Toukoretkellä sisä-Suomessa: karsikkopuita, autiotaloja ja luolastoja

Pitkiä ovat syrjä-Suomen soratiet. Mieli lepää niillä eikä todellisuus ole koskaan tylsää.

Tässä kuvakatsauksessa tarkastelemme eräitä sisä- ja ulkonäkymiä Suomenmaasta sellaisina kuin ne esoteerisen maantieteen koulun, Romantic Geographic Society'n ja TreStalkers'n yhteisretkellä 16.-20. toukokuuta näyttäytyivät.

Vaeltajat askeltavat Juualla muhkuraista ja kapoista UKK-reittiä. TreStalkersien edustaja Nila asetti metsäretkeilyn mukavuudelle uudet standardit raahaamalla sinnikkäästi mukanaan vuodepatjaa. Huomionarvoinen detaljii on Karvis-lakana.

Varma merkki aidolle maaseudulle saapumisesta.

Maisema Nunnanlahdelta Pohjois-Karjalasta. Kotimaamme kasvoissa yhdistyvät luonnon asettama kehys ja taustakangas ja siinä ihmisen pensselillään piirtämä kuviointi.

PÄLKÄNEEN FINNTAVERNA

Maantien varrella väsynyttä matkalaista virvoittaa yhä useammin aakkosten alkuun nimessään ihastunut ketju, jonka hehtaarien laajuiset "huoltamot" muistuttavat lähinnä kauppakeskusta tai ruotsinlaivaa. Jos pienten itsenäisten tienvarsipaikkojen pärjääminen on muutenkin haasteellista, ei jättiläisen ilmaantuminen naapuriin helpota tilannetta. Pälkäneen FinnTavernan kohtaloksi koitui j 1990-luvun alkupuolella Aapiskukko-niminen tielläliikkujan megakeskus, joka oli Suomen ensimmäisiä lajissaan. Jo yllättävän kaukaiselta tuntuvan eilisen tunnelmaa onkin FinnTavernassa mukavasti tarjolla, vaikka katto näyttää paikoin jo tekevän tutustumishalua lattian suuntaan.

Pelkistetty, hieman futuristinen arkkitehtuuri toivottaa tervetulleeksi muistojen pihaan.

Lumikuorma on puskenut läpi. Tasakattoa ei ole varmasti keksitty näillä leveyspiireillä.

Paikka on ollut moderni, kun siellä on ollut luottokortin "höyläyslaite". Suomen Yhdyspankkia ei ole kuitenkaan ollut olemassa pankkikriisin 1995 jälkeen.

Yleisöpuhelin ollut tärkeä palvelu, joskus myös sähkösanomat.

Huhtikuussa 1991 oli kiireistä lukuunottamatta Lindan ja Markon päiviä.

Kyökissä on kaikki jäänyt sijoilleen. Hella alkaa vihertää sammaleesta.

Kokkaamistarpeita. Jääkaappiin ei viitsinyt katsoa "työturvallisuussyistä".

Tiskipöydän tienoota.

Punaista kaakelia...

... ja lisää samaa sorttia.

FinnTavernassa on ollut matkamuistomyymälä. Nyt sen lasiesineet ja pehmolelut on varastettu, mutta ei ole kuulemma kauaakaan siitä kuin ne kököttivät yhä siististi hyllyssä.

Pälkäneen autiokirkkoa esitteleviä kangasmerkkejä.

Postikortti kunnian vuosilta.

Tirehtöörin toimiston luovaa kaaosta.
Viesti FinnTavernan hämärästä.

Lähellä tavernaa on hihamerkeissä ja korteissa mainostettu rauniokirkko. Keskiaikainen Pyhän Mikaelin kirkko hylättiin 1839 seinien halkeillessa ja alttaripäädyn vajotessa pettävään maahan. Tuhon viimeisteli joulukuisen myrskyn 1890 romahduttama katto. Sitä ennen entinen kirkko oli palvellut muun muassa ruumishuoneena.

PIHLAJAVUOREN LENTOKONELUOLA, KUOREVESI

Suomessa on kaksi paikkaa, jolla on nimi Halli. Toisessa niistä sijaitsee ilmavoimien 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa louhima iso tunneli. Se oli tarkoitettu lähellä sijaitsevan armeijan lentokentän kaluston suojaksi ja varastoksi. Louhintaan motivoi myös tarve saada kivimurskaa suihkukonekäyttöön pidennettävää kiitorataa varten. Kahdella suuaukolla varustetusta luolastosta ei tullut kuitenkaan kelpo kalua, sillä sen kivilaji osoittautui turhan herkästi lohkeilevaksi. Suurin investoinnein luolasta olisi voitu silti tehdä turvallinen, mutta tällaiseen ei ryhdytty.

Ken katsoo tarkemmin, näkee "tien" päässä tunnelinsuun ja sitä ennen varoituskyltin.

Tästä kannattikin varoitella, sellainen pedonkita näyttää olevan.

Sadunomaista rakennelmaa.

Seikkailija pimeän portilla.

Tämä kuva on otettu aika kaukaa, sillä 200 lumenin lamppu näyttää tuikulta.

Yhteen sivuhaaraan on vedetty vedenpumppausputki, joka saattaa olla yhä käytössä.

Luolaston toinen uloskäynti on viimeistelty betoniholvauksella, mutta tukittu sitten maamassoilla. Mittakaavaa on vaikea kuvasta tajuta; auttaa jos muistaa, että se on tehty helilkoptereita, lentokoneita ja kuorma-autoja varten.

Aukon yläreunaa ulkoa nähtyä.

PYHÄKANKAAN KARSIKKO, SAARIJÄRVI

Olipa kerran aika, jolloin ruumissaatot kulkivat pitkiä matkoja hissukseen hevoskyydillä. Kotona oltiin kuoltu omien ympäröimänä, riihessa ruumislaudalla maattu ja saatu viimeinen pesu. Sitten lähdettiin kirkolle maahan pantavaksi. Matka syrjäkulmilta oli pitkä ja sen aikana pidettiin useampi tauko evästen ja ryyppyjen merkeissä. Sinne tänne vakiintui pysähdyspaikkoja, joissa ruumiinviejät iskivät pilkan hongan kylkeen ja kaiversivat vainajan nimikirjaimet ja kuolinvuosiluvun.

Tällaisia puita kutsuttiin karsikkopuiksi ja metsiköitä karsikoiksi. Käytännöllä ei varsinaisesti ollut tarkoitus kunnioittaa edesmenneen muistoa, vaan motiivina oli kummittelun torjunta. Olihan nimittäin mahdollista ellei peräti odotettavaa, että kuolleen henki havahtuisi kirkkomaalla ja lähtisi, minnekäs muualle kuin, kotia kohti. Kun kummitus näkisi omat nimikirjaimensa karsikkopuussa se muistaisi olevansa kuollut eikä tulisi enää kotinurkkiin.

Vanha Häkkilä-Liimattala -maantie ja mäki, jota pidettiin hevosten lepuutuspaikkana. Karsikko syntyi siihen.

Tämä kaiverrus on vuodelta 1860. Vanhimmat Pyhäkankaan yhä luettavina säilyneet kaiverrukset ovat vuodelta 1833 ja tuoreimmat vuodelta 1897.

Vaikuttava jäänne on säilynyt metsänhoitaja Karl Branderin ansiosta, sillä karsikko rauhoitettiin hänen aloitteestaan 1904.

Joskus puu on peittänyt uudella kaarnanmuodostuksella "taulua", osassa Pyhäkankaan puista sulkeutuminen oli lähes täydellinen. Siinä tuntuu olevan luonnon viisautta; kun kukaan elossa oleva ei enää ole henkilökohtaisesti tuntenut vainajaa eikä häntä näin osaa kaivata, voi hänen muistonsa jo sulaa nimettömään autiuteen.

Hämärän yllättäessä karsikon tunnelma tihenee. Karsikko-sana kertoo, että vainajille valitut puut karsittiin alaoksistaan. Sanotaan kuitenkin, että yksi oksa jätettiin kuin tienviitaksi: se osoitti kirkolle viestinään "palaa sinne joutuin, oi levoton sielu".

Karsikkoperinne on paljon tässä esiteltyä laajempi, sillä ruumiinsaattokarsikot on vain karsikoiden yksi tyyppi. Lisää aiheesta löytyy täältä:
http://www.taivaannaula.org/blogi/?p=634

Vanhan kansan kuolemauskomuksia olemme käsitelleet perusteellisemmin aiemmin:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/04/kirkonvaen-pauloissa-vanhan-kansan.html

ARMEIJAN LUOLA, TOINEN MAAILMANSOTA (?), TIKKAKOSKI

Meitä helsinkiläisiä hemmotellaan koko kaupunkia kiertävällä ensimmäisen maailmansodan aikaisella linnoitusvyöllä, jonka juoksuhaudat, tulipesäkkeet, suojahuoneet ja luolat tarjoavat yhä uudestaan fiilistelyarvoa - tavallaan jopa täysin "eettistä" fiilistelyarvoa, koska rakennelmia ei koskaan käytetty tositilanteessa. Muualla Suomessa bunkkeriromantiikkaa on etenkin Salpalinjalla ja jonkin verran Hangossa, mutta muuten osumat ovat hajanaisempia ja harvinaisempia. Yksi komea sotilasstrategisiin tarkoituksiin tehty luola on Tikkakoskella ja siellä vierailemme seuraavassa. Luola vaikuttaa rakennusratkaisuiltaan olevan suunnilleen toisen maailmansodan aikakaudelta. Se on voinut olla varasto, mutta yhtä hyvin myös pienimuotoinen ammuslataamo tai vastaava.

Saapumistien näkymä.

Luolaston räjäytettyä edustaa. Etuvasemmalla oleva sisäänkäynti on tukossa, mutta oikealle vievän solan päässä on, niin sanotaan, riittävä kulkuaukko.

Sinisiin pukeutunut retkeilijä hakemassa pääsyä maan alle.

Suuaukosta sisään sovittautumisen jälkeen avautui alisen tunnelma, jossa alkukesän luonnonäänet olivat äkisti kaikonneet ja kuultavissa oli vain pisaroiden putoaminen tulvivaan lattiaan.

TreStalkers-ryhmän Hesarin NYT-liitteelle 2009 antaman luonnehdinnan mukaan Tikkakosken luola on vaikeustasoltaan perhe-piknik -kohde. Mutta pidä nyt tässä piknik.

Luolan ilmanvaihtokoneet ja muut laitteet ovat vaatineet mittavan sulakekeskuksen.

Tyylikäs tehovalaisin neljäkymmentäluvun malliin.

Luola on verhoiltu puurakentein.

Salaperäinen putkisto.

Ilma pisaroi kosteutta, kuten kunnon luolissa on tapana.

Luolan lähistöllä on jäänteitä useista rakennuksista, mutta ei juuri kivijalkoja enempää.

Tikkakosken luolan vieressä oli muhkea pakurikääpä, joka irroitettiin retkikunnan rohdoskäyttöön. Lisää aiheesta: http://xoco.fi/pakurikaapa

PYHÄ-HÄKIN KANSALLISPUISTO, SAARIJÄRVI

Pyhä-Häkin metsäalue oli 1900-luvun alussa vielä niin syrjäinen - syrjäinen se on toki yhä - että siellä ei oltu ehditty kauheasti kirveellä hutkia. Oleellista oli uittokelpoisen vesistön puuttuminen lähistöltä. Tässä vaiheessa heräsi kansallis- ja luonnonsuojeluaate, joiden nimissä Pyhä-Häkki - Isojaossa yli jäänyt valtionmaa - julistettiin 1914 säästömetsäksi, "luonnonpuistoksi", osoittamaan nykyajan ihmiselle, millaisessa ympäristössä ja sitä kautta mielenmaisemassa kalevalainen kansa kanneltaan soitti.

Pyhä-Häkin komeimmat puut kasvavat Mastomäellä, jossa niitä tiedetään käydyn varta vasten tervehtimässä jo kauan ennen säästömetsäkautta. Mastomäeltä uskotaan viedyn 1700-luvulla mastopuita Kokkolan laivanveistäjille. Alueen rauhoituksesta tingittiin 1948, kun Neuvostoliitolle meneviin sotakorvauskuunareihin haettiin Mastomäeltä viisi valtavaa mäntyä. Metsä on palanut vuosisatojen aikana lukuisia kertoja, mikä näkyy honkavanhusten palokoroissa.

Lukemattomat eliöt taputtaisivat riemuissaan käsiään, jos niillä sellaiset olisi. Suurin osa Suomen uhanalaisista lajeista on uhanalalaisia nimenomaan vanhan metsän olemattoman määrän vuoksi.

Vaelluksella.
Katso, tässä on puu! "Ison Puun" alleviivaus on huvittavaa, kun Pyhä-Häkin metsässä piisaa käytännössä aivan yhtä vaikuttavia puita eli jopa 1500-luvulta kasvaneita.

Harvemmin muistettua on, että iso osa Pyhä-Häkin kansallispuistosta on suota. Kartalta katsottuna näky on raadollinen, kun kaikki ympäröivän seudun suot on ojitusviivaa täynnä.

YLEISTÄ MATKAN VARRELTA

Koivussa ei istu käki, vaan valvontakamera. Miksi?

Syy on Kärsämäen kirkko. Tervaa tihkuva paanukuutio on pyromaanien toiveuni.

Jos ei paanua niin pärettä kuitenkin oli tämä katto. Pienellä taustatyöllä löytää ympäri Suomea hyviä yöpymispaikkoja erilaisten laavujen ja kotien huomasta.

Näiden löytäminen ei edellytä taustatyötä. Ei niin pientä kirkonkylää, etteikö siellä olisi pizzeria-kebabia (Polvijärvi).

Mitämitä? Koli piti nähdä, mutta tämä sveitsiläinen funikulaari tuntuu erikoiselta hifistelyltä - varsinkin kun sen rata on vain noin satametrinen.

Vai pitääkö Koli nähdä? Tätä pui Fingepori Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla. Kuva on epätarkka, sillä se on kuvattu autenttisissa oloissa lehteä lukevan asiakkaan olan yli Kolin huipulla sijaitsevan hotellin ravintolassa.

"Korkealla vuorella ihminen on vapautuneena ahtaasta ympäristöstään. Katse käsittää yht'aikaa suuren määrän esineitä, joihin hän on alhaalla yksitellen tutustunut. Helpotuksen nautinto on joskus ylhäältä päin silmäillä ja ikään kuin vallita kaikkea sitä, minkä kanssa jokapäiväisessä elämässä kamppailee. Avarat maisemat laajentavat käsitystä ja kohottavat mieltä. Sydänmaan vuorilla yksinäisyys, vastakohtana asutuille taivaanrannoille, viehättää katsojaa itsensä tutkiskeluun. Siinä syitä, miksi korkeat vuoret houkuttelevat ihmistä ja viehättävät häntä usein pitkiin ja vaivalloisiin matkoihin." (I.K. Inha)

Inhan jäljillä, mutta erilaista suomalaisluontoa ikuistamassa.

Harvinainen laji oli tällainen.

Joskus tultiin paikalle liian myöhään. Tämä Pieksämäellä sijaitseva kylmän sodan aikainen telekommunikaatioluola oli ollut auki vielä samaisena keväänä ja nyt se oli hitsattu kiinni. Mutta ehkä parempi niin, sillä metallivarkaat olivat pikku-uutisen mukaan möyrynneet paikassa ja hajottaneet viemiensä kupariputkien asbestieristeet.

Armeijan sähköaitaa. Ei kuitenkaan enää käytössä (Pieni Neulamäki, Kuopio).

Alue oli vuoteen 2008 puolustusvoimien varikko- ja varastoalueena, jossa säilytettiin muun muassa räjähteitä. Perinteiseen malliin niitä oli dumpattu lampeen.

Lampi, joka on otaksuttavasti nyt raivattu ammusjätteistä. Hieno metsäluonto ei auta Pientä Neulamäkeä, jonka 500:sta hehtaarista 400 on osoitettu nyt rakentamiseen.

ERÄS AUTIOTALO POHJOIS-KARJALASTA

Yhteiskunnallisen rakennemuutoksen vuoksi syrjä-Suomi on tunnetusti autiotalojen ja -tilojen luvattu maa. Pääkaupunkiseudun ja muiden taajamien tilanteeseen verrattuna huomionarvoista on sekin, että vandalismi ei yleensä ole ulottanut pukarinnyrkkejään syrjäisiin autiotaloihin. Parhaimmillaan autiotalojen kautta näkee syvälle tietyn alueen, aikakauden ja yksilön sisälle. Esimerkkitalomme on tällainen: siellä oli eletty elämä ja sitten kuoltu (noin seitsemän vuotta sitten) ja sen jälkeen vain hiiret ja muut luonnonvoimat olivat koskeneet paikkaan.

Talo näyttää uudisraivaajatilalta, joita sotien jälkeen nousi suunnattomin ponnistuksin korpiin - useat kylmentyäkseen jo 15 vuoden päästä.

Maito ja voi on jäänyt pöytään. Jos leivänkänttyä on ollut, on hiiri pitänyt siitä huolen.

Isäntä ei lähtenyt saappaat jalassa. Eräistä raadollisista seikoista - joita ei ole ikuistettu näihin kuviin - saatoimme todeta hänen loppuaikojensa vaikeudet ja viimeisen nuukahtamispaikan.

Katkennut lähetys.

Maaseutu eli 1960-70 -luvuilla monin paikoin viimeistä oikeasti eloisaa kauttaan. Uuden ajan merkkejä oli bikinien tulo heinätöihin.

Kamferilinimentti auttoi isäntää kolotuksissa.

Näillä laseilla luettiin monta riviä. Liikuttava yksityiskohta oli eräälle tietokonelehdelle lähettämättä jäänyt, jo valmiiksi täytetty tilauskuponki; isäntä olisi halunnut vielä oppia uutta.

Sekaisuus on todennäköisesti enemmän viimeisten elinviikkojen heikkouden merkki kuin jälkikäteen omaisten tai naapureiden taholta aiheutettua.

Kodin sydän on kunnon tulisija. Katto oli kuitenkin alkanut vuotaa piipun juuresta ja tämäkin talo on pian pilalla.

Tässä ollaan nuorina silloin joskus. Vaimo kuoli ennen miestä, vanhana kuitenkin hänkin.

Amppelit ikkunoissa saivat talon aluksi näyttämään asutulta. Mutta seitsemää vuotta vailla vettä ja pakkasen armoilla ei eläisi sitkeinkään kaktus.

Pihassa luonnon monimuotoisuus kääpineen alkaa saada jalansijaa, jota sillä ei ole muuten pohjois-karjalaisissa metsissä.

Napakympissä on tikka, jolta puuttuu siivet. Hyvä paikka laskeutua iäksi.

LOPPUKEVENNYS: ESKO TUPPURAISEN "JÄTKÄN TAULUTALO", VEKARANJÄRVI

ITE-taiteilijat ovat hieno laji. Näistä yksi on Esko Tuppurainen, vanha herra, joka asuu Vekaranjärven Kääpälässä varuskunnalle johtavan tien laidalla. Hänen taloaan - joka tunnetaan myös nimellä Onnela - ei voi ohittaa, sillä pihamaa ja seinät ovat täynnä erilaisia luomuksia ja protestitekstejä.

Talon päätyä.

Kioskin täydeltä mielipiteitä ja taustalla ufo.

Pelottava ilmestys.

Luonnon pelastaminen - ja itsemme siinä sivussa - lyhytnäköiseltä perikato-amokilta olkoon päämääriemme kirkkaimmassa kärjessä.

Toukoretkemme kaivoshistorialliseen osioon voi tutustua edellisessä raportissa:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/05/toukoretkella-kaivoshistoriallinen-osio.html