Eräitä Helsingin saariston hautamuistomerkkejä

George Quinnellin hauta ruskaisen pensaikon katveessa.

Helsingin saariston historia on tapahtumarikas. Ja siellä missä on ollut tekijöitä, on tullut myös vainajia - varsinkin kun saaristo ja rannikko ovat olleet purjehdustaidon kehittymisestä alkaen rajapintaa, jolla on ollut toistuva eikä aina niin rauhanomainen kosketus ulkovaltoihin. Esittelemme tässä pari Helsingin saariston hautamuistomerkkiä.

SANTAHAMINAN PYRAMIDI

Krimin sodan aikana englesmanni tuli laivoillaan ampua paukuttelemaan Suomen rannikolle. Laivastolla ei ollut aikomusta valloittaa maata - se ei olisi ollut mahdollistakaan - vaan se tuli vain kylvämään tuhoa ja kauhua. Suomi oli toki vain sijaiskärsijä, sillä brittien tavoite oli eristää Venäjän ulkomaankauppa ja tehdä sen laivasto toimintakyvyttömäksi tuhoamalla rannikkopuolustuslinnakkeet. Kuuluisa Viaporin pommitus elokuussa 1855 liittyi tähän operaatioon, mutta monet muutkin saaret ja rannikkopaikat saivat osansa möyhennyksestä. Santahaminassa palveli Krimin sodan aikana 1100 tykkimiestä 12 patterin miehistönä. Heistä ainakin 63 sai pommituksessa surmansa, sillä tällaisen miesmäärän kerrotaan Santahaminassa seisovan pyramidin alla lepäävän.

Krimin sodan vainajat saivat heti tuoreeltaan 1855 erikoisen pyramidihautakiven.

LOUEKARIN SAKSALAISRISTI

Helsingin läntisessä ulkosaaristossa värjöittelee viimassa ja tyrskyissä puuton luoto nimeltä Louekari. Luodolla seisoo vaikuttavan kokoinen puuristi. Sen keskellä oli metallinen ovaalin muotoinen laatta, jossa oli kolmen vainajan nimet, päivämäärä heinäkuun jälkipuoliskolta 1941 ja muutama muukin sana tyyliin "für Gefallen Kamaraden". Sanomme tässä "oli", koska laattaa on kuulemma nykyisin varastettu. Mitä luodolla on sitten tapahtunut? Tähän ei ole löytynyt selvyyttä edes viereisen linnakesaaren Rysäkarin tapahtumapäiväkirjasta kesältä 1941. Ehkä tieto löytyisi Saksasta. Joka tapauksessa väitetään, että vainajat ovat lentokoneen pilotteja. Ympärillä on 10-30 metriä syvää. Sukeltajat kai tietäisivät lentokoneenhylyn.

Louekarin hauta kuvattuna kesällä 1997.

Detalji muistolaatasta. Tabuista tabuin symboli on saanut jonkun hajottamaan vihapäissään muistolaatan - tai sitten nyysimään sen himopäissään.

ISOSAAREN BRITTIHAUTA

Isosaaren linnakesaarella hätkähdyttää kaukana asutuksesta sijaitseva vanha hautapaasi. Se kuuluu brittimerimiehelle George Quinnell, joka menetti päänsä tykinkuulalle 35 vuoden ikäisenä kesäkuun 22. vuonna 1855. Hän palveli fregatti Amphionilla, jota kohden ammuttiin kanuunoin kolmen-neljän kilometrin päästä Santahaminasta. Laiva tulitti itsekin eikä kukaan aluksi huomannut päätöntä merimiestä, mutta yöllä kaamea torso löydettiin ja nimenhuudosta puuttuvan vastaajan perusteella identifioitiin Quinnelliksi. Aamulla laivasta souti läheiseen Isosaareen (tuolloin ei mikään sotilassaari) hautaamisryhmä, joka kuoppasi Quinnellin vieraisiin multiin. Kun kuolemasta oli vierähtänyt sata vuotta 1955, saapui Amphion-niminen brittisukellusvene tuomaan tervehdyksensä haudalle. Samalla hauta ilmeisesti myös sai nykyisen kivensä, korvaamaan paikalla aiemmin sijainnutta luonnonkiveä. Brittien suurlähettiläs on tuonut seppeleitä haudalle vielä viime vuosinakin, ei tosin nykyinen.

"George Quinnell syntyi Westbournessa, Sussexin maakunnassa heinäkuussa 1820. Myöhemmin hän asui Jerseyssä. Hän oli pitkä ja hyväkuntoinen mies. Quinnell liittyi laivastoon 1841 tavallisena merimiehenä 18 vuoden (sic!) iässä. Seitsemän vuotta myöhemmin hän avioitui Eliza Brownin kanssa, jolloin hänen kotisatamansa siirtyi Portsmouthiin. Hän palveli uransa aikana useissa aluksissa siirtyen Aphioniin 22. maaliskuuta 1853. Siirron yhteydessä hän yleni Johtavaksi merimieheksi (Leading Seaman), aikaan, jolloin sodanuhka kävi yhä ilmeisemmäksi. Niinpä vuotta myöhemmin hän lähti Amphionin mukana vuoden 1854 vaaroihin." (Vuorinen, Anu: Isosaari - Pääkaupungin etuvartio. AV-Taitto, 2011.)

Me muistamme sinut, George, vaikka nummesi on kolkko ja autio.

SANTAHAMINAN PUNAVANKIEN HAUTAMUISTOMERKKI

Helsingissä sijainneilla 1918 sisällissodan jälkeisillä vankileireillä kuoli sairauksiin, nälkään ja teloituksiin noin 1500 vankia. Näiden päähautapaikkana toimi Santahamina, jonne tuotiin etenkin Suomenlinnan vainajia. Santahaminassa oli omakin vankileirinsä ja samoin leirit oli Katajanokalla ja Isosaaressa. Santahaminan hautaselvityksiin erikoistunut Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian laitoksen entinen johtaja Jarmo Nieminen arvelee, että Santahaminaan on haudattu noin 1400 punavankia.

Santahaminan punavainajat saivat muistomerkkinsä 1949 eli poliittisen epävarmuuden leimaamina "vaaran vuosina". Punagraniittinen paasi on tyyliltään neuvostohenkinen eikä kovin sovinnollisen oloinen. Sen kahdella sivulla on tekstit. Vasemmalla syrjällä lukee: "Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhriksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan v. 1949." Oikean puoleisen sivun teksti sanoo: "Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista, se kehottaa meitä valppaasti varjelemaan ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta."

Muistokivi oli alusta alkaen kommunistien (SKP, SKDL) reviiriä. Sen luokse marssittiin punaliput tanassa pitämään palopuheita, mikä synnytti varuskuntasaarella omat mielenkiintoiset jännitteensä (kulkueita väitetään ainakin ammutun ritsoilla). Sosiaalidemokraatit eivät ole vieläkään tehneet sen luo virallista muistamiskäyntiä, mikä on sekin maanlaajuisesti erikoista.

Poika poimii kaatuneen isänsä lipun - aatetta eteenpäin viedäkseen?

Muistomerkki sijaitsee "Saharan" hiekkakenttien laidalla. Hiekkaiseen maaperään oli helppo haudata ja siksi vainajia kerättiinkin Santahaminaan.

Oma erikoisuutensa on se, että Santahaminassa kuoli "vain" 13 vankia. Mistä se voisi johtua? Santahaminan vankileiri oli tuhannen naisen leiri. 80 prosenttia vangeista oli 15-20 -vuotiasta nuorisoa. He työskentelivät kasvimailla ja karjaa hoitaen, jolloin suupaloja sai sieltä täältä ja kohtalokasta aliravitsemusta oli helpompi välttää. Nieminen esittää, että tämä mahdollisesti lisäsi riittävästi vastustuskykyä espanjantaudille, joka niittasi vankeja muilla leireillä hirmuisia määriä.

Jälkikirjoitus:

Jos tätä sarjaa haluaisi täydentää, niin ainakin tulee mieleen 1937 Vallisaaren räjähdyksessä kuolleiden hautamuistomerkki Suomenlinnasta. Ja tietenkin Viaporin perustajan Augustin Ehrensvärdin viimeinen leposija Linnanpihalla.

Isosaarella on eversti Johan Rikaman (1895-1954) hautamuistomerkki rantakalliolla. Rannikkotykistöä kehittäneen Rikaman tuhkat levitettiin mereen Isosaaren eteläpuolelle. Lisäksi Isosaaressa on sinne haudattujen punavankien muistokivi, joka pystytettiin 1955 muutoin merkitsemättömälle hauta-alueelle. Isosaaren eli Iso-Mjölön vankileiri oli erityisen pahamaineinen; ehkä siksi, että sinne keskitettiin kuolemantuomittuja.

Vanhankaupunginlahdella on Röynälahden rantakallioon hakattuna kolmen toisessa maailmansodassa kaatuneen sotilaan etunimet ja kuolinpäivämäärät. Paikka ei ole tosin saari, vaan Mölylän niemi. Museoviraston tutkija John Lagerstedt on laatinut 2008 kaiverruksista tutkimusraportin Pauli, Eugen ja Tauno - Muistokaiverrus Mölylän kalliossa. Siinä todetaan muun muassa seuraavaa:

Avokalliolle rannan tuntumaan on kaiverrettu kolme nimeä: Pauli, Eugen ja Tauno, jotka on ympäröity kukin omalla kehyksellään. Kehyksien yläreunaan on kaiverrettu vapaudenristit ja oikeisiin alanurkkiin risti ja päivämäärä. Kehykset ovat 42 cm leveitä ja 34 cm korkeita. Kaiverruksia oli vahvistettu liituamalla mutta ne erottuivat kalliosta vain kohtalaisesti. Kaiverruksista ylimmäisenä on Pauli † 22.7.1944, kesimmäisenä Eugen † 8.3.1940 ja alimpana Tauno † 27.11.1941.

Lagerstedt jäljitti kaatuneet sota-arkiston tietoihin perustuvasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tietokannasta. Muistokaiverruksen tekijä ja tekoajankohta ovat pysyneet kuitenkin tuntemattomina.

Enää puuttuvat loppusanat ja niistä vastatkoon V. Vedel. Kirjassa Sankarielämää (Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1931) hän kirjoittaa seuraavasti: "Sekä homerolainen että pohjoismainen sankari hautoo tavantakaa sitä ajatusta, joutuuko hänen hautakumpunsa kyllin lähelle rantaa tai tietä, jotta tulevat sukupolvet voisivat häntä usein muistella."