Vaellus merimustalaisten viimeiselle rannalle

Vietämme Kalevalan päivää. Sen kunniaksi sopinee kaunokirjallisempi, jo useamman vuoden ikäinen raportti, joka tyylilajiltaan edustaa edellisessä kirjoituksessamme käsittelemäämme gonzojournalismia. Pohjolan pitkän talven jatkuessa ihmettelemme kaukomaita, joissa niin luonnon kauneus kuin tuhovoima saavat väkevät mittasuhteet.

Maailmassa on paikkoja, joissa pienet ravut leipovat santakuulia ja täyttävät mittaamattomia rantoja jatulintarhoilla. Joka päivä nousuvesi huuhtoo ne ja joka päivä ne rakennetaan uudestaan.

Paradise Beach ennen auringonlaskua. Suloinen helvetti miljoonalla kirkuvalla värillä. Rihkamajouluvaloja, lunta jäljittelevää muovipursoitetta, krääsää krääsän perään. Friikkejä, transuja, bimboja. Klovneja, huoria, hulluja. Käärmeitä, kilpikonnia, metsästyshaukkoja, elefantinpoikasia – melun, saastan, juopumuksen keskellä. Kymmenentuhatta Hey, taxi -huutoa, tungosta, tupakkaa, pizzaa, teknobiittiä, olutta. Elektroniikkaa, minihameita, batiikkia, kokista, parfyymia, piraattilevyjä. Piristeitä, näennäissporttisuutta, kertakäyttö-sitä-ja-tätä. Hengenahdistusta. Jeeppejä, vesijettejä, rullaluistimia, skoottereita. Teiniviiksisiä kultaketjuhuijareita, povipommeja, brittihuligaaneja, neohippejä. Joulupukkeja, rapaturisteja, viisikymppisiä saksalaisia kiharapäämiehiä thaineidit käsipuolessa.

Olin viimein löytänyt Andrén.

Tosin ihan eri baarista kuin oli ollut puhe. Tuo Alankomaiden vastine Keith Richardsille, luuranko sympaattisilla ruskeilla silmillä, hän heilui Beach Shack -nimisessä juottolassa halpa riisiviskipullo toisessa ja iso poliisimallinen Maglite-taskulamppu toisessa kädessä. Sänkinaamainen lommoposki, pitkänhuiskea Turmiolan Tommi, hän tasapainoili toisen jalkansa varassa kuin kurki ja kähisi ties mitä kotikutoisia elämänviisauksiaan viiden pennin dance-jumputuksen lomaan.

Otin Andrén tiukkaan katsekontaktiin ja muistutin häntä tehtävästämme. Tai itse asiassa hänen omasta tehtävästään, jota olin erehtynyt lupautua jelppaamaan hyvän stoorin janossa. André tuntui heti selvenevän piirun verran, ammattijuoppo kun oli, ja hoippui kuuliaisesti mukaani. Vene oli tilattu ja odotti, joten haimme viivyttelemättä kamamme motellin säilytyksestä. Kadulla pysäytimme tuk-tukin. Käskimme kuljettajaa ajamaan satamaan. Hän väänsi kaasun täysille, pälpätti jotain meihin päin kääntyneenä ja luotti, että oikealle ja vasemmalle riuhtova tie olisi esteetön.

Ehkä pidentääkseen reittiä ja saadakseen lisää rahaa, kuski ajoi kalasataman kautta. Kalman pilvi seisoi paikalla kuin seinä. Mittaamaton määrä järjestelmällistä teollista tappamista, miljoonat epäuskoiset, jähmettyneet silmät tuijottamassa kirkasta ja kuumaa loppua. Suomujen hopeoimat betoniseinät, maa lainehtimassa ruumisnesteitä ja öljyisen paksua verta. Oranssit suojasaappaat tallomassa sappirakkoja, posauttelemassa valtameren henkäystä trukkien dieselpilveen. Peltirännit syöttämässä jäätä ruostekylkisten laivojen ruumaan.

Rännien rytinä seurasi kauaksi vaiennutta ryhmäämme. Kuski laittoi mankastaan dancen pumputtamaan.

"Very good music", hän letkautti.

"Yeah", vastasin, "excellent."

"Accident?", kuski hätääntyi. ”Where?”

En saanut häntä tajuamaan, mitä olin yrittänyt sanoa. Mutta onneksi olimmekin jo perillä. Sovittu pitkäperävene odotti rannassa. Jostain syystä vene ei saanut käyttää laituria, joten jouduimme kahlaamaan hiekkapohjaista matalikkoa sen kyytiin. Saimme karhean huovan peitoksemme ja keinuva kyyti alkoi. Perämoottori piti ääntä kuin Lentävä Linnoitus, eikä veneilijä edes yrittänyt puhua. Hän vain katseli horisonttia. Me teimme samoin. Aurinko katosi juuri postikorttimaisemaan. Pimeys loikkasi aikailematta esiin. André otti huikkaa ja alkoi torkkua. Vene oli kuin iso kehto.

Saavuimme saareen pilkkopimeässä.

Emme nähneet oikeastaan mitään maisemasta tai siitä ihmisestä, joka johdatti meidät mökkeihimme. Kynttilän valo paljasti mökit mahdollisimman yksinkertaisiksi. Huomasin olevani lopen uupunut. Viidakko lauloi kuin noiduttu ja hiipi uniin oudoin tunnustelevin lonkeroin.

Heräsin turhan vähien unituntien jälkeen, mutta uudesta paikasta innoissani. André nukkuisi puolille päivin, arvelin, enkä kolkuttanut hänen hipihiljaisen bungalowinsa ovea. Lähdin sen sijaan kävelylle metsään. Viidakko oli upea aamuvarhaisella. Maa oli valkoinen kuin kuurassa. Se oli hämähäkin seittiä, kasteista sellaista. Kuljin syvemmälle ja kuvittelin olevani kauniin ja hauraan planeetan ainoa ihminen.

Pian illuusio murtui, sillä havaitsin talonpoikaisperheen niittämässä heinää sumuisessa metsässä. Teini-ikäinen tytär lauloi sydäntä hivelevästi. Kuuntelin laulua hetken ennen kun näyttäydyin ja tervehdin yllättyneitä ihmisiä. Näin, että he kasvattivat kumipuita. Niistä valutettiin ämpäriin tuoretta, maidonnäköistä mönjää. Yhteistä kieltä ei ollut välillämme sanaakaan, mutta koko kolmihenkinen perhe vilkutti perääni, kun poistuin. Pisin oli tytär. Hän tuntui kuuluvan jo nykyaikaan, toisin kuin vanhempansa, jotka olisi voinut sijoittaa lähes mille vuosisadalle tahansa. Mietin jäisikö tytär näihin oloihin tai muuttaisiko kaupunkiin kuten kanssasisarensa ympäri maailmaa.

Kun palasin retkeltäni, André nukkui yhä. Nyt päätin kuitenkin herättää hänet. Hän oli pyytänyt päästä merimustalaisten pariin ja olin luvannut lähteä saattamaan häntä heikäläisten hökkelikylään, jonka sijainnista olin saanut vihiä Ko Lantalla. Ensi vuonna he saattoivat asua jo eri paikassa. Merimustalaisten juurruttaminen pysyviin, virallisiin kyliin ei ollut onnistunut. Omaa kummallista kieltään puhuvaa kansaa ei oltu saatu kouluihin, ei rekistereihin, ei sääntöjen noudattajiksi. Heidän olemassaolonsa oli parhaimmillaankin puolivirallista.

Andrélla oli kaikenlaisia romanttisia luuloja merimustalaisista. Kun he piirsivät kuvan ihmisestä, he piirsivät pään yhdeksi isoksi silmäksi. Iso silmä kuvasi heidän läsnäoloaan nykyhetkessä, André selitti, ja parittomana heidän ykseyttään ympäristönsä kanssa. Minusta se oli haiskahti haihattelulta, mutta pidin mölyt mahassani. Kyynisessä maailmassa on sentään mukava nähdä ihminen, joka on jostain aidosti innostunut.

André heräsi raskaasti, mutta hyväntuulisena. Tilasimme hiljaisen bungalowkylän savimajakeittiöstä aamiaisen ja lounaan yhdistävän annoksen. Se oli riisiä kasviksilla, proteiiniköyhää ja tappavan tulista. Mietin, mitä järkeä oli ruoassa, joka oli niin chilistä, että sitä pystyi hädin tuskin syömään. Valittamiseen ei kuitenkaan ollut varaa saaren ainoassa ravitsemusliikkeessä ja vati tyhjeni hien virratessa kasvoillamme.

Ruoan jälkeen levitin kartan pöydälle. Sen perusteella, niin arvioin, merimustalaisten kylään kävelisi rantoja pitkin kolmessa tunnissa. Päätimme lähteä yritykseen saman tien. Pakkasimme reppuihin juomavettä ja eväitä, suojasimme päämme hatuilla. André ei näyttänyt kärsivän kankkusesta, mitä pidin ihmeenä siinä paahteessa.

Bungalowkylän hiekkaranta päättyi pieneen niemeen. Sen takana aukeni lisää tyhjää hiekkarantaa, lisää valtameren pehmeän kuohkeaa jylinää. Samanlainen ranta toistui kerta toisensa jälkeen. Hiekkalakeudella ei näkynyt kertaakaan muita ihmisiä. Asumaton se ei silti ollut. Santa oli tuskin leppäkerttua kookkaampien rapujen valtakuntaa. Ravuilla oli kolonsa, johon ne lähestyessämme sujahtivat suojaan. Mutta jos odotti paikallaan, ne kömpivät pian esiin. Jokainen ravuista leipoi hiekasta palloja. Ehkä ne siivilöivät siitä jotain syötävää, en tiedä. Rannalla oli silmänkantamattomiin nuppineulanpään kokoisia santapalloja. Pallot oli pantu huolelliseen järjestykseen: niiden lomassa oli säntillisiä, erikokoisia kulkuväyliä. Siellä täällä hiekkahelmet muodostivat jatulintarhan kaltaisia kehiä. Puolet vuorokaudesta ranta olisi nousuveden peittämä, toisen puolen aikana pienet ravut ehtivät leipoa sen täyteen hiekkapalloja. Hiekkapallokaupunki tuhoutui joka päivä, mutta se ei lannistanut rapuja. Aina tulisi uusi päivä, uudet labyrintit ja bulevardit.

Kuljettuamme noin tunnin saavuimme hylättyyn bungalowkylään, jota alkeellinen karttamme ei tuntenut. Rakennusten olki- ja palmunlehväkatot olivat sortumaisillaan. Baari, kerran viimeisen päälle laitettu, seisoi aavemaisena kulissina. Jokunen tyhjä viinapullo muistutti menosta, joka oli kerran raikunut viidakon yössä. Ihmeellistä kyllä, pari sivua ruotsinkielisestä Musta Naamio -lehdestä pilkotti soralla; Jämptlandin kuusi oli matkustanut kauas maatumaan. Simpukankuoret roikkuivat narussa koristaen yhä paikkaa. Pistorasia ei tarjonnut enää virtaa, eikä kyökki emmettä, mutta kukkapenkkien istutukset kukoistivat uskollisesti. Iso merikilpikonnan kuori hätkähdytti keittiön oven ylle ripustettuna. Niin ikään koristeina käytetyt kalaverkot ja -rysät antoivat viitteen menun sisällöstä. Subai Jai -nimikylttiä koristi yin & yang -symboli. Paikka, jonka autioitumisen syytä saatoimme vain arvailla, oli luultavasti ollut hippien suosiossa, makean savun, löysärytmisen kitarajammailun keidas.

Istuimme baarin pöytään ja otimme vesileilit esiin. André kaivoi armeijahousujensa reisitaskusta 20 cl:n riisiviskin, joka hupeni puoleen yhdellä röyhtäisyyn päättyvällä kulauksella. Hän katseli pitkään aaveravintolaa ja lausui sitten mietteliäästi:

"Kaikki on tilapäistä. Jokainen, ihan jokainen juttu täällä väistyy.

Mitäpä siihen lisäämään.

Hylätyt bungalowit sijaitsivat niin sanotusti viimeisellä rannalla. Hiekkaranta päättyi ja metsä alkoi. Metsässä kulki polku, oikeastaan vain aavistuksenomainen ura, joka mutkitteli varjoisissa kätköissä koukeroisten pensaiden, juurirykelmien ja kaatuneiden puiden lomassa. Näimme sukkanauhakäärmettä muistuttavan pienen käärmeen, joka luikerteli uutterasti eteenpäin. Pian aluskasvillisuus väheni ja maaperä kävi kosteammaksi. Se oli joidenkin esihistoriallisten mutaeläinten asuttama. Monin paikoin lemusi epäilyttäviä lammikoita. Muutamia pensaita lukuun ottamatta eläviä kasveja ei ollut. Muta poksahteli kovaäänisesti, se ilmeisesti vapautti sisuksistaan mätänemiskaasuja. Korumaisen värikkäät pikkuravut, joille evoluutio ei ollut tarjonnut ainakaan suojaväribonusta, vilistivät syrjään kenkiemme alta. Ympäristö kävi niin lohduttomaksi, että saimme todella motivoida itsemme jatkamaan.

Sitten alkoivat rantakalliot. Ne eivät merkinneet vähäisintäkään helpotusta. Geologisesti nuori vulkaaninen kivi oli viiltävää, rosoista, ruosteista. Tumma kamara oli suorastaan irvistävän hirveää ja partakoneenterävää. Se silppuaisi ennen pitkää kengänpohjat... Sitä ei halunnut ajatellakaan. Täytyi astua mahdollisimman pystysuoraan, välttää laahustamista. Välillä täytyi uskaltautua kahlaamaan meren tyrskyissä, kun jyrkänteinen ranta ja läpipääsemätön viidakko ei tarjonnut muuta tietä.

Niillä vesillä kulki Burman ja Thaimaan raja. Ranskalaiset ja englantilaiset siirtomaa-ajan kartat sattuivat määrittelemään rajalinjan eri tavalla, ja tietysti niin Burma kuin Thaimaa tunnustivat tahollaan vain itselleen suotuisaa versiota. Kyse oli vain parista luodosta, mutta kasvojen menetys olisi pahempi juttu. Seurauksena olivat säännölliset konfliktit, uhreja vaativat meritaistelut, joista ei lännessä juuri tiedetty. Eräässä poukamassa makasi kolme laivanhylkyä. Säpäleiset viisitoistametriset puualukset saattoivat liittyä noihin välienselvittelyihin. Andrélla oli kuitenkin oma teoriansa. Hän heitti, että rantarosvot olivat houkutelleet laivat matalikolle, tappaneet miehistön ja ryöstäneet minkä irti lähti. Hän selvästi herkutteli visiolla tai lähinnä sen sarjakuvamaisella värikkyydellä. Itse panin merkille sen, että vaikka mantereelle oli tunnin merimatka, oli poukama täysin ajoroskan kirjavoima.

Muovia, muovia, muovia.

Emme edenneet enää montaa sataa metriä, kun näimme tolppien päälle kyhätyt peltihökkelit. Roskia repivät rakit keskeyttivät toimensa. Sekunnin hämmennyksen jälkeen kirppusirkukset, joita oli kolme kappaletta, alkoivat äristä. Ne olivat liian vihaisia haukkuakseen. Ne korisivat hampaat irvessä, hartiat kyyryssä, niskavillat törröttäen. Ajattelin, että ne halvaantuisivat raivosta, mutta ne alkoivat tulla säännöttömin harppauksin lähemmäksi. Niiden leuat loksuivat ilmaan puremasarjoja. Ei ollut epäilystä, etteivätkö ne olisi olleet liikkeellä tosimielellä. Ehdin katua, ettei meillä ollut vaellussauvoja, eikä edes Andrén poliisi-Maglitea. Samassa rakkeja kohden alkoi sadella kiviä. Merimustalaiset olivat ilmaantuneet ja kivittivät koiria. Se oli kieli, jota koirat olivat tottuneet ymmärtämään. Piskit syöksyivät ulvahdellen loitommalle, kivien kantaman päähän. Yhä ne kuitenkin ärhentelivät. Niiden piti päästä sanomaan viimeinen sana.

Kuljimme hitaasti mustalaisia kohden. Nostimme kätemme tervehdykseen ja koetimme hymyillä. André harjoitteli vihkosestaan oudolta kuulostavia äänteitä, joiden oli määrä tuon kansan kieltä. André jäisi mustalaisten pariin, jos saisi. Se oli hänen sekopäinen ideansa. Hän palaisi vasta seuraavana vuonna Hollantiin, niin hän suunnitteli, jos silloinkaan. Minun tehtäväni oli tuottaa Andrén matkatavarat veneellä paikalle, mikäli merimustalaiset sallisivat hänen jäädä.

Muutamia ryysyisiä mustalaisia ilmaantui hökkeleistä. Ensimmäinen huomioni oli, ettei aikuisia miehiä näkynyt. Ehkä he olivat kalassa. Vanhuksia ei myöskään ollut, kukaan ei luultavasti elänyt niissä oloissa pitkäikäiseksi. Maassa istui äiti imeväisikäisen lapsensa kanssa. Nainen hymyili kirkkaasti kuin aurinko, jonka zeniittiin ohittanut asema muistutti minua siitä, että voisin viipyä vain hetken. Pian nousuvesi sulkisi tien. Hymy kuitenkin painoi huoleni taka-alalle, en ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa. Naisen sisin tuntui olevan ihmeellisen immuuni kaikelle kurjuudelle ja köyhyydelle.

André sai jotain kommunikaatiota aikaiseksi. Nainen viittoili merelle. Miehet olivat tosiaan kalassa. André elehti jäävänsä odottamaan. Nainen säteili yhä ja lapsi hänen rinnoillaan nukkui autuaan tietämättömänä oudoista muukalaisista. Naisella ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, että André jäisi odottamaan miesväkeä. Paikalle uskaltautui vähitellen tusinan verran naisia ja lapsia sekä yksi ilmeisesti vammainen mies. Saimme heiltä pieniä punaisia banaaneja ja tarjosimme tilalle keitettyjä ja kuivattuja kikherneitä. André esitteli mustalaisille postikortteja Hollannista, joita he tiirasivat niin tarkasti kuin olisivat tosiaan olleet yhtä isoa silmää. Kuvaa jäätyneessä kanavassa kiitävistä luistelijoista he eivät näyttäneet sisäistävän ollenkaan.

André halusi oikeasti jäädä. En tiennyt, miten hän oli ajatellut hyödyttää yhteisöä. Luultavasti maksamalla elämisestään ja osallistumalla parhaansa mukaan arkisiin hommiin. En myöskään tiennyt, jäisikö kukaan kaipaamaan häntä Hollantiin. Hän oli vuokrannut asuntolaivansa ja jättänyt työnsä posteljoonina. Hänellä oli ollut vaimo, niin hän oli kertonut, mutta juttu oli jo historiaa. Filtteriin asti poltettu rööki, kuten Andrén hienovarainen kielikuva kuului.

Mitä tuli itseni ja Andrén ystävyyteen, olimme tunteneet vain viikon ja nyt oli aika erkaantua. Kättelimme ja halasimme. Lupasin lähettää hänen matkatavaransa seuraavana päivänä pitkäperäveneellä, mitä varten hän antoi rahaa. Kysyin, olisiko hänellä sähköpostiosoitetta, johon voisin aikanaan kirjoittaa ja udella kokemuksesta. Mutta ei hänellä tietenkään ollut.

Olin Bangkokissa, autuaasti thai-hieronnassa, kun merimustalaisten paaluille perustettu hökkelikylä ja lukemattomat muut rantakylät sillä maailman suunnalla katosivat tyhjästä ilmaantuneen tsunamiaallon kitaan. Siihen katosivat Paradise Beachin auringonvarjot, transut, bikinimisut, metsästyshaukat, jäätelökojut, tuk-tukit, sädetikku-cocktailit, teknobiitti, brittihuligaanit, ekstaasi, kertakäyttökamerat, mopot ja teiniviiksiset kultaketjuhuijarit. Televisio vilkutti kuvia talojen perustuksista, romuröykkiöistä ja pelastusryhmistä. Kurkimainen keithrichards lommoposkineen ja filosofioineen ei ollut maininnut sukunimeään, joten en voinut kuin arvailla hänen kohtaloaan. Mutta ainakin jotain hänestä oli jäänyt elämään.

Mielessäni kuulin yhä uudestaan rosoisen äänen:

"Kaikki on tilapäistä. Jokainen, ihan jokainen juttu täällä väistyy."

Ja aallon mentyä pienet ravut leipoivat taas santakuuliaan.

Lähellä merimustalaisten kylää sijaitsi haaksirikkoisten alusten hautausmaa.

Historian sivuilta: kun presidentti hirveä hoivasi

Pokkana faktaa ja fiktiota sekoittelevan ja omakohtaista kokemusta korostavan gonzojournalismin isänä pidetään amerikkalaista Hunter S. Thompsonia (1937-2005). Gonzolla on kuitenkin esi-isänsä ja hän on saksalais-italialainen lehtimies ja kirjailija Curzio Malaparte (1898-1957).

Toisen maailmansodan aikana Malaparte toimi milanolaisen sanomalehden sotakirjeenvaihtajana ja Italian yhdysupseerina, kulkien suhteellisen vapaasti Romaniasta Ukrainaan ja Puolasta Lappiin. Hänen värikkäitä reportaasejaan leimaa se, että toden ja keksityn annossuhteita on vaikea tietää, mutta joka tapauksessa todellisuutta lienee usein "maustettu". Tapahtumat sijoittuvat niin rintamille kuin seurapiirien salonkeihin.

Malaparten alkujaan jo 1944 ilmestynyt muistelmakooste Kaputt (Gummerus, 1967) sisältää yhden tällaisen kiistanalaiselta vaikuttavan episodin. Siinä Risto Ryti kohtaa presidentinlinnan edustalle raahautuneen loukkaantuneen hirven. Onko tapaus kokonaan totta, vain osaksi vaiko kokonaan keksittyä, sitä emme tiedä ja jääköön se nyt sivuseikaksi. Sillä tarina on hyvä. Ja hyviä tarinoita, varsinkin Helsinkiin liittyviä, kannattaa vaalia.

Tarina sijoittuu sydäntalven armottoman kovaan pakkasiltaan vuonna 1942. Koko Helsinki on pukeutunut välkehtivään kuuraan, meri on umpijäässä ja puiden oksissa kimaltelevat lumikiteet. Kirjeenvaihtaja, kapteeni Malaparte on Ruotsin suurlähettiläs Karl Westmannin vieraana. Herrat istuvat lähetystön kirjastossa takkatulen äärellä. Paikalla on myös Espanjan suurlähettiläs Augustin de Foxa. Siinä siemaillaan brandya ja keskustellaan henkeviä.

Äkkiä ulkoa Kauppatorilta kantautuu "outo ääni, ahdistunut tuskanhuuto".

Ikkunasta katsottuna tori on kuitenkin autio. Sitten satamalaiturilla näkyy liikkuvan jokin epämääräinen läikkä, tumma hahmo. Takit niskaansa vetänyt ja ulos rientänyt seurue kohtaa jotain mieleen porautuvaa. Heidän edessään on:

"Upea hirvi jonka valtavat sarvet sojottivat talvisen puun paljaiden oksien tavoin leveältä, pyöreältä, lyhyen tiheän ruskeanpunervan karvan peittämältä otsalta. Silmä oli suuri ja tumma, kostea syvä silmä jossa välkähti jotain kiiltävää, kyynelten loisto. Se oli haavoittunut, siltä oli murtunut reisiluu, ehkä se oli pudonnut johonkin merta kattavaan marmorilattiaan auenneeseen railoon."

Äkisti hirvi nuuhkii ilmaa niin kuin olisi "tunnistanut tutun hajun" ja lähtee raahautumaan eteenpäin. Se tunkeutuu presidentinlinnan avoimesta ristikkoportista linnan kunniapihalle. Siellä se käy makaamaan maahan molemmin puolin ovea seisovien vahtisotilaiden tuntumaan. Presidentin adjutantti eversti Slörn saapuu pian katsomaan mitä pihalla on oikein tekeillä. Ymmärrettävästi yllättyneenä hän palaa sisälle kertomaan Rytille, että Ruotsin ja Espanjan lähettiläät yhdessä haavoittuneen hirven kanssa ovat portilla. Kello on paljon, mutta:

"Suomessa eläinten kunnioittaminen ei ole vain moraalisääntö, jota koko Suomen kansa ylevämielisesti noudattaa, se on valtiosääntö; ja hetkistä myöhemmin presidentti Ristu (sic!) Ryti ilmaantui ovelle."

Ryti tervehtii sydämellisesti vieraita ja menee suoraan hirven luokse. Hän tutkii murtunutta reittä, puhelee hirvelle rauhoittavasti ja silittää sen kaulaa. Samalla ohitse ajaa auto ja toinenkin, jotka palaavat takaisin portille. Ne ovat jostain tilaisuudesta saapuvia diplomaattiautoja, jotka ovat olleet matkalla Kaivopuistoon.

Tuossa tuokiossa linnan pihalle astelevat Brasilian suurlähettiläs Paolo de Souzas Dantas, Tanskan lähetystön sihteeri kreivi Adam de Moltke-Huitfeldt ja Vichyn Ranskan lähetystön sihteeri Pierre d'Huart. Ja yhä lisää diplomaattiautoja pysähtyy kadun laitaan. Epätavallinen tilanne on huomattu ja se kerää yleisöä. Paikalle saapuvat lähetystösihteeriensä kanssa Romanian lähettiläs Noti Constantinidu ja Kroatian lähettiläs Ferdinand Bosnjakovic sekä Saksan suurlähettiläs Wipert von Blücher. Ulkoministeriön protokollapäällikkö ministeri Rafael Hakkarainen on jostain putkahtanut hänkin, kun taas eversti Slörn on juossut soittamaan ratsuväenkaartin eläinlääkintäeverstiä saapuvaksi.

Kaiken kukkuraksi tässä vaiheessa joukkoon on liittynyt "muutamia sotilaita, pari vähän kekkulissa olevaa tyttöä, joukko satamasta rientäneitä merimiehiä ja kaksi poliisia kiväärit olalla". Puhutaan siis mittavasta ja kaikkia yhteiskuntaluokkia yhdistävästä spontaanista kokoontumisesta huono-onnisen sarvipään äärellä.

Rytin edelleen rauhoitellessa hirveä tapahtuu jotain odottamatonta:

"Äkkiä hirven kääntäessä päänsä mahtavien sarvien yksi haara tarttui presidentti Ristu Rytin turkin liepeeseen: äkkitöytäisy sai Tasavallan Presidentin horjahtamaan ja hän olisi varmasti kaatunut pitkin pituuttaan lumeen, ellei Saksan lähettiläs von Blücherin käsivarsi olisi pitänyt häntä pystyssä."

Diplomaatit vaikuttavat huvittuneilta "ikään kuin Saksan lähettilään viattomalla eleellä olisi ollut allegorinen poliittinen merkitys." Lisävirnettä herättää se, että toinen paikalla olleista tytöistä on lipsauttanut äkkitilanteen myötä suustaan "perkele!" Toki ovat diplomaatit Suomessa oppineet tuntemaan sanan. "Se tarkoittaa yksinkertaisesti diavolo", Malaparte valistaa italialaisia lukijoitaan, mutta on kuitenkin jotain, jollaista ei tuollaisessa seurassa saisi lausua julki - "vähän niin kuin englannin sana bloody kuningatar Viktorian aikaan".

Selvää on, että takarivissä myhäilevä Malaparte osaa arvostaa tilanteen kaikkinaista esteettisyyttä:

"Se oli omalaatuinen viehättävä näky: lumen peittämä tori, valjut kummitusmaiset talot, jääkerroksen vangitsemat höyrylaivat ja mainittu ihmisjoukko upeissa turkiksissaan ja korkeissa karvalakeissaan haavoittuneen hirven ympärillä, joka makasi linnan portaiden juurella kahden vahtisotilaan välissä. Näky olisi lumonnut Schjölderbrandin tai varakreivi de Beaumontin tapaisia ruotsalaisia tai ranskalaisia maalareita, jotka 1700-luvun lopussa ja viime vuosisadan alussa työntyivät Pohjanperukoille asti lyijykynineen ja piirustuslehtiöineen."

Kohta paikalle pyyhältävät ambulanssilla eläinlääkintäeversti ja lääkintämiehet. Kaikki, myös presidentti ja hilpeät tytöt, osallistuvat hirven nostamiseen ja se saadaan lopulta suurin ponnisteluin kammettua ambulanssiin. Auto ajaa hitaasti pois ja katoaa autiolle Esplanadille. Näytös on ohitse.

"Hyvää yötä, hyvät herrat, ja paljon kiitoksia, sanoi Tasavallan Presidentti, otti turkislakin päästään ja kumarsi.
- Bonne nuit, Monsieur le Président, diplomaatit vastasivat, ottivat turkislakin päästään ja kumarsivat syvään."

****
Toisenlaista suhtautumista hirveen käsittelimme täällä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/03/absurdistanian-uutisia-hirvikolareissa.html

****
Jälkisanat: Arvoituksellinen tuuliviiri

Curzio Malaparten sarjakuvahahmolle tai italowestern-antisankarille sopiva nimi sisältää Napoleoniin viittaavan väännöksen. Siinä missä Bonaparte tarkoittaa "hyvää puolta" on Malaparte tietysti "paha puoli". Miehen oikea nimi oli Kurt Suckert, mutta se ei ilmeisesti kuulostanut tarpeeksi rehvakkaalta.

Malaparten lempilapsi oli hänen Caprille rakennuttamansa talo, jossa aikanaan 1963 filmattiin Brigitte Bardotin tähdittämä Jean-Luc Godardin elokuva Sen täytyi tapahtua (Le Mépris). Malaparte oli itse sepittänyt talolleen sijoittuvaksi tapauksen, jossa ei liene totuutta nimeksikään. Sotamarsalkka Erwin Rommel oli kuulemma vieraillut hänen luonaan El Alameinin taistelun alla ja kysynyt, oliko Malaparte itse suunnitellut talon; tähän hän oli vastannut "Ei, ainoastaan maiseman" ja viitannut Välimerelle.

Malaparte vaikuttaa olleen ihmisenä harvinaisen notkeasaranainen tuuliviiri. Hän oli fasistisen puolueen varhaisia taistelijoita, josta tuli liittoutuneiden noustua maihin Italiaan innokas amerikkalaisten kollaboraattori ja sodan jälkeen palavahenkinen kommunisti ja myöhemmin Kiinassa käytyään maolainen. Kuolinpedillään hän kääntyi 360 astetta, katolilaisuuteen - se oli viimeinen ele kapinallisuutta tai opportunismia, on sanottu. Faktalla ja fiktiolla tasapainottelu lienee hallinnut hänen suhdettaan erilaisiin sitoumuksiin ja lopulta elämään itseensä. Caprin talon sai perintönä Kiinan kommunistihallitus, gonzon puolestaan maailma.

Kotiseudun perituttuus Eino Leinon valottamana

Ja taivas selkii, kotomäen kuuset / taas kärkiänsä hiljaa kastelevat / siniyden korkeahan merehen, / lännessä päivän kultatähti paistaa / ja metsä kiiltää sateen pisarista. / Niin ottaa meitä vastaan synnyinmaa / kuin äiti, ilon kyynel poskellansa. (Aleksis Kivi)

Vaikka ihminen sijoittuisi ja sopeutuisi täysin johonkin uuteen maahan ja oppisi sitä rakastamaan, säilyy hänessä silti loppuikänsä erityinen sisarillisuus alkukotinsa kontujen kanssa. Näkymä rennon huiskupäisistä palmuista, tikarimaisen taivashakuisista syperesseistä tai aaltoilevadyynisestä kaktuserämaasta ei koskaan osu pohjoisen kasvattia niin syvälle kuin maisema, jota hallitsevat lapsuudessa ja nuoruudessa tajuntaan uurtuneet jurot kuusikot, kirkkaat vedet ja äärevien vuodenaikojen herkeämätön mylly.

Usein tarvitaan fyysinen etäisyys omaan lähtömaisemaan, sen luonnonympäristöön ja rakennettuihin kasvoihin, jotta sen arvo ja tuttuus - perituttuus - erityisenä mielen- tai sielunmaisemana valkenisi. Kotiinpaluuta (sen hienosyisimpiä merkityksiä myöten) ei voi olla ilman toisaalla vaeltamista.

Tämän on kokeneet monet ja sen koki myös Eino Leino, joka vietti talven 1908-09 Italiassa. Taiteilijaelämän intensiteetissään hän ehti kokea niin ihastumisen antiikin sivistysjuurta huokuvaan välimerelliseen elämänpiiriin kuin kaihon Pohjolan karuun mutta selkeään todellisuuteen. "Huomaan jo nyt tulevani Rooma-hulluksi niin kuin niin monet tuhannet ennen minua ovat tulleet", hän kirjoitti, kun Ikuinen kaupunki itsessään tuntui estelevän häntä keskittymästä Danten Jumalaisen näytelmän kääntämiseen. Pitkän matkan päässä olevan kotiseudun kullanhohtoistuminen oli kuin kolikon toinen puoli Rooma-hulluuden takana. Se sai hänet seuraaviin mietteisiin:

"Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta.

Se on samalla osa meidän syvintä itseämme.

Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä, elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kuin me jo olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.

Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissämme, missään ei kuu kalpeammin kumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkaus-elämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me silloin olimme kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemmin tuntemattomalla voimalla, pysyäväisesti ja lähtemättömästi.

Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. - Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen sisällyksemme suuret syntysanat."

Pienen vuoristoniityn laidassa uinuva erakkokappeli on pikantti lisä Puolan Tatra-vuoriston maisemassa. Komeaa, juhlavaa ja kaunista - mutta silti ei omaksi kasvettua.

Jälkihuomiona akateemikko Martti Rapolan toteama kotiseutupalosta amerikansiirtolaisten parissa:

"Minulle kertoi äsken erään Pohjanmaan ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra, että kymmenillä amerikansuomalaislla, jotka näin kesällä saapuvat vierailulle vanhaan kotimaahansa ja esivanhempiensa pitäjiin, on mukana elokuvakamera, jonka väriherkkään rainaan he sen kun pyöräyttävät entisen kotiseutunsa kuvan - luonnon ja elämän - katsellaksensa sitä sitten ja näyttääksensä sitä muillekin siellä Valloissa tai Kanadassa. Heillä on kotiseutunsa kuva - kauniina ja elävänä: metsän vihreänä, vehnälaihon keltaisena, veden välkkeisenä. Ja punaiset talot päivettyneine ihmisineen kohoavat lakeuden pinnasta sinistä taivasta vasten ja elävät omaa elämäänsä, arjen ja pyhän elämää.

Kotiseudun kuva. Se merkitsee poissaolevalle sanomattoman paljon. Ehkä se vasta poissaolevalle jotakin todella suurta ja vakavaa merkitseekin. Vai eikö sydämen liikutus ole suuri ja vakava asia? Eikö vasta se, joka kokee mielensä pohjalla liikutuksen oudon tunteen, juuri siksi ja siinä tunne todella elävänsä? Hänen rintansa peltoon, joka arjen yksitoikkoisuudessa on kamartunut, kyntää voimakas liikutus - ilo, kaipaus, kiitollisuus, suru, yhdentekevää mikä näistä - uudet kuohkeat vaot, joihin elämä kylvää satoisimmat siemenensä.

Kotiseudun kuva on olemassa ensi sijassa poissaolevaa varten. Se on taika hänen rintansa kamartumista vastaan."


Kotiseudun olemusta ja merkitystä analysoidaan myös tässä Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin blogimerkinnässä:

https://blogs.helsinki.fi/hy-ruralia/2012/01/17/kotiseutu-on-kokonaisuus/

Railo nimeltä itärintama: sananen vuosien 1941-45 suurpalosta

Nousiko hän Kampin metroaseman alapuolelle rakennetusta toisesta metroasemasta, joka tehtiin laajennusoptioksi pohjoiseen suuntaavalle linjalle? Vai vieläkin syvempää - paljon syvempää?

Käsittämätöntä! Ihminen närkästyy pahasta, kun se tulee ulkopuolelta ja on hänen ulottumattomissaan, mutta omaa pahaansa vastaan hän ei taistele, vaikka juuri se olisi hänen vallassaan. - Marcus Aurelius

Kampin metroasemalla iskee kummastus ja näkemänsä täytyy tarkistaa. Mutta totta se on. Hämärässä kammiossa lasien takana seisoskelee SS-sotilas. Kaasunaamari kasvoillaan hän vaikuttaisi olevan yksi niistä kaikkein pahamaineisimmista, jotka käsittelivät Zyklon B:tä. Metrojuna tulee, täytyy mennä. Vasta myöhemmin valkenee, että sotilas - nukke vain - ilmeisesti mainosti tieteiselokuvaa. Hänen näkemisensä ehti kuitenkin viedä mietteet toiseen maailmansotaan ja etenkin itärintamaan, jossa tuo suuri onnettomuus roihusi julmimmillaan.

Tänään 2. helmikuuta täyttyy tiimalasissa tasan 70 vuotta siitä, kun Volgan rannalle Stalingradiin motitettu Saksan 6. armeija antautui. Alkujaan 300 000 sotilaan armeijasta henkiin jääneet noin 110 000 miestä laahustivat kauhtuneisiin mantteleihinsa kääriytyneinä neuvostovankeuteen. Heistä 6000 oli enää palaava kotiin. Stalingradin taistelua pidetään yleisesti tärkeimpänä toisen maailmansodan käännekohtana. Puhtaasti sotilaallisesti se sitä tuskin oli, mutta sitäkin enemmän moraalisesti, psykologisesti ja poliittisesti. Aikajanalle sijoitettuna Stalingradin motin antautuminen ei tosin ollut vielä lähelläkään itärintamalla käytävän sodan puoliväliä; takana oli puolitoista vuotta painajaista, edessä vielä lähes kaksi ja puoli.

Juhannuksesta 1941 alkaen lukemattomille seinäkartoille Petsamosta Portugaliin ja Pariisista Sofiaan oli nuppineuloin hahmotettu itärintama, kahden häikäilemättömän diktatuurin taistelu elämästä ja kuolemasta. Saksa ja sen miehittämä tai muuten mukaan vetämä Eurooppa katsoi tuota ehdotonta ja läpäisemätöntä rajaa omalta puoleltaan, Neuvostoliitto alleen nujertamineen kansoineen toiselta. Itsessään itärintama oli jotain, mitä kukaan ei ollut ennakoinut, eivät edes operaatio Barbarossan arkkitehdit Berliinissä. Staattiseen olemassaoloon uurtuneena sitä ei pitänyt koskaan olla. Piti olla vain salaman kaltainen suihkaus lopulliseen voittoon; koneiden pauhua juhannuksesta elonkorjuuseen, paraateja kultaisten lehtien alla. Talvet ja mutavellit seurasivat kuitenkin toisiaan, ja entistä brutaalimmaksi kävi tuhoamistaistelu, jossa alkujaankin oli heitetty hyvästit normaalin sodankäynnin lainalaisuuksille ja ritarillisuuden vivahteille.

Vakiintuneimman institutionaalisen asemansa itärintama saavutti alkuvuoden 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Tuolloin kaikille oli käynyt selväksi, että siitä oli tullut pitkäaikainen ilmiö. Siellä puhkesi aika ajoin paikallisia kriisejä, mutta siltikin se oli suhteellisen vakaa ja hallittu. Se sijaitsi syvällä Neuvostoliiton maaperällä, fyysisesti ja henkisestikin kaukana keskimääräisen eurooppalaisen arjesta. Itärintaman olemassaoloon oli pakon edessä totuttu ja akuuttia huolta se aiheutti lähinnä vain niille, joiden läheinen palveli siellä. Kaikki itärintamaan liittyneet käytännöt olivat hioutuneet huippuunsa, saaneet rutiinin silauksen. Sinne kulki säännöllinen huolto, kymmeniä ellei satoja junia, kolonnia ja lentokoneita päivässä. Itärintaman katsaukset hallitsivat uutisfilmejä ja sanomalehtien palstatilaa. Muut rintamat eivät vieneet siltä mainittavasti huomioita, Normandiassa vallitsi vielä maalaisidyllin uneliaisuus siiderinmaistajaisineen.

Sodanaikainen lentolehtinen kuuluttaa "ratkaisun hetkeä" ja esittää eeppisen marssin itään. Hylätystä vajasta löytynyt propagandatuotos ilmeisesti painettiin useille eurooppalaisille kielille, koska vastaava on esillä muun muassa Riikan miehitysmuseossa latviankielisenä.

Vaikka itärintama sijaitsi kotikulmien sijasta "siellä jossain", kalvoi se silti eurooppalaista tajuntaa. Saksan esittämässä kuvassa itärintama näyttäytyi vahvasti tietoisen ja tiedostamattoman rajana. Se oli sellainen valli okkultismin mustaa hyökyaaltoa vastaan kuin millaisen pystyttämistä Freud oli esittänyt Jungille ennen heidän välien viilenemistä. Se jakoi rationaalisen, turvallisen, sivistyneen, järjestyneen, moraalisen, kulttuurisen ja toisaalta demonisen, järjettömän, barbaarisen, sekasortoisen, tuhoavan, eläimellisen. Jälkimmäinen kupli, kiehui, pyrki jatkuvasti lävitse ohuen kalvon. Se mieli hukuttaa länsimaisen sivistyksen ja lopulta itsensä ihmisyyden. Itärintamaa ei haluttu, mutta samalla mitään muuta ei haluttu yhtä kiivaasti. Uutisfilmien itää vartioiva sotilas - jonka sanottiin olevan "ristiretkellä" - oli kuin Pyhä Yrjö lohikäärmettä vastassa. Itärintaman juoksuhaudat ja piikkilangat olivat Mustaltamereltä Jäämerelle polveileva makaaberi elämänlanka, jokainen itään lähtenyt varuskuormasto jotain parempaa himmeästi lupaava kointähti, kolkonkatkera toivonkipinä.

Itärintaman töin tuskin pidättelemä, Eurooppaan ilmeisen syöksyvalmiina oleva bolshevismi oli täydellinen vihollinen, jonka varjossa kansallissosialismikin saattoi teeskennellä puhtoista. Se tarjosi jokaiselle jotakin. Sen materialistinen ateismi uhosi tuhoa uskonnolle ja kirkolle. Maanviljelijöiltä sen kollektivisointi halusi riistää maat, niin kuin sen sosialisointi omistukset kauppiailta ja tehtailijoilta. Siperian gulagit ja niskalaukaukset odottivat upseeristoa, valtiomiehiä ja älymystöä; kotiäitejä, tyttäriä ja jopa isoäitejä puolestaan raiskaukset, häpäisyt ja orjuus. Tehdastyöläinenkään tai parturinoppilas ei asettunut odotuksia sen autuudelle. Se halusi sulattaa kansallisvaltiot neuvostotasavalloiksi ja jatkaa leviämistään koko maailmaan Kommunistisen internationaalin (Komintern) taisteluohjelmassaan viitoittamalla tavalla. Jo vuonna 1940 oli nähty, kuinka Baltian maat olivat ikään kuin vajonneet maailmasta, kadonneet täyden infiormaatiopimeyden yöhön, jonka takainen hirvittävyys oli kaikille selviö.

Itärintaman roolia koko sivistyneen maailman turvaajana kiivaasti rummuttanut Saksan kansanvalistus- ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin lanseerasi sodan jälkipuolella paljon puhuvan iskulauseen Lieber tot als rot: mieluummin kuollut kuin punainen. Selväksi tehtiin, että itärintaman luonne oli kaikki tai ei mitään, voitto tai kuolema. Suhtautumisessa ei ollut sijaa kompromisseille. Itärintama oli dualismissaan ehdottomin kaikista eurooppalaisista suurista tarinoista modernilla aikakaudella. Valtava vastakohtanapojen jännite oli siinä vailla "häitä", rakentavaa yhteyttä. Jopa itärintaman suora rintaperillinen kylmän sodan rautaesirippu mahdollisti normaalimman kontaktin sen erottamien kansojen välillä.

Vuonna 1942 Saksa julkaisi miljoonien kappaleiden painoksena erään kaikkien aikojen häijyimmän kirjasen Der Untermensch (Ali-ihminen), joka myös käännettiin 14 kielelle. Tekele edusti eräänlaista pimeää poelaista fantasiaa, mutta sitä kaupattiin ei-fiktiona. Siinä selitettiin, että neuvostoliittolaiset, nuo Idän oliot, olivat itse asiassa vain osittain ihmisiä, vaikka ihmistä ulkoisesti muistuttavatkin. He olivat ihmiskunnan perivihollisia, ali-ihmisiä. Nämä punaruttoiset zombit edustivat pimeyttä, kaaosta ja apokalypsia, lakkaamatonta tarvetta tuhota. ”Heidän ainoa päämääränsä on tehdä aavikoitunut erämaa mistä tahansa luovuutta, hyvyyttä ja kauneutta säteilevästä kansakunnasta tai rodusta”, julisti kirjanen, joka hälytyshuutomaiset päätössanat olivat: "Eurooppa, yhdisty! Suojele itseäsi!"

Itärintaman kauhistuttava paine sai tosiaankin aikaan sen, että Saksa alkoi voimakkaasti puhua Euroopan tarpeesta yhdistyä. Kyseessä oli erikoinen ja vähemmälle huomiolle jäänyt alkusoitto myöhemmälle Euroopan Unionille. Sodan lakihetkillä joka kolmas Saksan riveissä taistellut mies oli kansalaisuudeltaan ei-saksalainen. Aidosti vapaaehtoisia ja patistetusti värvättyjä sotilaita virtasi itärintamalle kaikista Euroopan maista, jopa puolueettomasta Sveitsistä, Espanjasta ja Ruotsista. Erityisen runsaasti heitä oli Neuvostoliiton valtapiiristä Ukrainasta, Baltiasta, Valko-Venäjältä ja Venäjältä, mutta myös Skandinaviasta, Hollannista, Belgiasta, Balkanilta ja Ranskasta. Tähän päälle tulivat tietysti kanssasotijamaiden Italian, Unkarin, Bulgarian, Romanian ja Suomen armeijat. Omaa aatteellista yhdyssidettään loi kommunismin torjumista puoltava kansainvälinen yleisjulistus Anti-Komintern, jonka allekirjoittivat marraskuussa 1941 Bulgaria, Kroatia, Kiina, Tanska, Suomi, Saksa, Unkari, Italia, Japani, Manchukuo, Romania, Slovakia, Espanja ja Turkki.

Hieman hämäräksi jäävä vihkonen tahtoo osoittaa, että hajaisena Eurooppa ei pysty käsittelemään idän haastetta.

Vuotta 1939 kuvaava tilanne. Keskinäisten muurien erottama Eurooppa ja synkkien pilvien alta esiin vyöryvä bolshevikkien hyökkäysvalmistelu.

Yhdistynyt Eurooppa lyömässä idän vainolaisen.

Kun pelkät luodit ja kranaatit eivät riittäneet, yritettiin Hirviö myös kukistaa tekemällä se naurunalaiseksi. Berliinissä järjestettiin kesällä 1942 ivallinen näyttely Neuvostoparatiisi, johon oli siirretty alkeellisia maalaismörskiä ja muuta Neuvostolan takapajuisuutta ja puutetta alleviivaavaa. Voitto naurun voimalla pohjautuu ikivanhaan maagiseen näkemykseen ja voimme nähdä myös menetelmän psykologisen arvon. Jotain, joka on liian hirveää käsiteltäväksi, voidaan keventää huumorilla. Toki näyttely esitti idän offensiivin myös pelastusoperaationa, joka oli humanitääris-sivistyksellisistä syistä välttämätön suorittaa. Näkemys päti vielä silloinkin, kun koko läntistä Neuvostoliittoa oltiin jo tuikkaamassa soihdulla poltetun maan doktriinin mukaisesti.

Goebbelsin 18. helmikuuta 1943 antamassa totaalisen sodan julistuksessa ensimmäistä kertaa myönnettiin, että Hirviö oli hengenvaarallinen ja sen tuhoaminen tulisi vaatimaan täyden ponnistuksen. "Oletteko te valmiita totaalisempaan ja radikaalimpaan sotaan kuin mitä tähän mennessä on voitu kuvitellakaan?", diabolisen manipulaation mestari haastoi Berliinin urheilupalatsin yleisöä ja täysi areenallinen ihmisiä räjähti kannatusmyrskyyn. Todellisuudessa täyttä mobilisaatiota ei vieläkään aloitettu, vaan vasta noin puolitoista vuotta myöhemmin, jolloin idän suhteen oli vallalla jo kriisi, palokuntatyö. Ja sitten koitti silkka kauhulla motivointi, Hirviö oli nyt tunkeutunut kotiporteille, se raapi jo ikkunaluukkuja. Pahimmat pelot osoittautuivat tosiksi niillä Itä-Preussin alueilla, jotka ensimmäisinä jäivät neuvostoliittolaisten käsiin. Siviileihin kohdistunut julmuus nautti neuvostojohdon siunausta. Mitä oli jätetty taakse, se tuli nyt eteen - ja maksajina olivat, kuten niin usein, viattomimmat.

Tappotantereena ja operaatiosumana itärintama oli jättiläinen, maailmanhistorian suurin yhteenotto. Kuolleina ja vangittuina puna-armeija menetti ainakin noin 17 miljoonaa sotilasta (eräiden arvioiden mukaan paljon enemmän) ja Saksa noin 8 miljoonaa. Stalin oli vainoharhoissaan murhauttanut parhaat upseerinsa ja suosi "taktiikkaa", jossa sama hyökkäys toistettiin tappioista huolimatta niin monta kertaa, että se lopulta onnistui. Niin järjetön, piittaamaton ja jääräpäinen kuin Hitler olikin, saattoivat hänen kenraalinsa kuitenkin kyseenalaistaa hänen ratkaisunsa ja väitellä niistä - usein tietysti turhaan. Stalinin alaiset puolestaan pelkäsivät ”generalissimusta” niin paljon, että kertoivat hänelle satuja pitääkseen hänet tyytyväisenä. Lentävä lause kuului: ”Jos saat kutsun Stalinin luo, et koskaan tiedä palaatko sieltä". Hitler kiri kuitenkin perässä; heinäkuun 1944 salaliiton jälkimainingeissa myös hän kävi entistä vaarallisemmaksi omilleen. Saksassa tuli voimaan oikeusjärjestely nimeltä Sippenhaft, eräänlainen sukuvastuu, jonka mukaan valtiota kohtaan suuntautuvaan rikokseen syyllistyvän ihmisen itsensä lisäksi myös koko hänen lähin sukunsa on vastuullinen ja joutuu kärsimään.

Saksa hävisi taistelun itärintamasta, koska sitä johtava korpraali ei ollut ottanut vaaria Karl von Clausewitzin (1780 - 1831) Sodasta-teoksen ehkä tärkeimmästä ohjenuorasta: isku tulee keskittää, ei hajauttaa.

"Sotasuunnitelmaa kokonaisuudessaan hallitsee kaksi pääperiaatetta. Ensimmäinen on se, että vihollisvoiman teho on supistettava mahdollisimman harvoihin painopisteisiin, mieluimmin yhteen, ja näitä painopisteitä vastaan suunnattava isku on rajoitettava muutamiin päätoimintoihin, mikäli mahdollista vain yhteen; lisäksi myös kaikki toisarvoiset toimenpiteet on pidettävä mahdollisimman toisarvoisina. Lyhyesti sanoen: ensimmäisenä periaatteena on toimia mahdollisimman keskitetysti. Toisena periaatteena on toimia mahdollisimman nopeasti sallimatta mitään keskeytystä ja mitään kiertotietä ilman kyllin painavaa syytä."

Saksan emämunaus (jos sodan aloittamista ei oteta lukuun) oli sallia itsensä tulla vedetyksi mukaan Mussolinin tolkuttomaan Afrikan-seikkailuun silloin kuin se olisi tarvinnut kaiken voimansa idässä. Silkkaa mielipuolisuutta oli sodanjulistus Yhdysvalloille joulukuussa 1941, mitä mikään - ei edes liittolaisuus Japanin kanssa - ei edellyttänyt. Pian amerikkalaiset moukaroivat Englannista - joka olisi muutenkin pitänyt valloittaa ennen idänretkeä - käsin Saksaa maan tasalle ja sitten toimeenpanivat maihinnousun mannermaalle. Viimeinen mutta ei vähin virhe ja mittaamaton pahanteko oli ryhtyä suorittamaan kansanmurhia, jotka miljoonien ihmisten kuljetuksineen tukehduttivat logistiikkaa ja ajoivat vapautusta odottaneet, yhteistyöhalukkaat neuvostokansat takaisin "Isä Aurinkoisen" helmoihin.

Kumpikaan osapuoli ei olisi ansainnut voittoa, ja Neuvostoliitto ylsi siihen ainoastaan länsiliittoutuneiden tuella. Sekä neuvostososialismi että kansallissosialismi ovat aatteellisesti, poliittisesti ja sotaa edeltävän tiiviin yhteistyönsä kautta hämmästyttävän pitkälti saman myrkyllisen juuren kasvustoa. Aiheen suhteen on mielenkiintoista katseltavaa festivaaleja kiertänyt latvialainen kohudokumentti Kertomus Neuvostoliitosta (The Soviet Story, 2008). Venäjällä sen paljastuksia on pidetty kiusallisina ja haluttu torjua ne valheina. Sikäläinen historioitsija Alexander Dyukov totesi filmistä tiedemiehen maltillisuudella: "Nähtyäni kaksi kolmasosaa filmistä minulla oli vain yksi toive: tappaa sen ohjaaja ja polttaa Latvian suurlähetystö."

"Sodan voitto on Venäjällä pyhä, käytännössä uskonnon tasolla. Se on yksi harvoista kansallisista symboleista, jotka säilyivät Neuvostoliiton hajottua", sanoo Stalingradin taistelun museon ja tutkimuskeskuksen johtaja Aleksei Vasin (HS 29.1.). Uskonnon tasolle glorifioitu asia on vapautettu kaikesta kriittisestä tarkastelusta. Neuvostoliiton suunnattomat sotarikokset ja rikokset kansainvälistä oikeutta vastaan ovat käsittelemättä ja sotarikolliset ovat eläneet elämänsä ylvästellen toisin kuin Saksassa, jonka häviö pakotti perusteelliseen moraalis-juridiseen kiirastuleen ja joka on jatkanut kriittisen itsetutkiskelun linjaa näihin päiviin. Lopullista voittoa ei voi olla ilman itsensä tuntemista ja sovintoa niin sisimmän kuin muiden kanssa.

Sotaa käyvän Saksan elämää 1943-44 seurasi sisältä käsin erittäin tarkka-aistisesti ja mielenkiintoisesti kirjailija Irja Salla, jota käsittelimme tässä artikkelissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/01/rakkautta-raunioilla-seikkailijatar.html

Osana suurta idänretkeä eläteltiin hetken aikaa myös hahmotelmaa Suur-Suomesta:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/12/vaino-auerin-suur-suomi-kartalla-1941.html

Sirpale operaatio Barbarossan tragediaa löytyy myös vantaalaismetsästä:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.fi/2011/09/vantaan-melankolinen-saksalaiskalmisto.html

Itärintama hiipi eurooppalaiseen tajuntaan kuin varas taloon. Se oli sudenhetkeä auringon noustessakin. Se yhdisti, mutta vain koska se ei jättänyt vaihtoehtoja.