Käärmekevättä Itä-Helsingissä ja maitomatojen ihmeellinen historia

Keväisenä päivänä tekee mieli tehdä montaakin asiaa. Huonoin vaihtoehto ei ole lähtö käärmeretkelle. Käärmeet loikoilevat keväällä vielä lähellä talvehtimispaikkojaan ennen kuin hajaantuvat kesäksi kuka minnekin. Uudemman kerran ne kertyvät joukoksi vasta syksyllä talvilevon hetken lähestyessä ja pesän taas kutsuessa.

Suuntasimme käärmeitä ahkeraan seuraavan luontokuvaaja Antti Kolin ystävällisellä johdatuksella Itä-Helsingin parhaille käärmemestoille, joita ei matelijoiden kotirauhan vuoksi nyt tarkemmin koordinoitettako. Tunnissa olimme kohdanneet lähemmäs kaksikymmentä luikertajaa. Se ei ole hassummin, kun Helsingin matelija- ja sammakkoeläinselvityksen (löytyy alla olevasta linkistä) tehneen Jarmo Saarikiven mukaan koko Helsingin käärmekanta lasketaan kymmenissä yksilöissä ja tästäkin suunta on valitettavasti hupeneva.

http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/16d3ab004d2a16dc9949df4d91433ba8/julkaisu08_08net.pdf?MOD=AJPERES&CACHEID=16d3ab004d2a16dc9949df4d91433ba8

Rantakäärmeitä näimme tosin vain yhden, kaikki muut olivat kyitä. Ohessa pari kuvaa retkeltä. Lopuksi muistelemme, mitä käärme merkitsi esi-isillemme.

"Hei, täältä tullaan!"

Aurinko mahtaa tuntua shokeeraavasti hyvältä, kun on syyskuusta huhtikuulle maan alla.

Vähän painiskelua.

Pieni kyy koivun tyvessä. Näitä rupesi näkemään "kaikkialla", kunhan silmä tottui. Ja aina hieman hätkähdyttää, vaikka tietää odottaakin.

Kyy on yhä kaiken suojelun ulkopuolelle pudonnut henkipatto, mikä käy hyvin ilmi seuraavasta Saarikiven selvityksestä lainatusta otteesta:

"Luonnonsuojelullisin perustein kyy tulisi rauhoittaa heti. Rauhoitusta on esitetty asetukseen joka kerta kun luonnonsuojelulakia on muutettu, mutta esitys ei ole mennyt eduskunnassa läpi. Kyyn rauhoittamattomuus on vakava uhka lajille, sillä se mahdollistaa mm. luonnonvaraisten yksilöiden keruun ja terraariokasvatuksen sekä vaikkapa eläinten kaupan ulkomaalaisiin yksityiskokoelmiin. Laji on kuitenkin vaatelias ja huonosti terraariokasvatukseen sopiva. Kyyn tappaminenkin on sallittua, kunhan se tehdään eläinsuojelulain säännösten mukaisesti, eli ”mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti”. Luonnonsuojelulaissa kielletään rauhoitettujen eläinten ottaminen elätettäväksi, mutta tämä ei siis koske kyytä. Eläinsuojelulaissa (247/1996) kielletään (13 §) ainoastaan luonnonvaraisten lintujen ja nisäkkäiden ottaminen elätettäväksi, ja metsästyslaki koskee ainoastaan laissa määriteltyjä rauhoittamattomia lajeja, joiden joukossa ei kyytä ole. Kyy on Suomessa vailla kunnollista lainsuojaa."

Kyy ei ole kai koskaan ollut erityisessä suosiossa, mutta sitä on totisesti ollut rantakäärme, joita kansa tapasi varjella, ruokkia ja jopa majoittaa ainakin 1800-luvulle asti. Heikki Lehikoinen kertoo aiheesta kirjassa Ole siviä sikanen - Suomalaiset eläinuskomukset (2009): "Elättikäärme asusti tuvassa uunin tai lattian alla, päivisin sen tapasi isäntäväen sängystä loikoilemassa. Tottumattomalle tällainen näky saattoi olla pelottava. Päämaanmittari Calonius joutui työmatkallaan vuonna 1848 Savitaipaleella teettämään hevoskärryihin vuoteen, jottei hänen olisi tarvinnut nukkua isäntäväen käärmeiden kanssa samassa huoneessa... Jos käärme ei ollut tupaelättinä, niin sitä pidettiin karjasuojassa, navetassa tai hevostallissa. Sen asuinsijoiksi kelpasi myös sauna, jossa niitä saattoi olla useampiakin."

Elättikäärmeitä kutsuttiin nimillä kartano-, koto-, tarha-, tontti-, haltia-, lyylitys-, suojelus- ja uhrikäärme. Navettamato-nimeä käytettiin myös, kuten läävä- ja maitomatoa. Ensin mainittu nimi viittaa siihen, että käärme muni mielellään lantatunkion käymislämpöön ja jälkimmäinen käärmeille suotuun maitotarjoiluun, mikä opetti ne myös käymään talon luona tai jopa sen sisällä, kuten jo aiemmin luimme. Väitetään, että jotkut käärmeet osasivat tulla kutsuttuina paikalle, kun on ruokinnan aika. Käärmeitä ei saanut missään tapauksessa tappaa, sillä niitä pidettiin haltija- tai maahismaailman edustajina, joiden kanssa oli syytä olla hyvää pataa. Varsin yleinen on varoitustarina, jossa uusi piika tai renki tappaa tietämättömyyttään käärmeen ja alkaa talon alamäki. Useissa tarinoissa kerrotaan myös pikkulapsen ja käärmeen syöneen sulassa sovussa samasta maitokupista, ja tälloin käärme on voinut olla myös myrkyllinen kyy.

Kristinusko oli selittänyt käärmeen lankeemuksen välikappaleeksi, siis kaiken pahan symboliksi. Kansa lelli ja palvoi sitkeästi elättikäärmeitään, mutta lopulta "valistus" voitti ja tapaa alettiin enevissä määrin yhdistää noituuteen. Miten käärmeiden suosio selittyy? Käärmeen elintavat ovat poikkeukselliset ja niissä yhdistyy monen eläimen taidot, huomauttaa Lehikoinen. "Rantakäärme munii kuin lintu, se pysyy kiipeilemään kiviraunioissa ja puissa, se ui sujuvasti kuin vesieläin, sukeltelee mutta liikkuu maan päällä luikerrellen. Maan sisään se pääsee pienistäkin koloista. Keväisin käärmeet nousevat maankoloistaan kuin kuolleista ja luovat nahkansa. Käärme on yhdistetty yleismaailmallisesti luonnon ja koko elämän uudistumiseen, jolloin se on voitu liittää talonpoikaisessa yhteisössä myös vuodenkiertoon ja kasvun uusiutumiseen. Hedelmällisyyteen viittaa käärmeen jälkeläisten runsaslukuisuus."

Tästä kuvasta voi bongata kolme käärmettä.