Raitiovaunu kuin tuulentupa - koeajo ajoperävaunu no 233:lla

Avovaunun ero umpivaunuun on valtava mitä tulee matkustuskokemukseen. Kaupungin äänet ja tuoksut sekä tuulenvire ja muut sääolot välittyvät estoitta ja näkökenttäkin on huomattava. Lähin vertailukohta on moottoripyöräily ilman kypärää, joskin oman lisänsä tuo yhteisöllisyyden kokemus siinä vaiheessa kun vaunu on täynnä matkustajia.

Kiitos innokkaiden raideliikenneharrastajien, Helsingissä alkaa kolistella jo kolmatta kesää harvinainen museoraitiovaunuyhdistelmä, jonka osaset ovat moottorivaunu no 157 ja avoperävaunu no 233. Moottorivaunu on HKL:n omaisuutta ja pidetty aina peruskunnossa, mutta avovaunun kiskoille palaaminen oli Stadin Ratikat -lafkan (http://www.stadinratikat.fi/) aktivisteilta melkoinen projekti ja urotyö. Vaunu oli ehtinyt palvella Laajasalon Hevossalmella omakotitalon tontilla pihakatoksena ja sen jälkeen Lohjalla kanalana ja liiterinä. Harrastajat ostivat sen yhdellä eurolla, minkä jälkeen vaunu kunnostettiin viimeisen päälle virolaisten kädentaitajien toimesta Tallinnassa.

Kävimme koeajolla ennen vaununyhdistelmän yleisölle suunnattua kesäliikennekautta, joka alkaa tulevana viikonloppuna 14.-15.5. ja jatkuu kaikkina viikonloppuina (lukuunottamatta juhannusta) elokuun loppuun asti. Lähdöt on Kauppatorilta ja flabat bungaavat femman.

Alla pieni kuvasetti rundilta Koskelasta Käpylään.

Ajo alkoi Koskelan raitiovaunuvarikolta. Nyt se sijaitsee raitiovaunuverkon kannalta syrjässä, mutta kun paikka aikoinaan valittiin pidettiin selviönä, että Helsinkiin muodostetaan Malmille ja vastaaviin periferioihin yltävä esikaupunkiraitiotieverkosto - ja silloinhan Koskela olisi ollut pätevästi verkoston keskellä.

Vetovaununa toimi HKL:n vaunu no 157. Sen rakensi Allmänna Svenska Elektriska Aktiebolaget vuonna 1930. Tällaisia oli vakioliikenteessä pitkälti 1970-luvulle (kyseinen vaunu vuoteen 1975). Kuskinamme toimi Pekka Lehtinen, eläkkeelle jäänyt raitiovaununkuljettaja, joka ei ole malttanut jättää näitä vempeleitä rauhaan.

Varsinainen ilostelumme kohde oli tämä avoperävaunu no 233 vuodelta 1919, valmistajanaan Hietalahden telakka. Näitä käytettiin Stadin kesäliikenteessä vuoteen 1949, joskin ne palasivat tilapäisesti käyttöön vielä olympialaisten ajaksi.

Ennen Koskelasta poistumista ajettiin kierros hallien läpi. Mikko Alameri on jo tukevasti rahastajan paikallaan vaunun etusillalla. Hän on Suomen johtavia raideliikenneharrastajia, joka on ottanut laajan kuva-arkiston aiheesta 1960-luvulta alkaen, kirjoittanut alan kirjoja ja ollut perustamassa museorautateitä sekä harrastajayhdistyksiä.

Vaunu on varustettu erilaisilla asiaan kuuluvilla ohjekylteillä.

Ajamamme reitti kulki Koskelasta Hämeentietä Sturenkadulle ja sieltä Mäkelänkatua (kuvassa) aina Käpylän Pohjolankadulle saakka - ja sama takaisin.

Pohjolankadulla oli parin minuutin pysähdys, jonka aikana alkoi heti kertyä sporavanhuksen kuvaajia ja kyytiin pyrkijöitä.

Seinätön vaunu on mahdollistanut vaivattoman kyytiin ja siitä pois hyppimisen. Rahastajan on täytynyt olla silmä kovana jänisten varalta. Matkustajien piti pitää koko ajan lippua esillä hyppysissään, jotta rahastajan ei tarvinnut muistella ulkoa lipun jo ostaneita.

Vetovaunun ohjain kaikessa yksinkertaisuudessaan. Käytännössä koko ikänsä raideliikenneharrastajana ollut Alameri kertoi, että leikki skidinä mummonsa kahvimyllyllä ratikkakuskia.

Kyllä Turussa menivät möhlimään, kun purkivat raitiotieverkostonsa 1972 yksityisautoiluhuumassa. Viipurilla oli myös raitiovaununsa, joiden liikennöinti lakkasi sattuneista syistä 1944. Uudelleen siellä jatkettiin vielä 1946-57. Allekirjoittanut sattui tapaamaan 2001 Viron Käsmussa eestiläismiehen, joka oli ollut neuvostoaikana huoltamassa Viipurin (sekä Königsbergin) raitiovaunuraiteita ja näytti aiheesta valokuvia.