torstai 15. syyskuuta 2011

Taka-Töölön sirppi ja vasara

Lehdessä ollessaan puut tuovat hieman häveliäisyyden verhoa, mutta sieltä se kurkistaa.

Muistan hämmennykseni 1980-luvun lopulta, kun ensi kertaa tietoisesti hoksasin Neuvostoliiton (nyk. Venäjän) tiede- ja kulttuurikeskuksen ison mosaiikkireliefin Töölön Nordenskiöldinkadulla. Siinä ihan pokkana köllötteli ihmisuhreissa laskettuna maailman tuhoisimman ideologian symboli, ja vieläpä samaisessa kaupungissa, jonka kyseistä symbolia kantanut diktatuuri oli hartiavoimin yrittänyt tuhota maan tasalle. Nuoruuden tosikkomaisuudella, se toki myönnettäköön, pidin symbolin esilläoloa pöyristyttävänä. Sitten Neuvostoliitto romahti ja sirppi ja vasara -mosaiikki peitettiin pressun alle. Siellä se saikin muhia aika tarkalleen 20 vuotta.

Mutta tänä keväänä, kuten ehkä paikallisuutisista muistamme, kulttuurikeskuksen johtaja Tatjana Klejerova päätti poistaa verhon. Hänestä reliefi on kuulemma taidetta ja sopii paikalleen. Veto on linjassa Venäjän valtion viime vuosien kasvaneen ylpistymisen ja ärhäköitymisen kanssa. Ja sen faktan kanssa, että Venäjä - Neuvostoliiton suora perillinen - ei ole vieläkään juuri perannut historiansa suunnatonta rikostaakkaa ja osoittanut katumusta, sovittelua ja korvauksia sille vinolle pinolle kansakuntia, jotka sen häikäilemättömyydestä saivat kärsiä. Ikiaikainen havainto on, ettei vääryyden kiistäminen ja syrjään painaminen salli tekijänsä eheytymistä. Pitkällä tähtäimellä pärjää vain puhtaat jauhot pussissa. Tämä huomio ei Kremliä hetkauta, mutta kannattaisi hetkauttaa.

Natsien hakaristilippuun verrattavissa olevan symbolin ylitse lentelee somasti rauhankyyhkyjä.

Suomessa on hienoa ja moneen maahan verrattuna poikkeuksellista se, että poliittisen historian eri kerrostumien merkkejä ei yleensä pyritä aktiivisesti "kadottamaan" fyysisestä todellisuudesta; patsaita ei kaadeta, kun tuulensuunta muuttuu (tosin nimistöä on sensuoritu). Venäjän kulttuurikeskuksen seinäkuva on meitä niskalenkissä pitäneen hallinnon omavaltaisesti katukuvaamme istuttama, mutta minkäs teet. Historiamme on tyypillisen pienen maan historiaa; isommat ovat tehneet täällä mitä haluavat tai ainakin yrittäneet sitä. Reliefillä on silti paikkansa ja on ehkä hyvä, että se tuli taas esiin. Se tarjoaa selkäydintason muistutuksen "suomettumisesta" - ei niin kovin kunniallisesta asiasta; farssista, joka lankesi osaksemme, koska sille ei käytännössä ollut vaihtoehtoja. Toivottaa silti on, että siitä olisi jotain opittu - mutta onkohan näin?

Reliefi tarjoaa myös oman erikoisen taskunsa, ulottuvuutensa, tuttuun Helsinkiimme: sen ohi kulkiessa voi vähäisellä yrityksellä tuntea olevansa itärajan takana joskus vuonna seiskyt ja jotain (jopa keskuksen neukkutyyliset valoverhot tukevat tätä). Kokemus ei ole välttämättä miellyttävä, mutta mielenkiintoinen kuitenkin, ja voi saada kummasti arvostamaan omaa aikaa ja paikkaa. Samoin reliefi voi ravisuttaa, jos sen sallimme, mustavalkoista maailmankuvaa. Jokainen "totuuden kallio" on koottu erillistotuuksien spektrimäisestä molekyyliparvesta, jossa on niin toisistaan eroavia osasia, ettei niiden luulisi edustavan samaa planeettaa. Niin suurta rikollisuutta kuin sirppi ja vasara -symboli kiistattoman mitattavasti edustaakin, niin se edustaa paljoa muutakin. Jotain sellaistakin, että jotkut jopa yhä haikailevat sen alle. Tosin puolalainen tuttuni sanoi: "Jos tapaat ihmisen, joka haluaa kommunismia, ole hyvä ja ohjaa hänet puheilleni. Kerron hänelle, millaista on elää kommunismissa, ja eiköhän hän siitä tokene."

Ei kommentteja: