Polulla - mietteitä maaston suonien ja askelten viisaudesta

Polku Helsingin Vartiosaaresta.

(Oheinen tekstini julkaistiin alunperin Suomen Luonnon syyskuun numerossa 7/2011, mutta se sopii hyvin myös tämän blogin aihepiiriin).

Polku, polku pieni

poikki sammaleen,

ahdas armotieni

metsän autuuteen.

Portti vehrytpieli

rauhan kaupunkiin,

missä orpo mieli

yhtyy ystäviin.

(Otto Manninen)

Onko sinulla tiettyä mielipolkua, jota askeleesi tervehtivät ilolla ja jonne mielikuvissasi tahdot palata?

Monilla meistä on. Jokamiesoikeuden ansiosta Suomessa saa liikkua melkein missä vain maastossa. Tämän vuoksi luonnonympäristössä risteilevät epäviralliset polut ovat meille tuttu ja läheinen asia. Tässä kirjoituksessa tavoittelemme polkujen ideaa ja luonnetta.

Polut ovat kulkuväylien aatelia ollessaan täydellisen orgaanisia. Yksikään neliösentti polunpohjaa ei ole auki syyttä. Polut syntyvät spontaanisti ja aidosta tarpeesta. Kukaan ei lähde tamppaamaan maastoon polkua kirjoituspöydän takaa päätetyin, elämästä vieraantunein motiivein, vaan polut ilmaantuivat kuin taiasta sinne minne mieli vetää ja jalat vievät. Poluissa yhdistyy maalaisjärki estetiikan kaipuuseen. Se että vanhimmat tiet on tehty polkujen päälle, ei ole sattumaa.

Polut hakeutuvat näkemisen arvoisille ja merkityksellisille paikoille. Jos luonnossa on - ja miksipä ei olisi - "voimapaikkoja", jotka syystä tai toisesta vetävät kulkijoita puoleensa, on sellainen odotettavasti polun reitillä. Estetiikan suhteen näin on selvästi. Siellä missä kimmeltää metsälampi, on yleensä myös polku sitä kiertämässä, ja polusta vielä lähtevät pistot parhaille rantakiville retkeläisen istahtaa. Missä on jylhin näköaloin varustettu kukkula, sinne polveilee lupauksia myhäilevä polku, ja samoin muut luonnon nähtävyydet luolista ja lähteistä hiidenkirnuihin ja mansikkapaikkoihin sijoittuvat usein polun varrelle tai päähän. Jos metsä on tuntematon eikä siitä ole karttaa vaeltajan mukana, tarjoavat polut parhaan matkaoppaan ja jopa kohtalaisen turvan eksymisestä huolivalle.

Vaikka kulkija olisi aivan yksin, on polku yhteinen kokemus. Se sitoo matkalaisen luontevaan yhteisöllisyyteen polkua aiemmin kulkeneiden kanssa. Samalla kun kävelijä jakaa maiseman näkymättömien kanssavaeltajiensa kera, kun hän katsoo samoja keloja, kukkaketoja ja pirunpeltoja, ylläpitää hän omilla anturoillaan polun auki pysymistä seuraavia varten. Toisinaan ihminen alkaa astella siitä, mihin eläimet ovat tehneet uran. Etenkin peurat tunnetaan polkujen luojina. Näin polku voi yhdistää lajienkin kesken.

Siinä missä polku auliisti koukkaa näkemisenarvoista varteensa, kulkee se nähtävyyksien puuttuessa napakasti lyhyintä tietä. Ilmiön näkee selvästi tapauksissa, jossa geometrisesti suunniteltu ja koneellisesti rakennettu virallinen ulkoiluväylä saa rinnalleen monia oikaisuja, mitkä osoittavat ihmisten äänestäneen jaloillaan suoremman kulkureitin puolesta. Toisin kuin keinotekoiset luomukset, luonnollinen polku ei pelkää eikä voikaan pelätä maastonmuotoja; polku kulkee ylös ja alas kuin keinu, se kiertää lohkareet ja vie runkojen yli, liikehtii kuin tanssisi. Mutkittelussaan se osaa varata yllätyksiä kaarteiden taa; ominaisuus joka viivoittimella vedetyiltä linjoilta puuttuu. Jos iso puu kaatuu polulle, ei polku tätä hätkähdä vaan pian jo sopiva vierto on löytänyt paikkansa ja polku on saanut yhden nähtävyyden lisää.

Polku tietysti itsessään merkitsee, että maastoon tallataan juova, missä kasvillisuuden ei sallita harvoja kovapintaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kukoistaa. Luonto lukuisine arkoine emoineen ja hauraine versoineen pitää kuitenkin siitä, että suuret joukot eivät kulje tasaisesti joka paikassa, vaan astuvat tiettyjä hyväksi havaittuja reittejä. "Kulkea omia polkujaan" on hieman harhaanjohtava kielikuva, sillä harvalla on henkilökohtainen polku, jota muut eivät kulkisi.

Polku on olemassa vain niin kauan kuin sillä on käyttöä. Jos käyttötarve on vähäinen, alkaa polku parissa kesässä olla umpeenkasvanut, pensaiden oksat kurottuvat sen poikki ja kasvillisuus kutoo paikkoja kulutettuun pohjaan. Kokonaan unohdettu polku ennallistuu vaivihkaa luonnontilaiseksi maastoksi kuin zen-runossa: Hiljaa istuen, mitään tekemättä, kevät tulee ja ruoho kasvaa itsestään”. Ero on suuri verrattuna rakennettuihin virallisiin kulkuväyliin, joita pidetään yleensä kunnossa, vaikka käyttötarve lähenisi nollaa. Kokonaan metsittynytkin tie erottuisi maastossa satoja vuosia laakean tasoitetun pohjansa vuoksi. Polussa on lempeää vaatimattomuutta, se ei tee numeroa itsestään. Polun synty, kukoistus, hiipuminen ja katoaminen muistuttavat elinkaaresta, joka on kaikilla ilmiöillä, mutta jonka synteettisessä maailmassa usein unohdamme.

Polkuja nurmettaa ihmisen laiskistuminen ja liikkumisen motorisoituminen, mutta pahin uhka on tehometsätalous, joka saattaa kertaheitolla tuhota ison vakiintuneen polkuverkoston kaikkine ainutkertaisine piirteineen. Samalla kadotetaan syy mennä koko paikalle. Suuri yksimielisyys vallitsee siitä, että mikään ei ole niin viheliäinen ja lannistava maasto kulkea kuin pusikkoinen hakkuuaukea risuineen ja rankoineen ja useassa tapauksessa syville avohaavoille aurattuine maaperineen.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä siinä missä musiikki tai vaikkapa juhannuksenvietto. Vuoden 2010 alussa Metsähallituksen koneet kaatoivat metsää Suomussalmen Vuokissa sillä seurauksella, että Vienan reittinä tunnettu ikiaikainen polku, jota myös Lönnrot taivalsi Kalevalan keruureissuillaan, meni kertaheitosta piloille. Kainuun luonnonsuojelupiiri teki rikosilmoituksen muinaismuistolain rikkomisesta, mutta mitäpä se enää auttoi. Jopa purettu rakennus voidaan pystyttää uudestaan kopiona, kuten tehtiin 1960-luvun puolivälissä hävitetylle hotelli Kämpille. Samaa ei voi tehdä polulle, jos sen koko olemassaolon perusta viedään.

Polut heijastavat jotain syvää ihmisestä, koska niitä on kautta aikain rinnastettu elämään ja sisäiseen kehitykseen. Tästä kielii esimerkiksi idiomi "henkinen polku". Polulta voi astua harhaan - ja sen voi taas löytää. Polku voi kulkea pimeän korven halki ja nousta taas leppeän paisteiselle kummulle. Risteyksissä täytyy tehdä valintoja ja miettiä mikä polku veisi perille. Se mikä on yhdelle oikea polku, ei kenties ole kutsuva ja tarkoituksenmukainen toiselle. Mikä on oma polku, se on kardinaalikysymys, joka sopii erityisen hyvin pohdittavaksi poluilla käyskennellessä. Ajattelijat, filosofit ja kirjailijat ovat aina suosineet kävelyretkiä oivalluksien kirvoittajana. Suoran ja yksiselitteisen tien sijasta kiemurainen, sukelteleva, yllätyksellinen ja maisemilla herkutteleva polku on lähempää sukua mielelle itselleen ja osaa toimia sille peilinä, vastauksien kätilönä ja ystävänä.

Missä mielipolkusi kulkeekaan, älä unohda käydä tapaamassa sitä.