sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Kontionmäki - lapsuuden lähimetsä

Vaikka Kontionmäki pitää itsestään kovaa ääntä, on se Helsingin lähiökallioiden joukossa suhteellisen vähän tunnettu jäsen.

Oli skidi, oli skutsi, oli kaltsi... Lukija sallinee, että romanttinen kirjoittaja haluaa seuraavassa antaa kunnianosoituksen oman lapsuutensa kallioiselle lähimetsälle, jota (tai vastaavaa) ilman hänestä olisi varmasti kehkeytynyt erilainen ihminen. Metsä teki kertojasta luontoihmisen, lähiseikkailijan ja maantieteilijän, muun muassa. Paikka josta puhumme on Kontionmäki. Nimeä ei lue kartassa, mutta alkuasukkaiden keskuudessa sillä nimellä kutsutaan metsäistä mäkeä, joka sijaitsee itäisessä Helsingissä Vartiokylän Arhotien pohjoispuolella, rajautuen lännessä Myllymestarintiehen ja pohjoisessa Kukkaniityntiehen.

Runsaat kymmenen hehtaaria laajan ja ympäröivästä maastosta yli 20 metriä kohoavan Kontionmäen rinteet ovat louhikkoista, osin jyrkänteistä sekametsää, lähinnä tuoretta kangasta rauduskoivuineen ja kuusineen. Ainakin ennen siellä oli sieniä ja mustikoita, ja tietysti lapsuuden nostalgisen auvoisa (todellisuudessa jo jäljettömiin näivettynyt) mansikkapaikka. Lakialueet ovat mäntyisiä ja avokallioisia, monet männyt ovat kuolleet 2000-luvun alkupuolen kuivina kesinä.

Sitten kirjoittajan lapsuuden Kontionmäen alarinteiden sakea metsämuuri on harvennettu Helsingin kaupungin rakennusviraston ympäristötuotannon luonnonhoitoyksikön toimesta avaran puistomaiseksi. Verrattuna entiseen metsän tuuhea turkki on kuin kapin kiusaama. Metsästä näkee läpi. Ei nähnyt ennen, sen todistaa kotialbumin valokuvatkin. Nyt kaikkialta ympäriltä näkee metsään sisään, sen ytimeen, sen lävitse. Tuuli kulkee metsän läpi, sen kannoilla melu ja omia öisiä teitään valosaasteen oranssi hutu.

Kontionmäellä oli myös lähde, josta alkoi virkeä puro, kertojaannekin kovasti ilahduttanut soliseva veijari. Pahaksi onnekseen se kaiversi uomaa hieman vakiintuneempaan polkuun, johon ei olisi saanut koskea. Kaupungin keskustamisprikaati peitti lähteen ja uoman, ohjasi virtauksen johonkin syrjään johdettuun muoviputkeen. Mutta toki itseään kunnioittava lähde päätti tyrehtyä moisesta kajoamisesta.

Metsä on käynyt pieneksi. Osin se selittyy sillä, että lapsena kaikki tuntui isommalta; osin sillä, että Kontionmäkeä on konkreettisesti nakerrettu rakentamisella sen kaakkoisnurkassa (jossa oli pätkä oikeaa mukulakivistä tykkitietä); ja osin sillä, että läpivalaistu, katseelle alistettu, yhdellä silmäyksellä hahmotettava metsä ei ole enää raja. Ja metsä on ollut raja suomalaiselle niin kauan kuin tässä maassa on ollut kiinteää asutusta. Raja, jonka takana alkaa toinen maailma.

Kontionmäen etelä- ja itälaidoilla on ensimmäisen maailmansodan aikuisia linnoituslaitteita. Vielä 1970-luvulla niihin tuotiin läheisistä rintamamiestaloista, myös allekirjoittaneen kotoa, kaikki roska mikä ei sopinut tunkioon, saunanuuniin tai uudelleenkäyttöön. Roskamäärät olivat pieniä. Isommat satsit kertyivät syksyn lehdistä. Juoksuhautoja käytettiin kaatopaikkana avoimesti keskellä kirkasta päivää. Se oli normaalia silloin, kotikärryn iloinen rullaus kohti metsänlaitaa. Viaton tiedostamattomuus leijui touhun yllä.

Kontionmäen juoksuhautoja.

Eräs suojahuoneista. Katto on joko jäänyt tekemättä tai räjäytetty metallivahvikkeiden saamiseksi tai kaupungin kuritoimenpiteenä estämään irtolaisten majoittumista.

Tässä betonisen juoksuhaudan seinässä on luultavasti ollut paikka kamiinalle ja sen savupiipulle.

Portaittainen rakenne on antanut sotilaalle eri kerroksia: olla jemmassa tai nousta räiskimään. Ylhäällä vielä sopiva tasanne panoksille.

Kaikissa haudoissa ei ole betoniseinämiä.

Linnoituslaitteet on siivottu sitten takavuosien. Lasten turvaistuin on jo keksintönäkin uutta polvea.

Taisteluhautojen reunoilla viihtyy kallioimarre. Sen juuri maistuu lakritsin ja aniksen kaltaiselta, yksi harvoja luontomme karamelleistä.

Syy Kontionmäen nimelle on sen huipulla, suojaisessa painanteessa, jossa sijaitsee 1934 perustetun urheiluseura Mellunkylän Kontion isohko Kontion maja. Rakennus lienee itsekin 1930-luvulta, ja sen kokoa on jossain vaiheessa kaksinkertaistettu rikkomatta tyyliä. Kontion maja on ollut hieno ja ahkerasti käytetty tukikohta etenkin hiihtomajana, mutta nyt se on kuin kala kuivalla maalla: tienoota muutama vuosikymmen sitten vallinneet laajat, lähes erämaiset metsäalueet, hiihtäjän ja suunnistajan paratiisit, ovat enää kaikkoava muisto alueen iäkkäämpien alkuasukkaiden mielen sopukoissa. Erämaan tilalla on Puotinharju, Myllypuro, Kontula, Kivikko, Mellunmäki ja Länsimäki. Muutama nukkavieru ostari ja satoja vaaleita laatikoita.

Kontion maja on kummallinen reliikki, joka ihme kumma on jäänyt purkamatta. Sitä voi vuokrata kokousteluun ja juhlintaan, mutta ilmeisen vähäistä sekin on: mitä nyt viime vuosina on lukinseiteiltä nähty, ja nämä eivät ole fiktiota, vetokoirayhdistyksen johtokunnan kokousta, keskosvanhempien yhdistyksen isien virkistysiltaa ja radioamatöörisuunnistusesitelmää. Maja on väliinputoaja, mutta uneliaan kehräävässä varttihöyryllä puksuttelussa on jotain helkkarin sympaattista, jopa tolstoilaisen simppeliä ja kontemplatiivista tänä ennennäkemättömien tehokkuusvaatimusten aikana.

Pittoreski puunhalaaja sulattaa romantikon sydämen. Kyltti Kontion majalle on yhtä vireässä vedossa kuin paikan toiminta.

Majan vasen puoli on vanhempi ja oikea uudempaa laajennusta. Majalla oli joskus takavuosina uhkaava tulipalo, mutta palokunta oli ripeä.

Majalla toimi 1950-luvulla kansakoulu, kuten Puotilan kartanossakin. Koulutoiminta lakkasi kun Kiviportintielle saatiin uusi hieno koulu vuosikymmenen lopulla.

Kontionmäen ylpeys tapasi olla hyppyrimäki, josta saattoi leiskauttaa kaksikymmentä ja rapiat. Helsingissä on ollut useampiakin hyppyrimäkiä, ainakin Pihlajanmäessä ja Meilahdessa sekä 1900-luvun alussa Alppilassa (jossa pidettiin Suomen ensimmäiset kansainväliset kisat 1906). Nyt ainoa on Herttoniemessä. Kun tämän kirjoittaja tutustui Kontionmäen hyppyrimäkeen 1970-luvulla, oli se jo niin laho, ettei sinne enää uskaltanut kiivetä. Uhkaavana tummana lautaröttelönä, josta sieltä täältä paistoi päivä läpi, se oli täydellinen kiihoke pikkupojan mielelle, ja lämmittää yhä muistona. Hyppyrimäki ei saanut kunniallista romahdusloppua kuten monet Suomen niemen kolmiomittaustornit, vaan jossain vaiheessa se vain purettiin seremonioitta pois.

Hyppyrimäen jalustarakenteet ovat jäljellä.

Hyppyrin nokka ja paikalle nousevia kiviportaita.

Hyppyrinnokka mäkikotkan perspektiivistä. Alla menee pyörätie ja puiden takana Kehä I.

Alastulorinne alhaalta katsottuna.

Joka kuun 15. päivä kello 12 Kontionmäki antaa kuulua itsestään. Ääntä pitää mäen huipulla seisova pitkä metallinen torni, väestönsuojelun hälytyssireeni, yksi kaupungin 37:stä. Nykyisin se päästää monotomisen tasaisen äänimaton, ennen se soitti klassista nousevaa ja laskevaa sota-ajan ilmahälytyssinfoniaa, jossa on jotain selkäpiitä karmivaa sotaa kokemattomallekin. Lapsuudessaan kirjoittaja yritti aina kesälomalla muistaa, että menee pillin luo ottamaan mökäkiksit sen soidessa. Yhden kerran tuli muistettua melkein ajoissa, silloin ehdittiin puolirinteeseen. Ja oli sekin elämys.

Pillin juurella on heimomerkintöjä.

Kurkistus korkeuksiin.

Pillin alle Kontionmäen uumeniin on nakerrettu kaksi isoa luolaa, jotka ovat vahvoin kalterein suljetut. Mitä luolissa on, sitä tämän kirjoittaja ei osaa sanoa. Salaisuus ja hiljaisuus on aina vallinnut luolien tienoota. Sen tiedämme kuitenkin historian sivuilta, että aivan kivenheiton päässä luolista (Arhotien päässä olevien kerrostalojen kohdalla) sijaitsi 1939 perustettu sotatarviketehdas Lataus Oy. Ei ole kaukaa haettu arvaus, että luolat olivat tehtaan räjähdevarasto tai pommisuoja. Ilmahälytyssireenikin on todennäköisesti sota-aikainen.

Insinöörimajuri Ali Mustonen osti Latauksen 1948, ja pian tehdas alkoi valmistaa ilotulitteita Ilotulitus Oy:n nimellä. Vartiokylän arhotieläiset puhuvat kuitenkin edelleen Latauksen alueesta. Räjähdysonnettomuudenkin kokenut firma muutti 1962 ahtaaksi käyvästä Helsingistä Tuusulaan, jossa se yhä toimii pohjoismaiden ainoana ilotulitetehtaana. Ihmeellistä sinänsä, kiinalaisen halpapaukun kilpailijana.

Tässä Kontulassa ja Vartsikassa 1950-luvulla pikkukundina vaikuttaneen Martti Backmanin oivallinen muistelo Latauksen "avotunkion" tuomista kerrassaan säkenöivistä mahdollisuuksista:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=262&Itemid=1

Pillin alla on salaperäinen luola.

Toinen luolista. Käytössä olevia väestönsuojelun kallioluolia nämä eivät ole.

Eri puolella Kontionmäkeä on erinomaisia rinteitä pulkkailuun; seikka, jonka tämän kirjoittaja varhaisvuosinaan erityisellä huolellisuudella testasi. Ei uskoisi, että lasten pulkkamäkien riemullinen olemassaolo haittaisi kenenkään yöunia, mutta rakennusviraston suunnittelija on näköjään poikkeus. Kontionmäen kunnostussuunnitelmaa (suunnitelma vuosille 2005-2014) pohjustavassa dokumentissa todetaan jopa kahdessa eri kohtaa, että "'villin' pulkkamäen turvallisuus kartoitetaan ja ryhdytään tarvittaviin toimenpiteisiin". Tekisi mieli kysyä, mikä on tämä "villi" mäki, kun hyviä pulkkamäkiä Kontionmäellä on neljä eikä mikään niistä ole, huh sentään, "virallinen".

Keskustaja, jolle ympäröivään todellisuuteen verrattuna villin huoleton Kontionmäki on kuin aivastuspulveri astmaatikolle, jatkaa puutelistaansa ranskalaisin viivoin. - Valaistuksen tarpeellisuus. - Käytäväverkoston kunnostus. - Kalustuksen uusiminen. - Infotaulut (hyppyrimäki, linnoituslaitteet). - Näkymien avaaminen kallion laelta. Ja niin edespäin, tavoitteenaan "siisti ja turvallinen metsäpuisto", kuten suurten joukkojen sydämiä voittamaan tarkoitettu sanamuoto kuuluu.

Kontionmäellä kasvanut ja siitä aikoinaan perusteellisesti inspiroitunut vastarannankiiskenne ja Kontionmäen kotitontun aulis tulkki kuitenkin murahtaa, että ne seiskytluvulla juoksuhautoihin kärrätyt roskatkin olivat henkisesti siivompia kuin mäen kylmän tekninen kastrointisuunnitelma, joka jahtaa jopa penskojen pulkkamäkiä vatupasseineen ja on valmis paaluttamaan katulamput jo valmiiksi harvennuksilla röngtenkuvattuun metsäpoloiseen. Ei metsä pure. Ei vaikka se kantaisi kontion nimeä.

Urbaani eräleiri Kontionmäen rinteillä.

Vanha kapinajulistus löytyi ahtaan kalliolipan alta.

Nöyrän kertojanne entinen kotitalo on Arhotiellä ja häämöttää keskellä kuvaa. Keittiön ikkunasta näki suoraan Kontionmäen.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tuo on tunnelmallinen paikka, hienoa että mäen nimikin selvisi. Luulin majalla olevan aktiivisempaakin elämää.. Ne luolarakennelmat kyllä herättivät mielenkiinnon.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos hyvästä ja kattavasta selvityksestä mäen historiaan. Pieni tarkennus kuitenkin koskien helsingin hyppyrimäkiä. Suurin on ollut herttoniemessä majavatien päässä. Se purettiin kuuskyt'luvulla. Tietää vieressä asunut.

Hannu Kuukkanen kirjoitti...

Kontion hyppyrimäestä eli "Sikkiksestä" (sikalanmäki) löytyy juttuja ja kuvia seuraavissa linkeissä:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=235&Itemid=2
Hyppyrin nokaltakin on lentokuva:
http://vartsika.kaivokukka.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=49&Itemid=2

Anonyymi kirjoitti...

Siellä luolastossa on ymmärtääkseni jotain, mitä ei pitäisi ääneen mainita, mutta kerrottakoon, että jos sota syttyisi, olisi reserviläisten ensimmäinen määränpää siellä.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Kiitos luolastohuhusta. Onpa olettamus totta tai ei, tällaiset urbaanilegendat ovat mainio lisä Helsingin maalinnoituksen ympärille.

Heini Koskinen kirjoitti...

Olipa hauskaa lukemista. Kontionmäki on minulle kovasti tuttu ja rakas paikka. Vanhempani toimivat 70-luvun alkupuolelta 70-luvun loppupuolelle talonmiehinä Kontion majalla. Itselleni paikka on jäänyt mieleen lähinnä urheiluseura Mellunkylän Kontion toimintakeskuksena. Toki rakennuksen toisessa päässä toiminut Saalem seurakunta toi "väriä" talon toimintaan. Maja kärsi todella paljon pyromaanin sytytettyä talo palamaan. Itselleni jäi mieleen kuinka sisko soitti palokuntaa paikalle ja itse hain savun keskeltä kenkiä jalkoihini. Jos haluat aiheeseen liittyen lisää infoa tai tarinoita niin voit hyvin ottaa minuun yhteyttä: heini.koskinen@pp2.inet.fi

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Hei Heini, kiitos muistojen jakamisesta!

Salem-seurakuntaa majalla en muistanutkaan. Pyromaanin sytyttämän palon taas muistan jännittävänä asinana; että niin lähellä kotia oli ollut oikea tulipalo enkä edes nähnyt paloautoja... Teille se on ollut tietenkin kammottava kokemus. Harvinaisen sekopäinen tekijä ollut kyseessä, kun sytytti asutun talon.

Upea paikka se on kuitenkin ollut kasvaa, metsän keskellä ja mäen päällä.

Anne Herpiö kirjoitti...

Olisiko isoisälläsi valokuvia Puotilasta? Tule hetkeksi jäseneksi ryhmään Puhetta entisestä ja nykyisestä Puotilasta Facebookiin.
Tarvitsisimme matskua uutta kirjaa varten.

Esoteerisen maantieteen koulu, Marko Leppänen kirjoitti...

Valitettavasti en kuulu Facebookiin eikä isoisän kuvissa muistaakseni ole otoksia Puotilan alueelta. Onnea kirjahankkeelle joka tapauksessa, kuulostaa mielenkiintoiselta.