Spontaani jäävaellus entiseen kansallispuistoon

Emme tiedä mitä Ryssbrantarnan jyrkänteen kielekkeellä seisovan retkikuntalaisen mielessä liikkuu, mutta tuskin arkihuolia.

On retkiä ja on hetkiä, jolloin kannattaa antautua, jättäytyä rullaamaan. Olla kuin todistaja, joka katselee itseään sivusta eikä pyri päällepäsmäämään eikä itsepintaisesti ajamaan jotain ennalta suunniteltua agendaa. Sillä kukapa tietää, ehkä meillä on aina mukanamme viisaudella varustettu vaisto ja herkkä vainu, joita liian innokas puuttumisemme estää toteuttamasta oppaan kutsumustaan. Ilmiömaailman loppumattomiin keskinäisriippuvainen seitistö on mittaamaton eikä se voi olla vain rationaalisen mielen prosessoinnin ja johtopäätösten ymmärrettävissä tai hallittavissa. Mitä tulee retkeilijöihin, usein onnellinen on se, jolle koittaa mahdollisuus yksinkertaisesti antaa jalkojensa viedä ja ympäristön itse esitellä mitä se esittelemisen arvoiseksi katsoo.

Tällainen mahdollisuus koettiin maaliskuisena sunnuntai-aamuna Porkkalassa pakkasen ollessa vielä napakka yön jäljiltä. Pieni joukko retkeilijöitä vaelsi niemen kärkeen, Pampskatanille. Asiaa sen enempää sumplimatta retkikunta astui jään yhä vankalle kannelle. Tuulen ja lakeuden ja säihkyvän auringon ja suunnattoman sinitaivaan äkillisesti vapauttamana, samanaikaisesti sekä tyhjentyen että täyttyen he jatkoivat eteenpäin. Yhdelle luodolle, yhdelle jäämuodostelmalle, yhdelle karille. Ja taas eteenpäin. Välillä sanan pari puhuen, eräitä silmähdyksiä ja naurahduksia tai luonnon kirjasta poimittuja havaintoja jakaen - mutta pääsääntöisesti kuitenkin hiljaa vaeltaen, kukin yksin, kukin joukossa, osana tarinaa joka kirjoitti itse itseään.

Se vain tapahtuu. Arktista katselujuhlaa viettänyt ryhmä huomaa saaneensa etäiseltä horisontilta kutsun.

Edessä parin kilometrin päässä näkyy jotain, mitä ei tässä vaiheessa vielä tiedetä määränpääksi. Kartassa sen nimi on "Träskön eller Storlandet", eli runollisesti "Järvisaari tai Suurmaa". Kyseinen paikka oli muinoin kansallispuiston sydän; asiasta lisää tekstin lopussa.

Luonto toistaa muotojaan niin pienessä kuin suuressa. Ilmakuvassa Saharan pinta hiekkadyyneineen voisi näyttää juuri tältä.

Aivan sileä osuus voi muuttua kuin veitsellä leikaten röpelökenttiin.

Eri suuntia tähyillään - ilman fiksattua tavoitetta tai suoritustarvetta kun liikenteessä ollaan - mutta samalla miltei huomaamatta edetään luoto luodolta eteenpäin.

Jään kuorruttamssa saaristossa retkeilijä kohtaa näkymiä, jotka saavat uskomaan Country Brand Index 2012-2013 -raporttiin. Se arvotti suomalaisen luonnon maailman kolmanneksi kauneimmaksi.

Träskön pohjoisranta lähestyy.

Jänis on vaihtanut äkisti suuntaa...

... saman tulee toistaneeksi kaksijalkainen kulkija. Ehkäpä kompassineulakin heittäisi tällä kohtaa.

Saari on jokaiselle osalllistujalle uusi tuttavuus, terra incognita.

Rantautuminen olisi ollut hengenvaarallista 60 vuotta sitten. Träskön oli osa Neuvostoliitolle pakkovuokrattua tukikohtaa ja varustettu torjumaan kaikki ulkopuoliset.

Ulkoa päin umpinaisen kartion päältä on räjäytetty tähystysasema tai vastaava.

Jäljellä on vielä luukku, josta pääsisi joitakin metrejä syvälle rakennelman sisään. Laskeutuminen ei innosta ilman apuvälineitä.

Valkohäntäpeura tai metsäkauris on tohkeissaan liukastellut.

Retkikunta jatkaa kohden saaren läntisintä harjannetta, jonka nimi on Ryssbrantarna.

Nousu rannoille ei ole aivan vaivaton lumen kätkiessä syvänteitään.

Ylhäällä erottaa kallioon räjäytetyn tulipesäkkeen.

Maisema [saa sanat unohtumaan].

Äkkijyrkkään päättyvä kieleke on korkeammalla jääkenttien yläpuolella kuin kuvasta voi hahmottaa. Vaeltajille on sopimatta selvää, että siihen jäädään. Yksi on heittäytynyt pitkäkseen ja tekee tuttavuutta taivaan rajattomuuden kanssa.

Taas liikkeellä. Maasto säilyttää suurimman osan salaisuuksistaan lumen vuoksi. Aika ajoin näkyy kuitenkin muotoja, joita voi olettaa saaren linnoittamiseen liittyviksi.

Saaressa on myös rehevää lehtimetsää.

Yllättäen vastassa on tukevien betonipilareiden salaperäisiä rivistöjä.

Kukapa tietää, millainen neuvostotuotos olla möllötti näillä tolpilla.

Kautta Porkkalan alueen näkee 30.11.2012 idästä iskeneen Antti-myrskyn tekosia.

Saaren sisällä on mukavan kokoinen järvi, joka antaa aiheen olettaa paikan olleen merenkulkijoille vuosisatoja tärkeä makeanveden täydentäjä.

Vielä pylväikköjä.

Edesmenneen talon jykevä lämmitysmuuri on ylväs näky kevättalvisessa metsässä.

Rantoja pitkin edetessä kohtaa kevyitä ahtojäämuodostelmia...

 ... joista on kubistista iloa.

Kivikunta ei jää jälkeen ihmeellisyyksissään.

Katselujyrkänteemme Ryssbrantarnalla on jäänyt jo kauaksi.

Seuraa vaellus autiomaassa, joka voisi olla arizonalainen suolajärvi tai kappale kuuta.

Maaliskuu on ollut kylmin puoleen vuosisataan ja auringon yritys sulattaa jäätä vielä avuton. Mutta ei siinä mene kuin hujaus ja täällä taas loiskivat aallot. Kevät tapahtuu yhtä unenkaltaisesti kuin retket sen siivellä.

Friggesbyn kadonneen lentokentän ja muuta Porkkalaa näimme syyskuussa 2012:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2012/09/lentokentan-kangastus-friggesby-ja.html

Jälkisanat:

Träskön on siitä erityinen paikka, ainutlaatuinen kuriositeetti, että se on ainoa nyky-Suomen alueella sijaitseva lakkautettu kansallispuisto. Pieni (yhteensä 300 hehtaarin, joista Träskön saari 84 ha) kansallispuisto perustettiin 1938. Se sai alkunsa kansalaisaloitteesta, mikä on poikkeuksellista sekin. Osana Porkkalaa puisto jäi venäläiskäsiin vuosiksi 1944-1955. Lähtiessään puna-armeija räjäytti linnoittamansa saaren rakennukset ja puolustusrakennelmat. Maisemaa pidettiin epäkelpona olemaan enää kansallispuisto ja se lakkautettiin 1957.

Venäläisjäänteisiin kuuluvat muun muassa räjäytetty tykkiasema ja metallinen, yhä pystyssä oleva merivalvontatorni. Ajan aateloimina ne vain täydentävät saaren upeutta. Träskön oli viime vuonna ehdolla osaksi uutta ja laajempaa Porkkalan kansallispuistoa, mutta ehdotus ei päässyt jatkokäsittelyyn.

Piripintaan, kiitos - Huoltisten harvenevat rivit

Loppuipa gason lorrottelu, tulppien ruuvailu ja sumpilla notkuminen Loviisassa.

Suomessa on kaksi nestettä, jotka ovat valtionpolitiikassa erityisasemassa ja herättävät loppumattomiin palavia tunteita (etenkin kun on kyse niiden hinnasta). Nämä ovat tietysti alkoholi ja bensiini. Voimakkaan huumaavasti tuoksuva bensiini - satojen eri hiilivetyjen seos - on kallisarvoinen aine. Sen raaka-aine tuotiin pitkään Suomeen irtotynnyreissä. Bensan jakelu hoidettiin asiaan kuuluvalla tyylikkyydellä, kohteliaasti palvellen ja koppalakki päässä. Paradoksaalista kyllä, sitä mukaa kun automäärä on kasvanut suorastaan hämmentäväksi, on huoltoasemien määrä laskenut kuin pulkka mäkeä. Viimeisen 25 vuoden aikana jakeluasemien lukumäärä on sinällään pysynyt melko tasaisesti vajaassa kahdessa tuhannessa, mutta näistä automaatti- eli kylmäasemien prosenttiosuus on kasvanut nollasta yli puoleen. Kehitys näyttäisi jatkuvan samaa rataa. Maanteidemme varsilla ja taajamiemme risteyksissä kohtaamme siis yhä useammin joko lakkautetun tai kylmennetyn huoltiksen.

Bensa-asemien taustalla vallitseva elämäntapa, johon olemme luiskahtaneet - öljyriippuvainen maailma - ei toden totta lupaile ruusuisia näkymiä. Aikoinaan bensis kuitenkin edusti loistavaa tulevaisuutta. Niiden rakennukset olivat aina funktionalistisia ja jopa huikean futuristisia, avaruusasemamaisia, ne olivat yhtä lasia ja teräslistaa, ne uhkuivat dynaamisuutta ja iskuvoimaa, tehoa ja järjestystä. Samalla ajatuksellisesti bensiksessä on jotain kaunista, myötätuntoista. Huoltoasemien tehtävänä on tietenkin ollut pitää auto liikkeessä eli nimensä mukaisesti tarjota bensan lisäksi huoltoapua ja varaosia. Mutta ne ovat olleet - ja ovat toki edelleen - laaja-alaisesti inhimillisyyden keitaita. Vaikka hämärtyvällä jänkällä on tupruttanut lumiräntää ja kylänraitti on ollut kolkon autio, ovat lämpimät kupit höyrynneet huoltoasemien ikkunapöytien ruutupöytäliinoilla, ruoka tuoksunut keittiöstä, pajatso kilahdellut, jukeboksi veivannut Virtaa ja myyjätär hymyillyt ja kysynyt kuulumisia. Kuten tunnettua, huoltis on ollut etenkin miesten paikka. Sen kuppila pitää yhä pintansa monen kulmakunnan kukkojen mutkattoman reteänä kokoontumisortena.

Helsingin Sanomien jutussa 13.3.2013 otsikoitiin Vielä yhdet bensiksen muistolle - Kun espoolainen huoltamo suljettiin, lähtivät kanta-asiakkaat risteilylle. Otsikko kertoo artikkelista kaiken oleellisen: bensiksen olemassaolo on ollut joillekin iso juttu ja sen lopettaminen päättää kokonaisen aikakauden. Harva palvoo näin hartaasti lempibensistään ja aina moni on mielellään myöntämättä, että mielensä sopukoissa ylipäätään diggaa jostain huoltiksesta. Kuitenkin voimme uskoa, että lähes jokaisella on jokin the bensis, joka on piirtynyt muistojen kirjaan erityisen vahvoin värein; ehkä se jossa aina käytiin mökkimatkalla ja josta ostettiin tikkataulu ja Finnhits-kasetti - tai se jonka käsipumpusta veivattiin kaksitahtibensaa mopoon ja josta joskus sai safkatkin, koska kaverin mutsi oli siellä duunissa.

Allekirjoittaneella on jotain lämmintä yhteyttä edesmenneeseen Puotinharjun Essoon, joka on nykyisin kurja aakkos-kylmäasema ja ehti jo ennen sitä vaihetta kokea täyden kurjistumisen ravintolalla varustetusta tyylikkäästä kokonaisuudesta surkeaksi ja typistetyksi jämämestaksi. Viimeinen naurettavuuden niitti, röyhkeä latteus oli vaihtaa nimen yhteydessä mainituksi toimipaikaksi Itäkeskus - haluttiin opportunistisesti, perinteet ja aluejaolliset faktat hyläten roikkua kauppajättikasvaimen beesissä. Mutta esimerkki on havainnollistava: juuri tätä rataa on mennyt yleisempikin bensis-kehitys. Erityisen originaalien bensisten kokemisen voikin nykyisin katsoa olevan laadukas kulttuurielämys, johon kannatta tilaisuuden eteen tullessa tarttua. Kokemuksen jalo jälkimaku voi seurata yllättävän pitkään, niin mahdollisimman arkinen ja rupuinen kuin sen lähtökohta onkaan.

Tarjoamme lopuksi pienen nostalgis-tutkimusretkellisen kuvaparven, jossa poikkeamme kahdella lakkautetulla bensiksellä. Samalla voi lyhyesti muistella, mitä huoltoasemaketjuja maassamme onkaan toiminut. Näitähän ovat ainakin BP eli British Petroleum (Suomessa 1960-luvun alusta 1970-luvu loppuun), E-öljyt (joka tunnettiin 1977-1992 nimellä Finnoil), 1998 lakkautettu Kesoil (alkujaan Autoilijain Bensiini ja Kauppayhtiö), vuonna 1973 tiensä päähän saapunut Gulf (alunperin Suomalainen Nafta Oy), vuonna 1991 lakkautettu Union (perustettu 1931 nimellä Bensiinin-Kuluttajain Oy). Ja sittenhän ovat ne selviytyjät, kuten Oy Trustivapaa Bensiini eli Teboil, erityisenä pahiksena pidetty simpukkalogoinen Shell - ja kai Essokin on vielä olemassa, vai onko?

Talvella on oivallista palata kesäisiin tunnelmiin. Tässä heinäkuuta 2012 Sastamalassa sirkkojen sirityksen keskellä pieni niittybensis.

Sen verran nykyaikainen on tämäkin asema ollut, että sillä on seteliautomaatti.

Automaatti ei tosin nähnyt euroaikaa eikä maksukorttien läpimurtoa.

Kummastuttava yksityiskohta: moskeijaa esittävä ikkunatarroitus, joka tosin sekin on jo halkeillut vanhuuttaan. Mitä rakennukseessa on puuhattu ennen kuin se on lopullisesti hylätty? Pidetty kebab-ravintolaa?

Asemasta on enää vaikea tunnistaa, mitä yhtiötä se edusti. Valistuneita arvauksia otetaan vastaan.

Tässä ollaan juuri talventulon kynnyksellä marraskuussa 2012 iki-ihanassa Loviisassa. Iso bensa-asema on kohdannut tiensä pään. Todennäköinen kuolinsyy on lähistölle lävähtänyt aakkosasema.

Jopa lipputanko on allapäin.

Jo britit sen tiesivät: väriyhdistelmä punainen-valkoinen-sininen on sekä iskevä että kuitenkin silmää miellyttävä. Huoltis-symboliikassa yhdistelmän adoptoivat Union ja Teboil, joista jälkimmäistä tämä asema edusti.

Monttu ei valehtele: tämä todellakin oli huoltoasema.

Surrealistinen asetelma. Tarjousplakaatti on mallia, jossa tussittamalla tarpeeton saadaan "digitaalinäytölle" haluttu summa.

Sitä myytiin spaddua versioina Full Flavor, Lights, Lights Menthol.

Huoltoasemien kuppilat tiedetään kansanfilosofian temppeleiksi ja myös asemilla myytävä hengenravinto on ollut niin sanotusti kansan syviä rivejä puhuttelevaa.

 Teboilin juhla-allakka helmi-maaliskuulta 2004 paljastaa aseman todennäköisen kuolinhetken.

Takapihalla on alkanut maaston puhdistus.

Laajahkossa "vinojen paikkojen" kuvakoosteessa omistimme yhden osion entisille bensa-asemille:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2009/09/vinoja-paikkoja-ja-maisemia.html

Bensisten historiaa voi tutkailla Suomigasoa-sivustolla:
http://www.suomigasoa.fi/etusivu.html

Kansanhiihto: Kun suksittiin suurin aatoksin

Olikohan aikuisilla erilaiset kansanhiihtomerkit, kun nalle ja ilves näyttävät aika satukirjamaisilta? Vuoden 1979 pelkistetty kansanhiihtäjä näyttäisi olevan jo after ski -moodissa - tai sitten lasku on menossa pahasti tahattoman spagaatin puolelle.

Sitä on tullut taas sivakoitua muutama kilometri kuluvana talvena, ja eteläiselle taivaanpuoliskolle vaivihkaa ilmaantunut outo valoilmiö innoittaa vielä rundille tai parille ennen kevään voittoa ja tämän muinaisen liikkumismuodon edellytysten kirjaimellista haihtumista.

Nousipa suksiessa mieleen muistikuva kaukaiselta 1970-luvulta, jonka menneisyyden laatikoiden penkominen pian vahvisti validiksi. Ei ollut hiihto tuolloin vain individualistis-endorfiinihakuista itsensä toteuttamista, vaan se oli valjastettu juhlavain kollektiivisten päämääräin alle. Kun Vartiokylän ala-asteen nappulat, joukossaan allekirjoittanut, komennettiin hiihtämään Rastilan erämaahan tai joskus Länsimäen erämaahan urheiluseura Puotinkylän Valtin majalla nautittujen mustikkakeittojen kautta - siirtymiset tehtiin tietysti hiihtäen - oli lapsukaisille teroitettu näiden hiihtoretkien olevan osa kansanhiihtoa. Koko maa oli kuulemma suksilla, ponnisti hangille suurella yhteishengellä. Osallistuja sai tuntea epämääräisen tunnemöykyn, jossa velvollisuus ja uhrautuminen sekoittuivat metsässä hiihtämisen välistä villiin seikkailuun. Kansanhiihtoa ei esitelty vapaaehtoisuuteen perustuvana asiana, ehkä se ei sellainen koululaisille ollutkaan, mutta vinhana houkuttimena punaposkiseen ja räkänokkaiseen toimintaan oli talven loppupuolella jaettava värikäs kangasmerkki. Se todisti kantajansa tehneen osuutensa kansanruumiin suuressa yhteiskoitoksessa. Allekirjoittanut sai kansanhiihtomerkit kevättalvina 1977, 1978 ja 1979. Sitten kai jo kapinoitiin vastaan.

Kansanhiihtojen isäksi tiedetään kuntoliikunta-ajatuksen uranuurtaja Frans Saastamoinen. Kansanhiihdot käynnistettiin hänen aloitteestaan talvella 1945-46. Käytännössä sitä oli potkaisemassa liikkeelle 37 kansalaisjärjestöä ja valtio. Sota oli juuri käyty ja kampanjan eräänä kantavana ideana oli varmistaa, ettei kansalaisten kunto rapistuisi rauhanajan houkutellessa chillailuun. Vuodesta 1923 oli kylläkin pidetty kansallista hiihtopäivää laskiaisen tienoolla, mutta huomattiin yhden päivän olevan liian lyhyt ja keliriippuvainen todelliseksi massojen liikuttajaksi.

Kansanhiihdon oli alkuun tarkoitus koskea yhtä viikkoa, mutta jo ensimmäisenä talvena se venyi kolmeviikkoiseksi ja myöhemmin sen ymmärrettiin tarkoittavan koko talvea. Aina kun kansalainen nousi suksille, saattoi hän tuntea ottavansa osaa kansanhiihtoon. Etenkin koulut, kunnat ja puolustusvoimat liputtivat kansanhiihdon ilosanomaa. Vuonna 1951 osaksi kansanhiihtoa esiteltiin läänien ja kuntien välinen kilpailu. Hiihtomäärät ruvettiin kirjaamaan ylös, ja kas, miljoonan kilpailijan myötä oli syntynyt maailman suurin hiihtokilpailu. Kansanhiihtäjien huuto "Latua!" kajahti joka niemessä ja notkelmassa. Kilvoittelu oli kuitenkin näennäistä, sillä jokainen tiesi keräävänsä suorituksia yhteissaldoon niin kuin muurahaiset neulasia samaan kekoon.

Nyt siitä tuntuu olevan ikuisuus, kun viimeksi on kuullut koko kansanhiihdoista. Milloin ja mihin lie lopahtaneet? Kuka parsi viimeisen kansanhiihtomerkin hiihtoanorakkinsa hihaan? Vai jatkuvatko ne sittenkin, puoliunohdettuina ja periferioihin vetäytyneinä? Ainakin jotkut paikalliset liikuntajärjestöt käyttävät edelleen kansanhiihto-termiä, vaikka ilmaisut "jo 16. kerran" antavat ymmärtää, ettei kyse olisi samasta valtakunnallisesta kampanjasta, johon Vartsikan skidit kerran patistettiin, vaan enemmänkin retroilusta.

Kansanhiihto elää myös Kansallisteatterin näytelmän nimessä. "Millainen on sankaruus nykymaailmassa, kun kilpailussa ei keinoja kaihdeta eikä latua anneta. Jos ihminen putoaa pois yhteiskunnan kilpahiihdoista, onko hänellä enää mitään arvoa?", pohdiskelee Kansanhiihto 2012 -näytelmän tiedote.

Entinen kansanhiihtäjä on laittanut sukset taukoasentoon Villingin Kristallilahdella helmikuussa 2013.