Sitä on tullut taas sivakoitua muutama kilometri kuluvana talvena, ja eteläiselle taivaanpuoliskolle vaivihkaa ilmaantunut outo valoilmiö innoittaa vielä rundille tai parille ennen kevään voittoa ja tämän muinaisen liikkumismuodon edellytysten kirjaimellista haihtumista.
Nousipa suksiessa mieleen muistikuva kaukaiselta 1970-luvulta, jonka menneisyyden laatikoiden penkominen pian vahvisti validiksi. Ei ollut hiihto tuolloin vain individualistis-endorfiinihakuista itsensä toteuttamista, vaan se oli valjastettu juhlavain kollektiivisten päämääräin alle. Kun Vartiokylän ala-asteen nappulat, joukossaan allekirjoittanut, komennettiin hiihtämään Rastilan erämaahan tai joskus Länsimäen erämaahan urheiluseura Puotinkylän Valtin majalla nautittujen mustikkakeittojen kautta - siirtymiset tehtiin tietysti hiihtäen - oli lapsukaisille teroitettu näiden hiihtoretkien olevan osa kansanhiihtoa. Koko maa oli kuulemma suksilla, ponnisti hangille suurella yhteishengellä. Osallistuja sai tuntea epämääräisen tunnemöykyn, jossa velvollisuus ja uhrautuminen sekoittuivat metsässä hiihtämisen välistä villiin seikkailuun. Kansanhiihtoa ei esitelty vapaaehtoisuuteen perustuvana asiana, ehkä se ei sellainen koululaisille ollutkaan, mutta vinhana houkuttimena punaposkiseen ja räkänokkaiseen toimintaan oli talven loppupuolella jaettava värikäs kangasmerkki. Se todisti kantajansa tehneen osuutensa kansanruumiin suuressa yhteiskoitoksessa. Allekirjoittanut sai kansanhiihtomerkit kevättalvina 1977, 1978 ja 1979. Sitten kai jo kapinoitiin vastaan.
Kansanhiihtojen isäksi tiedetään kuntoliikunta-ajatuksen uranuurtaja Frans Saastamoinen. Kansanhiihdot käynnistettiin hänen aloitteestaan talvella 1945-46. Käytännössä sitä oli potkaisemassa liikkeelle 37 kansalaisjärjestöä ja valtio. Sota oli juuri käyty ja kampanjan eräänä kantavana ideana oli varmistaa, ettei kansalaisten kunto rapistuisi rauhanajan houkutellessa chillailuun. Vuodesta 1923 oli kylläkin pidetty kansallista hiihtopäivää laskiaisen tienoolla, mutta huomattiin yhden päivän olevan liian lyhyt ja keliriippuvainen todelliseksi massojen liikuttajaksi.
Kansanhiihdon oli alkuun tarkoitus koskea yhtä viikkoa, mutta jo ensimmäisenä talvena se venyi kolmeviikkoiseksi ja myöhemmin sen ymmärrettiin tarkoittavan koko talvea. Aina kun kansalainen nousi suksille, saattoi hän tuntea ottavansa osaa kansanhiihtoon. Etenkin koulut, kunnat ja puolustusvoimat liputtivat kansanhiihdon ilosanomaa. Vuonna 1951 osaksi kansanhiihtoa esiteltiin läänien ja kuntien välinen kilpailu. Hiihtomäärät ruvettiin kirjaamaan ylös, ja kas, miljoonan kilpailijan myötä oli syntynyt maailman suurin hiihtokilpailu. Kansanhiihtäjien huuto "Latua!" kajahti joka niemessä ja notkelmassa. Kilvoittelu oli kuitenkin näennäistä, sillä jokainen tiesi keräävänsä suorituksia yhteissaldoon niin kuin muurahaiset neulasia samaan kekoon.
Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun viimeksi on kuullut koko kansanhiihdoista. Milloin ja mihin lie lopahtaneet? Kuka parsi viimeisen kansanhiihtomerkin hiihtoanorakkinsa hihaan? Vai jatkuvatko ne sittenkin, puoliunohdettuina ja periferioihin vetäytyneinä? Ainakin jotkut paikalliset liikuntajärjestöt käyttävät edelleen kansanhiihto-termiä, vaikka ilmaisut "jo 16. kerran" antavat ymmärtää, ettei kyse olisi samasta valtakunnallisesta kampanjasta, johon Vartsikan skidit kerran patistettiin, vaan enemmänkin retroilusta.
Kansanhiihto elää myös Kansallisteatterin näytelmän nimessä. "Millainen on sankaruus nykymaailmassa, kun kilpailussa ei keinoja kaihdeta eikä latua anneta. Jos ihminen putoaa pois yhteiskunnan kilpahiihdoista, onko hänellä enää mitään arvoa?", pohdiskelee Kansanhiihto 2012 -näytelmän tiedote.
6 kommenttia:
Lueskelin aikoinani hiihdon historiasta Suomessa. 1900-luvun alussa hiihtoa harrasti lähinnä pieni ryhmä suomenkielistä yläluokkaa. Suksia ja muita varusteita ei voinut ostaa vaan ne piti valmistaa pääasiassa itse.
Maaseudulla hiihtivät lähinnä hyvin köyhät ihmiset. Kun eräältä 20-luvun hiihtomestarilta haastattelussa kysyttiin mikä oli ensikosketus hiihtoon, niin mies totesi "kontin suusta katselin kun äiti kerjuulla hiihti".
Sisällissodan aikana hiihto-osastoja löytyi vain muutama kappale valkoisilta. Punaisilta niitä ei löytynyt yhtään. Ei ollut suksia eikä miehillä hiihtotaitoa.
Myöhemmin kansakoulu, suojeluskunta ja puolustusvoimat tekivät tästä sotilastaidosta kaikkien hallitseman lajin.
Oho, eipä uskoisi että hiihtotaito on ollut noin harvinainen vuosisata sitten.
Asia tuo mieleen uimataitoisuuden, joka samalla tavalla oli 1900-luvun alussa lähinnä pienen ruotsinkielisen yläluokan "uimamaistereiden" juttu. Rahvas ei osannut kuulemma uida - eikä varsinkaan maalla. Vasta joskus 1920-1930 -luvuilla uimataitoisuus alkoi kasvaa, pitkälti uimakoulujen voimin.
Hiihdon nyt vain olisi luullut olevan niin perustavaa laatua oleva liikkumistapa, että se olisi ollut yleisempää. Mutta näin historia jaksaa yllättää.
Jatkan vielä sen verran tuota hiihdon historiaa, että hyvä lyhyt kuvaus "Hiihdon lyhyestä historiasta" löytyy teoksesta Monta tietä menneisyyteen.
Luvussa Saha ja puukko-Suomalaisuus ja pohjalaisuus. Jukka Kemppinen käsittelee myös hiihtoa, jota siis on pidetty "ikiaikaisena suomalaisena perinteenä". Todellisuudessa esim. kiintositeet ja tapa järjestää hiihtokilpailuja valmiilla laduilla on saatu Norjasta!
Toki vastaanvanlaisiin ilmiöihin törmää myös ulkomailla. Harva taitaa tietää, että baseball saapui Japaniin aikaisemmin kuin karate...
Karate ei ole japanilainen vaan okinawalainen laji. Japanilaiset olivat saarilla pitkään vihattuja miehittäjiä. Karate ei muuten tarkoita "tyhjää kättä" vaan "kiinalaista kättä". 1930-luvun kiihko nationalistiset japanilaiset eivät hyväksyneet mitään kiinalaista joten nimeä tulkittiin uudelleen. (kyseisessä kielessä kun kirjoitusmerkit ovat moniselitteisiä).
Kiitos jälleen kiintoisista historiallisista tiedoista.
Kiintositeet lienevät tosiaan hyvin tuore tulokas. Itsellänikin on hallussa jostain 1900-luvun alusta olevat puusukset, jossa kenkä on sidottu vain nahkaremmillä sukseen - siinä ei ole siis mitään metalliosia kuin ehkä ruuvit, joilla nahkaremmit on kiinnitetty puuhun. Kenkä voi olla mikä tahansa, muotoiltua monoa ei tarvita.
Karaten alkuperä ei-japanilaisena on myös yllätys.
Tajusin, että hiihtoladut muistuttavat nykyään moottoriteitä. Siellä mennään veren maku suussa kilpailumielessä, eikä sivuille katsota. Kaistoja on monta eikä jalankulkijoita tietenkään laduille suvaita.
Heh, veikeä ja yllättävä huomio! Mutta tosiaan: koneella tehdyt monikaistaiset megaladut ovat kyllä aika "moottoritiemäisiä" jos niitä vertaa perinteisiin "luomulatuihin". Myös ns. luistelutyyli on jotain, missä tuntuu uusi raivokkaan etenemisen ja suorituskeskeisyyden sävähdys.
Lähetä kommentti