Maanmittarien rimat ja rakentamisesta tiedottavat kyltit eivät ole niin harvinainen näky Helsingin metsissä kuin soisi.
Helsingissä on eräitä verrattain mukavia metsiköitä, joissa pystyy sopivilla reittivalinnoilla saavuttamaan hetkellistä metsäntuntua. Vuosi vuodelta metsäntunnun kehittäminen ja ylläpitäminen vaatii kuitenkin kulkijalta entistä suurempaa vaivaa ja mielikuvitusta. Tragikoomisuuden tajusta ja heikosta kaukonäöstäkään ei liene haittaa. Metsät alkavat olla pilkottu rakennetuin ulkoiluväylin niin, että yhdeltä väylältä näkee tyypillisesti jo seuraavan – varsinkin kun metsät on samalla myös harvennettu väjän puistomaisiksi.
Ongelma ei ole pelkästään luonnonrauhasta haaveilevan samoilijaparan pettymyksessä. Myös metsien aluskasvillisuus on helisemässä sen väylätehtailun vuoksi, mitä viherrakentamiskoneisto vähäisiin kaupunkimetsiköihimme jauhaa. Virallinen peruste on täysin päinvastainen ja pinnallisesti validi: väyliä tehdään, jotta kulutus kanavoituisi niille ja maasto säilyisi paremmassa kunnossa. Monenkin kulkijan urbaani maalaisjärki lienee silti huomauttanut, että metsiin on jo aikoja sitten muodostunut lähiasukkaiden oma polkuverkkonsa, luomu-sellainen, jonka puolesta jalat tuntuvat yhä äänestävän. Ja että ”maastoa suojeleva” reippailuväylä, joka tyypillisesti tehdään autolla huollettavan leveäksi, on itsessään täystuho suurelle osalle vähäisen kaupunkimetsän maa-alaa. Virallinen totuus on kuitenkin ollut se, että väylät ovat suoranaisia suojelusenkeleitä urbaanille lähiluonnolle.
Leena Hambergin viime kuussa Helsingin yliopiston biotieteellisessä tiedekunnassa tarkastettu väitös tuo särön väylä-hallelujan ilosanomaan. Tutkimustulosten mukaan metsien pirstomista ”pieniksi ja kapeiksi metsiköiksi” pitäisi välttää, jos luontainen metsäkasvillisuus halutaan säilyttää. Väitöstiivistelmä jatkaa näin: ”Taajama-alueilla sijaitsevien metsien aluskasvillisuuden köyhtymistä on selitetty lähinnä virkistyskäytön aiheuttamalla tallauksella. Kuitenkin auringonvalo, tuuli ja ilman epäpuhtaudet pääsevät helposti tunkeutumaan metsään reunojen kautta; samalla metsälajiston elinympäristö muuttuu valoisammaksi, kuivemmaksi ja ravinteikkaammaksi. Ilmiön vaikutuksia taajamametsien aluskasvillisuuteen ei ole tutkittu aiemmin Suomessa, vaikka taajamametsämme ovat usein kooltaan pieniä ja reuna-alueiden osuus koko metsän pinta-alasta on suuri".
Jokainen maastoon raivattu uusi väylä on pienoisautiomaa, joka muodostaa reuna-alueita, eräänlaisia tulehtuvia haavoja, joiden laidoilla tapahtuu metsäkasvillisuuden taantumista. Tutkimuksen mukaan polun metsäkasvillisuutta heikentävä vaikutus yltää jopa kahdeksan metrin päähän. Varvut ja sammalet vähenevät, kun taas valosta ja typestä hyötyvät heinät, ruohot ja pihlaja runsastuvat. Hamberg toteaa, että metsäkasvilajiston säilymisen kannalta metsien olisi oltava kompakteja, mielellään pyöreitä ja vähintään kolmen hehtaarin kokoisia. Hän suosisi myös tiheitä havupuukasvustoja varjelemaan reunojen aluskasvillisuutta.
Vastoin Rakennusviraston luuloa myös suurin osa lähiluonnossa liikkuvista ihmisistä toivoo kappaleiksi pirstomattomia ja puistomaiseksi harventamattomia metsäalueita. Tämä käy muun muassa ilmi Lapin yliopiston luontomatkailun professori Liisa Tyrväisen ja Tampereen yliopiston psykologian dosentti Kalevi Korpelan tuoreista tutkimuksista, joissa selvitettiin noin 1300 helsinkiläisen ja tamperelaisen vastausten avulla minkä tyyppinen viherympäristö koetaan kaikkein mieluisimmaksi ja elvyttävimmäksi. Pähkinänkuoressa tulokset kuuluvat, että vain viisi prosenttia kaupunkilaisista on niin urbaaneja, etteivät kummemmin kaipaa viherympäristöä, ja mitä taas viherympäristön laatuun tulee, niin metsä koettiin selvästi elvyttävämmäksi kuin rakennettu puisto. Metsän ominaisuuksilta puolestaan toivottiin laajuutta, suojaisuutta ja yhtenäisyyttä. Sanalla sanoen: metsäntuntua.
Jos lähimetsiemme pirstominen ei palvele luontoa eikä asukkaita (ja näiden terveyttä), kuuluukin relevantti kysymys: ketä sitten? Äkkiseltään voisi käydä sellainenkin kerettiläinen ajatus päässä, että se palvelee ainoastaan itse itseään työllistävää suunnittelu- ja käsittelykoneistoa, jonka pitää löytää joka vuodelle jotain puuhattavaa ympäristöstämme. Mutta, jälleen kerran: pirstominen "palvelee" ennen kaikkea epätasapainoista mieltä, joka on ajassamme enemmän tai vähemmän kollektiivinen. Metsän pirstominen helpottaa matemaattis-geometristä, keinovalossa alati valvovaa palikkamieltä, joka kuumeilee äärirationaalisuudestaan ja pelkää "hallitsematonta" ja "villiä" aspektia niin itsessään kuin ympäristössään. Tuollaiselle mielelle läpäisemätön, katveinen, salakätköinen metsä on uhka ja kauhistus, ja se kuulee korvissaan huudon Divide et impera, hajota ja hallitse, ja se tarttuu tehtävään sen oikeutukseen uskoen, kuvitellen (naivinkin miellyttävästi) palvelevansa itseään ja muita. Osiin pilkottu ja mielellään katulampuin varustettu metsä ei enää tunnu siitä niin pelottavalta. Mutta itseään, omaa epätasapainoista häiriintyneisyyttään, se ei ole päässyt edelleenkään pakoon.
Jonkin asian "metsäänmeno" mielletään kielellisenä ilmauksena kielteiseksi, mutta tosiasiassa metsäänmeno on hyvinkin tervehdyttävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti