuntui houkuttelevimmalta. Nyt oli viimein aika kohdata paikan nykytodellisuus.

Kivikossa toimi armeijan perustama Malmin ampumarata, joka lakkautettiin 1993. Laukausten katoaminen oli lähtölaukaus. Kaupungin rakennus- ja aluehygieniakoneisto syöksyi liikkeelle. Se oli vimmainen kuin olisi joutunut odottamaan tilaisuuttaan puuhun köytettynä. Sen edessä avautui jotain Helsingissä niin harvinaiseksi käynyttä: noin kolmen neliökilometrin villi, varjoisa, kastroimaton maa, jota joskus oli kutsuttu "Kontulan Lapiksi". Itse ampumarata kattoi toki siitä vain pienen osan.

Muutosvirtaan huuhtoutui lapsuusvuosien jumalainen seikkailuvaltakunta erämaisine kalliometsineen, vaskitsoineen, nastakehrääjineen, rämelaikkuineen, bunkkereineen ja tuppoisesta heinikosta kerättyine savikiekkoineen. Fyysisestä maailmasta kaikkosivat ne hiljaiset takatiet, joilla oli saanut treenata isoisän Fordilla ajoa 12-vuotiaana sunnuntaiaamun pehmeän valon siivilöityessä vehmaiden lehtimetsiköiden läpi ja myöhemmin rymisyttää kaverin Rakki-nimistä mustaa mopoa, jonka iskarit saivat pärjätä ensimmäisen maailmansodan aikana paikalleen kilkutetun mukulakiveyksen kanssa. Näyttämöltä poistuivat kosteat koiranputkiniityt, joilla armeijan hevoset viettivät kesälaiduntaan. Ja Paukkulanmajan muhkeat syreenipensaat ja niiden tuoksu juhannusajan valoisassa yössä ja itse tummahirsinen rakennus, jonka seinälle oli tyylitelty puuleikkauksin Suomen vaakuna.

Alueen muutos jatkuu edelleen kohoavien kerrostalojen muodossa. Toisaalta on Kivikossa yhä runsaasti metsää - laidoiltaan pahoin nakerrettua mutta kuitenkin - ja alueen pohjoisosassa Helsingin toisiksi korkeimmaksi paikaksi kohoava rakentamaton kallioylänkö. Entisen rauhan kokeneelle on erikoista nähdä ihmisten suurilukuisuus alueella. Kivikko - valtaväylien rajaama perukka, takavuosien epämääräinen unhon sumppu - on tullut viralliseksi ja kunnialliseksi paikaksi, jossa käy kuhina.

Eräs Malmin ampumaradan perämetsien omituisista asioista oli aina ollut venäjänkielisellä tekstillä varustettu muistokivi. Nimistä ja vuosiluvuista ymmärsi, että se oli toisen maailmansodan sotavankien joukkohauta. Tällaiseksi se myös vahvistui, kun asiasta sai tiedonmuruja. Haudassa lepää 34 punasotilaan ruumista. Lähes kaikki kuolivat talvella 1941-42, kun maassa vallitsi käytännössä nälänhätä. Menehtyneistä suurin osa oli työskennellyt Kontulan suolla turvetta kuokkien. Hautamuistomerkki sijaitsi hyvin syrjähenkisessä nurkassa aluetta, synkeässä metsässä, jonne poikettiin - jos poikettiin - vähäiseltä tientapaiselta.

Nyt Anno Domini 2013 oli suuri haaste löytää tuo paikka uudestaan, sillä metsä ja siellä kulkenut tie oli kadonnut. Alue oli muuttunut eräänlaiseksi postmoderniksi teemapuistoksi, jonka maasto kumpuili manipuloidun hallusinatorisesti ja jossa oli radat frisbeegolfille ja krossipyöräilylle ja jokin hiihtohallikin. Park-nimillä niitä kutsutaan, frisbeegolfpark. Hauta kuitenkin löytyi jokseenkin vaistonvaraisella suunnistuksella. Sen ympärille oli säästetty pieni laikku metsää. Alla lyhyt kuvaraportti paikasta. Etenemme yleisnäkymien ja eräiden jäännösten kautta varsinaiselle kohteelle.

Yleisnäkymä Kivikon "Paukkulanpuistoon". Suurmaisemassa mikään ei muistuta siitä, millainen se oli parikymmentä vuotta sitten.

Aitoja kummallisten autioiden alueiden ympärillä. Useampi sivuportti oli avoinna, eli kulkua ei sinällään haluttu estää. Kuvassa näkymä tasalinjainen mäki on keinotekoinen.

Jossain näillä main oli lautaisia kojuja ja pieniä torneja. Jälkimmäisistä singottiin savikiekkoja.

Aivan uusi näkymä.

Entiseen ampumarataan liittyen löytyy kuusikko, joka istutettiin vuoden 1937 ammunnan maailmanmestaruuskisojen kunniaksi.

Tämä on voinut olla ampumaradan paviljongin eli Paukkulanmajan (jonka kakrut polttivat 1995) kylmäkellari. Toinen vaihtoehto voisi olla ammusvarasto.

Ampumarataan liittyy myös tämä betonirakenne...

... ja pätkä muuria...

Vaellus jatkuu. Maastossa kohtaa kummia rakenteita, kuten kuvassa näkyvän korkeaa kalliohuippua hallitsevan lavan. Ilmeisesti siltä on tarkoitus heittää frisbee.

Nyt on kuitenkin havaittu venäläisvankien hauta.

Haudan luona vetelehtii yllättäen kaksi vartijaa. Viereinen teollisuuskiinteistö hätkähdyttää. Kartta kertoo Kivikonlaita-nimisestä teollisuudelle pyhitetystä tiestä, jonka varrelle on nousemassa vielä paljon halleja.

Kalmistonsyrjä osoittautuu spaddumestaksi.

Todennäköisesti vain haudan läsnäolo on estänyt, ettei aluetta ole senkin kohdalta rakennettu. Valtakunnanrajan itäpuolella vastaavia estoja ei kaiketi tunnettaisi, mutta vihollisen - nykyisen tai entisen - haudan kunnioittaminen on sivistystä.

Tarkoitus pyhittää järkyttävää muovi-kitschiä olevan seppeleen. 34 jäbää ovat kaukana kotoaan, mutta eivät unohdettuina. Kuka sitten seppeleen onkaan laskenut, on merkillepantavaa, että neuvostoliittolaisten sotahaudat ovat myös vanhojen suomalaiskommunistien pyhiinvaelluskohteita - tämä kävi ilmi, kun aiemmin tänä vuonna tutustuimme Hangossa sijaitsevan neuvostohautamuistomerkin vieraskirjan sisältöön.

Kuluvalla viikolla tulee 70 vuotta täyteen erikoislaatuisesta tapauksesta, jonka näyttämönä Malmin ampumarata sai palvella. Syyskuun 29. vuonna 1943 radalla ammuttiin viimeinen Suomessa teloitettu nainen, helsinkiläinen ompelija Martta Koskinen. Hän oli ilmeisen monella tapaa vehkeillyt kommunisti, joka sai tuomionsa maanpetoksesta. Viimeisinä sanoinaan hän tarinan mukaan huusi kuolemaa Rytille, Mannerheimille ja Tannerille (jälkimmäinen oli kylläkin yrittänyt muuttaa kuolemantuomion elinkautiseksi). Samalla kertaa teloitusryhmän eteen joutui sotilaskarkuri ja vakooja Olavi Heiman, Koskisen kavaltanut apuri. Teloitettujen käsittely jäi kurinpitorangaistuksiaan kuittaaville rikollisvangeille. Nämä hautasivat puhkiammutut kalmot Malmin hautausmaan irtolaisille tarkoitettuihin rivihautoihin.

****

Kivikon kenttäkäynnistä voisi summata seuraavaa. Vaikka suunnilleen tiesi mitä odottaa, oli silti erikoinen kokemus nähdä paikkoja, jotka vielä jostain yksityiskohdasta nippanappa tunnisti ja osasi sijoittaa muistin kartalle - ja paikkoja, jotka olivat uusiutuneet tunnistamattomiksi kuin oudon taian voimasta. Etenkin entisen ampumaradan tienoolta maisemat oli kaulittu, vaivattu ja letitetty kuin pullapitko, suurelta osin lyijysaastuneen maaperän massiivikäsittelyn kautta. Unessa tapahtuu sellaista, mutta valve panee paremmaksi.

Buddhalaisuuden opettaja Tara Brach on suositellut asiaa nimeltä "radikaali hyväksyminen". Sen pointti on, että mikä tahansa nouseva ajatus tai tunne kannattaa ottaa lähtökohtaisesti ok-juttuna. Mielensisältöjen kieltäminen ja tuomitseminen ei ole hyödyllistä eikä auta niiden käsittelyssä, mutta niiden täyssydäminen salliminen on paasikivimäistä tosiasioiden tunnustamista ja samalla vapautumisprosessin nalli. Radikaaliin hyväksymiseen pyrkien tuli Kivikkoa katseltua. Hyväksynnän saivat melankolian, kummastuksen ja tyrmistyksen tunteet. Ja myös se eräänlainen suloisenkatkera kamaran katoaminen, siiville heittäytyminen vapauden ja vaaran väreineen, joka ympäröi tilapäisyyden pyhää yksinkertaisuutta.

Oli erikoista huomata ikävöivänsä ampumaradan äänimaisemaa, mutta niin vain kävi. Siinä hypnoottisesti, merkillisen levollisesti toistui aina sama tuttu sointupari: lyhyt mölähdys - haulikkoampujan merkki savikiekon sinkoajalle - ja sitä seuraava muhkea tussaus.

Saksalaisten sotavainajien hautausmaalla kävimme kaksi vuotta sitten:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Venäläisvankien työmaana toimineen turvesuon kohdalla on nykyisin ei enempää eikä vähempää kuin rakkauden temppeli:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2010/02/rakkauden-temppeli-kontulan.html

Syyssuvannossa: porvoolaispaatit viimeisessä satamassaan

Vinosti kävi, tuumasi sinipaatti porvoolainen.

Epäilemättä kunniallisin loppu laivalle on saada merihautajaiset. Haikean juhlava ritualistinen upotus, jossa alus saa hitaasti vajota sen elementin syliin, joka antoi sille merkityksen ja elämän, kannatteli sitä kuin omaa lastaan. Ainakin ahdinkoon joutuneiden sotalaivojen tiedetään upottaneen itsensä (välttyääkseen joutumasta vihollisen saaliiksi), mutta todennäköisesti tapa on laajemminkin käytössä ympäri maailman meriä hankkiuduttaessa eroon loppuunpalvelleista aluksista. Toki ekologisin eutanasia purrelle on sen purkaminen, materiaalin palauttaminen hyötykäyttöön. Jollain tapaa inhimillisimmin, vanhuuden ja kuoleman aspektit hyväksyen, alus kuitenkin haipuu aktiivista inaktiiviin, kun se vain hylätään rannalle tai matalikolle luonnonelementtien hitaan mutta varman hajotustyön armoille. Kuntien järjestystoimelle tällaiset irtolaislaivat on kauhistus - niiden hävittämiseen ei yleensä löydy varoja - mutta rannikkomaisemalle ne antavat pikantin lisänsä ja elähdyttävät kulkijaa pelkällä läsnäolollaan.

Ammoin 1980-1990 -luvuilla Porvoontieltä näkyvällä Bölsfjärdenillä (Karhusaaren ja Majvikin välissä) istui karikossa siihen tarkoituksellisesti ajettu ja hylätty laiva. Sen nimi oli Gun. Metallinen valas ruosteisine kylkineen viritti maantiellä kulkemiseen säväyttävän kokemuksen. Kuin vanhaa tuttua sen näkemistä odotti, kun tietyn mutkan jälkeen alkoi alamäki ja ruovikkorantainen lahdenpohja aukeni hollille. Varmaan parikymmentä vuotta, ehkä enemmänkin, ehti Gunin linjakas olemus täydentää maiseman merihistoriallis-romanttista ulottuvuutta ja suoda lepopaikan lokeille. Sitten sen kylkeen tyssähti toinenkin, hieman pienempi autiolaiva. Gun oli saanut kaverin! Aluksilla oli esteettisen antinsa lisäksi oma meriturvallisuutta edistävä tehtävänsä, merkitsiväthän ne kavalaa kivikkoa veneilijöiden vältettäväksi. Pettymys oli lopulta melkoinen, kun Sipoon kunta oli kaapinut kassalippaansa pohjilta varat hylkyjen paloitteluun. Vaikka vuodet ovat vierineet, tulee yhä samaista Bölsfjärdenin kohtaa katsottua kuin odottaisi Gunin siihen palanneen. Lahdenpohja on nyt autio ja steriili.

Aavelaivojen traditio seudulla kuitenkin jatkuu. Hieman idempänä, Emäsaloon vievän tien laidalla Tolkislandetilla avautuu joutoranta, jolla atomi atomilta universumiin purkautuu kaksi mainiota purkkikuomaa. Toinen istuu siivosti rantasoralla, toinen kallistuu kuin kosmista huippausta tuntien matalassa vedessä. Luomme tässä kuvakatsauksessa katseen "Siniseen" ja "Punaiseen", kuten aluksia kutsumme vailla tietoa niiden oikeista nimistä.

Punainen on nostettu rannalle. Kaikki sen yleiskunnossa vihjailee edellisestä merimatkasta olevan vuosia ja viimeisen sataman löytyneen.

Lähistöllä on vedenvaivaama takametsä ja salamyhkäinen matala lahdenpohjukka. Ilmakuvan mukaan pohjukassa on jopa kolme hylkyä, ilmeisesti lotjaa. Tässä niistä yksi zoomilla tavoitettuna.

Rantaviiva huokuu epämääräisyyttä, hallitsemattomuutta, sanalla sanoen vapautta.

Sininen lepää matalalla.

Liikuttavaa kyllä, alus on kiinnitysköydellä mantereeseen yhdistetty - ikään kuin se muuten voisi ajelehtia pois.

Rantaan on pystytetty penkki syntyjen syvien mietiskelyä varten. Toisena tukipisteenä on perämoottorin irtotankki.

Nuotiopaikalle on päätynyt DVD-elokuva Wall Streetin valtias. Haaveilu on tuoreen suomalaistutkimuksen mukaan rajattomuuden tunnetta tarjoava olotila, joka voi edistää onnellisuutta ja jaksamista ja myös palvella määrätietoista tulevaisuuden rakentamista.

Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana on meri, yhteys maailman kaukaisimpiinkin rantoihin.

Punaisen muodot ovat venusmaisen muhkeat.

Sininen tyyrpuurin puolelta.

Siinä missä kaikista laivoista tulee jossain vaiheessa jätettä, voi homman kiepsauttaa toisinkin päin. Seikkailijataiteilijat Tommi Taipale ja Teemu Takatalo kumppaneineen rakensivat jätteistä merikelpoisen purjealuksen, "pelastusalus" Silakan. Se laskettiin vesille loppukesästä 2010 Taivassalosta ja sillä käytiin muun muassa Eestissä. Alus on yhä olemassa ja bongattu taannoin Suomenlinnassa, mutta sen taivallus päättynee pian romutukseen. Silakalla vieraili vuosien varrella joukko ajattelijoita miettimässä Itämeren ja yhteiskunnan tilaa, pelastamassa siis maailmaa. Keskustelut ja silakkalaisten tarina on tallennettu juuri ilmestyneeseen kirjaan Pelastusalus Silakka:

http://www.yleisradio.net/index.php/projects/23-pelastusalus-silakka-kirja

Ikkuna tulevaisuuteen: hylätty turkistarha

Ruosteen raidoittama varjotalo sukeltaa esiin metsiköstä.

Usein hylättyjä rakennuksia nähdessään, nousee mieleen muiden tunteiden lomassa harmitus: miksi tuokin hieno saavutus ja toimeliaisuuden näyttämö on pitänyt päästää tärviölle. Toisinaan kuitenkin tapaa hylättyjä paikkoja, jotka tuntuvat saaneen juuri ansaitsemansa kohtalon. Melko lähellä Loviisan keskustaajamaa sijaitsee eräs tällainen. Syksyisellä pellonlaidalla kyyhöttää lakkautettu turkistarha. Rehevä kasvillisuus kiertää armeliaasti käärinliinojaan kauhtuvien varjotalojen ympärille. Korkeudessa kälättää muuttava hanhiparvi, muuten on hiljaista ja pysähtynyttä.

Loviisalaisjäänne on jotain, joka tuskin julistaa kunniaa ihmislajille. Sen on parempi laskea päänsä pysyvään vaikenemiseen. Matalaräystäisessä latteudessaankin se on monumentaalinen todistus ajasta, joka herättää vielä jonain päivänä epäuskoista ihmetystä. Kun näemme hylätyn turkistarhan, näemme samalla tulevaisuuteen. Vai voisiko moraalievoluutio mennä maitohapoille, pysähtyä tai jopa hoiperrella taaksepäin? Jos tällainen mahdollisuus on edes teoriassa olemassa, eikö meidän tulisi ponnistella vieläkin enemmän ollaksemme lajimme erityiskykyjen, eettisen tajun ja ainutlaatuisen vapaan tahdon väärtejä? Joka tapauksessa sormella ei ole syytä osoittaa ketään erityisesti; kyse on meistä, kollektiivisesti, nykyisestä tasostamme. Eivätkä ennusmerkit riman ylöspäin nitkahtelun suhteen ole mitenkään toivottomia. Tästä jatketaan.

Näkymästä ei voi erehtyä. Hillerimäisen huiskeat tönöt ovat lajityypillisiä turkistarhalle.

Jos koettu kärsimys jättäisi jälkensä paikkaan ja sen mittaamiseksi olisi olemassa jokin geigermittarin kaltainen instrumentti, alkaisi masiina tässä kohtaa jo rätistä vauhkona.

Reunaryteikkö on niin tiheää, että eteneminen on vaikeaa.

Keskuskadun näkymä.

Tarha on ollut pieni. Numero 11 taitaa olla järjestysluvultaan viimeinen varjotalo.

Valoa tunnelin päässä. Täällä säilytettiin verkkopohjalla villieläimiä. Olot olisivat skandaalimaiset koirillekin, mutta ketut ja minkit eivät ole laumaeläimiä. Niiden perimä huutaa omaa rauhaa ja jopa 30 neliökilometrin reviiriä.

Vertailuksi kuva vastaavasta varjotalosta aktiivitilassan (lähde http://animalsheard.wordpress.com/).

Ruokinta-aukko.

Säilytystilat ulkopuolelta nähtynä. Mikähän on saippuan säilytystelinettä muistuttavan kapistuksen funktio?

Harjaantunut tarhuri nappasi eläimet niskalenkkiin kiristettävällä ottimella.

Laajennus jäi kesken? Lisää häkkejä pöpelikössä.

Varjotalon kattoa ruskasävyisenä.

Ja kaikki tämä sen vuoksi, että jotkut ovat saaneet ihastella kuvaansa peilistä.

Allekirjoittaneen ollessa lapsi 1970-luvun lopulla esitettiin televisiossa amerikkalaissarja Polttouhrit. Myöhäisillan draamaa eivät toki nappulat päässeet katsomaan, mutta se nostatti pienen buumin, joka murtautui aikakausilehtien sivuille. Muisteltiin "Euroopan juutalaiskysymyksen lopullista ratkaisua", esiteltiin keskitysleirejä. Jossain Seurassa tai Avussa oli liittoutuneiden tiedustelukoneen ottama ilmakuva täydessä toiminnassa olleesta Birkenausta; kuvatekstit esittelivät, mikä ihmisjono oli matkalla kaasukammioon, missä tuprutti krematorion piippu ja missä pukkasi porukkaa junasta "uuniin, duuniin" -valintakomitean eteen. Se kaikki oli tietysti hämmentävää, varsinkin kun alakoulun opetus ei maininnut asiasta sanallakaan. Maanpäälliset kuvat keskitysleireistä esittelivät helvetin esikartanon sijasta kuitenkin siistin ja organisoidun näköisiä paikkoja. Kaikissa toistuivat pelkistetyn asiallisten harjakattoisten parakkien suorat rivit. Ja kun nämä lehtikuvat olivat piirtyneet mieleen, oli ensimmäisen turkistarhan näkeminen välitön ahaa-elämys. Sama muoto, sama funktio. Moni koki varmasti saman oivalluksen jo kauan ennen kuin eläinoikeusliike alkoi 1990-luvulla rinnastaa turkistarhoja keskitysleireihin.

Jos ollaan tarkkoja, on termin käyttö harhaanjohtavaa. Keskitysleiri - ihan viralliselta nimeltään - oli esimerkiksi se paikka Lahdessa, johon Venäjän valkoisen pohjoisarmeijan Suomeen maaliskuussa 1920 paenneet rippeet - yli tuhannen sotilaan ja siviilin joukko - pantiin odottamaan asiansa selkiintymistä. Ketään ei ollut tarkoitus saada päiviltä tai edes hyväksikäyttää. Kyseessä oli yksinkertaisesti maahantuloedellytyksiltään epämääräisen porukan internointi ja vuodessa kaikki olivat joko löytäneet paikkansa yhteiskunnasta tai jatkaneet edelleen kolmansiin maihin. Edellä mainittu Puolan maaseudulle sijoittunut savupiipputouhu antoi uuden sävyn keskitysleiri-termille ja siksi Suomikin ryhtyi lokakuusta 1943 nimittämään keskitysleirejään nimellä "siirtoleiri". Täsmällinen ja tyhjentävä termi likvidointiin tarkoitetuille leireille on puolestaan "tuhoamisleiri" (saks. Vernichtungslager). Kauhistelemme, aiheesta, että sellaisia on ollut muutama maan päällä 1940-luvulla. Mutta olisi hyvä pyyhkiä rähmät silmistä ja käännellä hieman niskaa.

Kesäkuussa oli Helsingin Sanomissa mielenkiintoinen puheenvuoro eläinlääkäriltä:
http://www.hs.fi/sunnuntai/a1371699626444

Olipa kerran bönde Stadissa - kesämökkireliikki Vartiokylässä

Vartsikan kesämökit on purettu käytännössä kaikki uudisrakentamisen alta. Jokin ihme on säilönyt tätä pitkään tyhjillään seissyttä ja arvotonttia panttaavaa mökkiä. Onneksi.

Ajallisessa vaelluksessamme ilmiömaailman halki eräs vallitseva piirre on se, että emme oikeasti tajua asioiden sataprosenttista muutosluonnetta. Muun ohella tämä koskee sitä, millainen fyysinen ympäristömme on. Usein jälkikäteen katsottuna (jos aikaa on kulunut vaikkapa muutama vuosikymmen) ympäristö ja sen näyttämöllä juoksevat asiat ovat jotain, mitä ei millään olisi pidetty realistisena aiemmin. Se mitä on ilmaantunut, on suorastaan ollut niin ihmeellistä ja odottamatonta, ettei se olisi edes juolahtanut kellekään mieleen - tai jos olisi, kyseinen visionääri olisi voinut joutua näkemään valkotakkisten setien päättäväisen lähestymisen. Science fictionkin on pysynyt ennustettavammilla urilla kuin todellisuus yhden eliniän aikana. Esimerkkejä hämmästyssarjan - myönteisistä, neutraaleista ja kielteisistä - muutoksista keksii jokainen. Tässä emme kuitenkaan lähde maapalloa kiertävälle analyysikierrokselle, vaan kurvaamme kaikista mahdollisista paikoista eräälle Helsingin Vartiokylän hiljaiselle asuntokadulle.

Vartsika on tavallista mukavampi helsinkiläinen kaupunginosa. Sen perinteikkään rintamamiestalomiljöön yli on tosin jo aikaa sitten vyörynyt kuumeisen tiivistysrakentamisen aalto. Joka kuukausi on jostain kadonnut 1940-50 -luvun purueristeinen lautatalo ja paikalla on muhkeaa pakettipytinkiä odottava monttu. Vähiin käynyt tila on huippuhinnoissa ja entistä harvemmassa ovat myös tontit, joita ei olisi pilkottu kahteen tai useampaan siivuun - vanhan puutarhan uhraten. Monien silmissä originaalina väikkyvä rintamiestalo-Vartsika ei ole silti itsekään aapisen a-kirjain. Sillä on edeltäjänsä.

Yksi elinikä sitten, 1920-40 -luvuilla, Helsingin maalaiskuntaan kuulunut Vartsikan alue oli niin totaalisen landea, että sinne pystytettiin kaupunkilaisten kesämökkejä. Ympärillä levittäytyi laajat alueet täydellisen idyllistä maaseutua muutamine maatiloineen ja kartanoineen sekä sankkoine sysimetsineen ja välkkyvine puroineen. Tieverkkona oli harvakseltaan tykkiteitä ja kärrypolkuja, mitään kunnallistekniikkaa ei luonnollisestikaan ollut. Kymmenen kilometrin linnunlennon päässä oleva Helsingin ydinkeskusta oli ajatuksellisesti ja kokemuksellisesti toisessa maailmassa. Merkitsi täydellistä irtiottoa ja toiseus-kategoriaan hyppäämistä vaihtaa maisemaa noiden kahden välillä.

Helsinkiin toki nousi joka vuosi erinäisiä uusia taloja, kaupunki siis kasvoi. Tämä oli kaikille selvää, mutta keskustan ja Vartiokylän - joka tuolloin kulki suissa useammin muinaisnimellä Botby - välillä oli joka tapauksessa niin pitkälti äärimmäisen harvaan rakennettua maaseutua, että kesämökin laittaminen Vartsikaan oli täysin turvalliselta vaikuttava ja rationaalinen teko. Kuitenkin jo 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla mökkiläiset jäivät rysäyksessä tiheän asutuksen keskelle - sota oli loppunut ja juurtumista kaipaaville miehille merkittiin tontit asettua: vasaranpauke, sahanrouske ja betonimyllyn kitinä toitottivat uuden todellisuuden signaalia. Aluemetamorfoosin on täytynyt olla shokki, vaikka mökkeily ilmeisesti jatkui pitkään muuttuneissa oloissa ja jotkut mökit keksittiin laajentaa ympärivuotisiksi kodeiksi. Ei kukaan kesämökkiä itselleen rakennuttava ajattele, että näköpiirissä olevan tulevaisuuden aikana - omana tai lasten aikana - mökkiympäristö urbanisoituisi. Mökin perustamiseen ajaa rajaseudun villi kutsu ja häivähdys ikuisen vapauden lupausta.

Teoreettisesti voimme päätellä ainakin pitkien aikajaksojen, kuten vuosisatojen, sisältävän mullistavia muutoksia. Silti tällaiset mietteet jäävät väistämättä abstraktiksi tunneuduksi eivätkä sytytä aitoa oivallusta muutoksen ehdottomasta pysähtymättömyydestä ja mielikuvituksellisesta radikaalisuudesta. Tilanne sellaisena kuin se nyt on tuntuu jatkuvan jokseenkin ainiaan pienin säädöin höystettynä. Illuusiolla lienee inhimillinen arvonsa - se on eräänlainen suojafiltteri - mutta illuusio se on joka tapauksessa. Hetkellisesti verhot voivat silti laskeutua muutoksen alastomuuden edestä; näin esimerkiksi nähdessämme jotain out of place -sarjaan kuuluvaa. Tällaisissa tunnelmissa käymme katsomassa autioitunutta kesämökkiä, joka sijaitsee Helsingin kaupunginosassa n:o 45, kelluen kuin menneisyyden viestin sisältävä pulloposti taajamameressä.

Kesämökki on kolmelta suunnalta säntillisten ympärivuotisten asumusten ympäröimä. Neljännellä laidalla on katu, joka on vanhalla massiivisella kiveyksellä nostettu huomattavasti mökkitonttia korkeammalle.

Rakennus on kirveellä veistettyä hirttä. Eräät isot koivut ovat kasvaneet kiinni sen seiniin.

Vaatimaton mutta jämerä möksä vaikuttaa 30-lukulaiselta tai sota-aikaiselta. Nyt sen pihalle kantautuu metron kohina.

Ikkunaverhotyyliä. Sisällä on vain romua ja epäjärjestystä; mökkiä ei ole selvästi käytetty aikoihin.

Paraatipuoli.

Kaivo rulettaa. Mökkiin ei tule vesi- eikä viemäriputkea.

Pihavaja vanhan kuusen tyvellä.

Omenapuu on nähnyt parhaat päivänsä, mutta saa kunnioituksen sitkeydestään.

Vertailun vuoksi satunnainen ja samalla tyypillinen näkymä nyky-Vartsikasta, tiheään nousseiden uudenkarheiden pakettitalojen ja tramboliinihäkkien todellisuudesta.

Kävimme ihailemassa Vartiokylän kesämökkivanhusta kierrettyämme päivän Uudenmaan ja Hämeen maaseudulla. Moni mieltä virkistävä näkymä ja yksityiskohta oli nähty, mutta kaikkein salaperäisin ja syrjäseutumaisin - sanalla sanoen perifeerisin - kohde oli kuitenkin pääkaupungissa.

Kallion kaupunginosan nyt jo tuhoutunutta metsänvartijanmökkiä kävimmme katsomassa viime kuussa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2013/08/metsanvartijan-mokkia-hyvastelemassa.html