Välihuomio: Millaisella seudulla selviää myyjätön kauppa?

Itsepalvelupuodit voivat olla aina auki.

Mitähän tapahtuisi, jos Stadissa joku Helsinginkadun Alepa tai Jakomäen S-Market poistaisi - ajoittaisia hyllyntäyttäjiä lukuunottamatta - henkilökuntansa ja kassalla olisi vain kyltti, jossa asiakkaita pyydettäisiin maksamaan ostoksensa kassalippaaseen? Alkaisiko täysi sekoilu viidessä minuutissa vai aiemmin?

Tällä tavoin kuitenkin menetellään tai on menetelty eräissä liikkeissä. Allekirjoittanut muistelee mielellään originaalia vuosikymmeniä vanhaa saaristokauppaa, joka oli vielä toiminnassa 1990-2000 -lukujen taitteessa Sipoon Simsalossa. Se toimi rintamamiestalon tyyppisessä vanhassa talossa. Muut tuotteet olivat normaalisti "katutasossa", mutta juomaosasto oli kivijalkakellarissa, jonne oli oma ovensa takapihalta. Kaupasta ei voinut nähdä, kuka kantoi kellarista juomaa ja kuinka paljon. Asiakas vain kertoi kassalla, että meinaa ostaa x kappaletta olutta tai virvoitusjuomia, maksoi ne ja haki ne sitten lähtiessään kellarista. Systeemi perustui luottamukseen ja mitä ilmeisimmin toimi, koska oli käytössä.

Pilaako suuri laumakoko ihmisen moraalin, tekee hänestä häikäilemättömän, omatunnosta riisutun? Kanakaan ei pysty tunnistamaan kuin maksimissaan noin kahdeksankymmentä lajitoveriaan; rajan ylittyessä se muuttuu välinpitämättömäksi, ehkä jopa häiriintyneeksi. Kun kanssakulkijoita ei enää tunneta eikä noteerata heidän suuren määränsä vuoksi, astutaan ei-kenenkään-maan mentaliteettiin, jossa yhteisvastuu muuttuu harvinaiseksi poikkeusilmiöksi. Kun tilan jakajia on paljon, biologisesti ajateltuna liian paljon, tilaa on vaikea tuntea sen enempää omaksi kuin "meille" kuuluvaksi. Sellaisessa ympäristössä luottamukseen perustuva itsepalvelukauppa olisi kuin lapsosen käsi ampiaispesässä.

Keskellä kymenlaaksolaista maaseutua, Haminan kuntaan kuuluvassa Metsäkylässä, on Jokiniemen leipä Oy:n ympärivuorokautisesti auki oleva leipä- ja pullapuoti, joka toimii ihmisen perushyvyyteen - tai pitäisikö sanoa perustervemielisyyteen - luotttavaisesti suhtautuvalla tavalla. Meininki on: astu sisään, valitse leipä ja pudota raha lippaaseen. Seutu, jolla tällainen voi toimia, ei voi olla luonteeltaan ei-kenenkään-maata, vaan yhteiseksi kodiksi tunnettu. Tai sitten yksinkertaisesti tyhjä ihmisistä.

Kun syysilta pimenee, on lämpimästi valaistu puotikoppi epätodellinen näky maaseudun autiudessa. Jotain sympaattisen kaurismäkeläistä on koko pytingissä.

Valitettavasti leipää oli paljon omastakin takaa ja tätä hienoa kauppaa ei tullut testattua käytännössä.

Kannattavuus kyllä ihmetytti, sillä Metsäkylä on ehtaa syrjäkylää.

Itsepalveluperiaatteella toimii myös ainakin Labbyn kartanon monipuolinen tilapuoti Pernajassa ja, jos otetaan vieläkin rootsimpi esimerkki, Helsingin itäsaaristossa sijaitsevan Villingin kesäinen polunvarsimyyntipöytä kasvimaatuotteille. Ja kyllä Helsingin keskustastakin muistuu mieleen hieman vastaavanlainen, vaikkakin tahaton ja kyseenalaisesti päättynyt eksperimentti 1990-luvulta:

Olipa pieni keskiolutbaari, joka sijaitsi Unioninkadulla kasvitieteellisen puutarhan pääporttia vastapäätä. Baariin palkattiin afrikkalainen myyjä. Eräänä iltana kesken asiakkaiden palvelun hän päätti yllättäen lähteä, ehkä erilaisen aika- tai työkäsityksen vuoksi, käymään suihkussa kämpällään. Asiakkaat jäivät omin päin kuppilaan. Myyjän kämppä sijaitsi jossain tyyliin Järvenpäässä, jonne hän suuntasi junalla. Reissuun meni ainakin pari tuntia. Sillä aikaa baarissa alkoi pieni vallankumous asiakkaiden laskiessa itselleen mielin määrin kuohuvaa. Sivullisia kutsuttiin bileisiin. Lopulta baarin edessä oli ryysis ja yleinen kaaos sekä siniset vilkut. Tapaus päätyi lehtiin.

Jokunen syyspäivä Örön linnakkeella Saaristomerellä

Syksymme teemoihin on kuulunut linnakesaaret ja yhdellä sellaisella jatkamme vielä tässä raportissa.

Tällä kertaa retkemme johtaa Turunmaan saaristoon, tarkemmin sanottuna Kemiönsaaren ulkosaaristoon. Syysaamun meri on vaahtopäinen, kun nousemme maihin komealle, lähes 250-hehtaarin laajuiselle Örön saarelle. Se sijaitsee avomeren äärellä 35 kilometriä Hangosta länteen. Hiekkapohjainen Örö kuuluu Salpausselkään ja on metsittynyt tuuheaksi oltuaan sata vuotta sitten lähes puuton. Saarella riittää kuitenkin myös avointa maastoa, jolla viihtyy kasviharvinaisuuksia, muun muassa kylmänkukkalajeja ja merivehnää. Perhoslajistoltaan Örö on koko Suomen hotspot numero 1. Saarella on kilometritolkulla upeita hiekkarantoja, mutta rannoilla ei mökin mökkiä. Se on suljettua sotilasaluetta, Saaristomeren Meripuolustusalueen koulutus- ja vartiolinnake. Keltaiset kyltit rannoilla kehottavat neljällä kielellä: pysy poissa!

Örön linnake perustettiin Venäjän tsaarimahdin toimesta 1910-luvulla. Hiittisten vanhoihin nautinta-alueisiin kuulunut laidunsaari muuttui osaksi Pietari Suuren merilinnoitusta, jonka tehtävä oli suojella Pietaria Itämereltä tulevilta saksalaisilta. Taustalla vaikutti keisarikunnan epäonnistuminen Japanin sodassa, jossa se menetti lähes koko Itämeren laivastonsa. Uusia strategioita kaivattiin ja massiivinen rannikkolinnoittaminen tuntui olevan vastaus. Örölle sijoitettiin järeä 305 mm:n nelitykkinen patteri, raskaat 152 mm:n ja 120 mm:n nelitykkiset patterit sekä kolmetykkinen 76 mm:n ilmatorjuntapatteri. Saksalaisen olisi paha yrittää niiden ohitse, tiedettiin.

Vallankumous sotki pasmat. Lähtiessään venäläisten oli määrä räjäyttää koko paikka, mutta näin ei tapahtunut. Sekasorron vuotena 1918 linnakkeella kävivät varkaissa niin venäläiset, kotimaiset punaiset ja lähisaariston asukkaat kuin valkoiset ja vaeltavat irtolaiset. Järjestys palautettiin viimein ja nuori itsenäinen maa huomasi saaneensa nykyaikaisen ja tulivoimaisen linnakkeen. Se sijaitsi kuitenkin kaukana itärajalta ja oli näin ollen merkitykseltään toissijainen - kunnes välirauhan 1940 myötä Neuvostoliitto tuppautui kutsumatta aivan naapuriin Hankoniemelle. Uuden rähinän alkaessa 1941 Örön putket tulittivat Hankoa ja linnake osallistui myös Bengtskärin majakan taisteluun tulituen ja vapaaehtoisen iskuryhmän muodossa. Seuraavina vuosikymmeninä Örö toimi valmiuslinnakkeena ja koulutti varusmiehiä.

Tänään nähtävänämme on nyky-Suomeksi poikkeuksellisen hyvin säilynyt 1910-luvun puinen rakennuskanta ja useiden kilometrien alkuperäiskuntoinen mukulakivipinnoitettu tieverkosto. Vakinainen miehitys Örössä päättyi 2006. Alas ajettu linnake on enimmän osan vuotta aavemaisen tyhjä. Erikoista vaikutelmaa lisää se, että useimmat rakennukset on hiljattain rempattu kondikseen, milteipä puleerattu liiankin säihkyviksi. Armeijalla ei ole aikomusta luopua saaresta (siellä on muun muassa käytössä olevia 130-millisiä tornikanuunoita), mutta uudenlaista "yhteiskäytön" periaatetta heijastaa kuitenkin se, että kesäaikaan maihin on päästetty pieniä sotapoliisien kaitsemia matkailijaryhmiä, joita hiittisläisellä matkailuyrittäjällä on ollut lupa tuoda paikalle.

Ohessa pieni kuvareportaasi Öröltä. Retki Saaristomeren linnakkeelle tapahtui 5.-7.10. kuluvaa vuotta.

Autiota hiekkarantaa...

Horisontissa siintää Bengtskärin "tulitorni".

Itärannan tuntumassa on panssariesteitä maihinnousun varalta.

Tupa vartiotornin juurella.

Linnakkeen toimisto ja kuulutuksista vaiennut kaiutin.

Linnakkeen keskustaajamaa.

Yhdyskuntaan kuuluu tietysti myös palovaja.

Tämän tien lempinimi on "Lyhyt Ikävä" siinä missä pisimmän pohjois-eteläsuuntaisen on "Pitkä Ikävä". Ehkä nimen taustalla on venäläissotilaiden ikävä, suoranainen slaavilainen kaiho kaukaisille kotikonnuille - mutta oli toki paikka suomalaisillekin syrjäinen ja eristynyt.

Metsistä on kehittynyt hyvännäköisiä, joskin ovat kuin metsänhoitajan painajaisunesta.

Katajanummea.

Alkoi ei niin yllättäen hyräilyttää vanhan Rollari-biisin tahdissa: "But you'll never break, never break, never break, never break / This heart of stone. Oh, no, no, this heart of stone."

Lisää samanlaista osastoa.

Pakollisesta machoposeerauksesta vastaa Luonnontieteellisen keskusmuseon museomestari Jaakko Kullberg, jolle Örö on hyvin tuttu perhostutkimuksien kautta. Tykki on 305-millinen, isointa Suomesta löytyvää kalustoa.

Idylli on, päällepäin.

Värijuhlaa.

Vanha helikopterikenttä.

Retkikunta tieteellis-taiteellisessa toiminnassaan.

Pistooliampumaradan tunnelmaa metsittyneillä hiekkadyyneillä.

Länsi-lounas on silkkaa avomerta Gotlantiin asti.

Merikaali on maistuvaa. Nyt niitä riittää ihmistenkin suihin, kun laiduneläimiä ei enää Öröllä ole.

Rannoille kertyy simpukkavalleja, paikoin jopa reidensyvyisiä.

Rannoilla viihtyy myös tällaisia kookkaita hämähäkkejä.

Tähystäjä oli sirpaleilta ja luodeilta suojassa.

Venäläisillä oli tässä 120 mm:n patteri.

Lumilinko muistuttaa linnakkeen ympärivuotisesta käytöstä.

Vanha luotsitupa saaren pohjoisen laiturin tuntumassa.

Seinään hellan ylle on tuherrettu "lämmityskielto 25.8.-84 alkaen".

Betonikorsun katossa riippuu langanpätkä, joka on houkuttanut talvehtimaan painuneita liuskayökkösiä.

Erikoistoimintayksikkömme mekanisoitu osasto sotilaskodin portilla. Sotilaskoti valmistui 1942 ja kylmeni lopullisesti 60 vuotta myöhemmin 2002.

Sotilaskodin pihapenkki.

Saaren erikoisuus on minigolf-rata.

Neulasten putoaminen on äänetöntä.

Seesteistä tunnelmaa.

Vaikka radan puuosat lahoavat hiljalleen pois, on osa rakenteista tehty ronskisti betonista.

Yksinäinen puhelinkoppi rannassa ja siellä normaali puhelinkoje 1980-luvulta. Armeija on pystyttänyt puhelinkoppeja vartiomiesten sääsuojaksi. Sama uusiokäyttö esiintyy ainakin Isosaaren linnakkeella.

Kantahenkilökunnan rivitalo on ollut vuosia tyhjillään.

Luonto tuppaa liki.

Esteettisesti hivelevää arkkitehtuuria.

Puutalokeskittymä saaren eteläsiivekkeessä.

Venäläinen tyyli näkyy listojen koristeröpelössä.

Teräs uhmaa aikaa ja säätä.

Vartiomiehen taival on kulkenut tästä. 1960-luvun alun yönä täällä avattiin tuli kohden maihinnousseita outoja sammakkomiehiä, jotka kuitenkin onnistuivat pakenemaan mereen.

Eteläkärjen kallioilla.

Ulkosaaristossa on tunturimaista tunnelmaa.

Rapautuminen romahdutti linnoitteen.

Riisuttu patteri.

Junanvaunutupa hiekkarannalla.

Seinien läpi on ammuttu.

Kylä patterin varjossa.

12-tuumaisen vaihtoputki odottaa siististi varastoituna.

Varikko on ollut tärkeä paikka.

Vaahtopäisinä pärskyvien karien ja pikkuluotojen lomassa olisi painajaista kamppailla pikkuveneellä. Pitkin vuotta 1944 suuret määrät virolaisia pakolaisia päätyi Örölle. Osa rantautui tietämättä sotilasalueesta, osa käytiin noukkimassa linnakkeelle, osa etsi suojaa lopen uupuneina. Kaikki pidätettiin ja kuulusteltiin, ja lähes kaikkien sallittiin jatkaa matkaa Ruotsiin.

Harvaksi ovat käyneet askeleet.

Luonto viihtyy hyvin Örössä, oli ihmisiä tai ei.

Lähtöaamun valoa.

Linnakkeen historiasta kiinnostuneille voi suositella Johanna Pakolan kirjoittamaa kirjaa Örö - laidunmaasta linnakkeeksi (Turun rannikkotykistörykmentin perinneyhdistys, 2008). Löytyy ainakin pääkaupunkiseudun kirjastoista.