Määritelmän mukaan "luonnonpuistot ovat luonnontilaisia vertailualoja tutkittaessa luonnon omaa muutosta". Ne ovat siis totaalisia rauhoitussäästiöitä, joissa ihminen ei taita risuakaan.
Näin mekin luulimme, kunnes satuimme Karjalohjalla eräällä Lohjanjärven niemistä sijaitsevaan Karkalin luonnonpuistoon. Kuljettuamme kilometrejä hakkuuraiskioisen maiseman halki astuimme viimein luonnonpuiston vehreään rauhansaliin - vain kohdataksemme suureksi yllätykseksemme lisää metsäkoneiden telaketjujen mylläämää maata, hakkuutähteitä ja vaaleina loistavia kantoja. Jäljet tuoreista hakkuista reunustivat luonnonpuiston polkua useita satoja metrejä.
Hakkuut on aloitettu marraskuussa 2007, ja niitä on jatkettu talvella 2008-2009.Tämä siis ankarimman mahdollisen suojelustatuksen omaavassa paikassa, "luonnontilaisessa vertailualassa, jossa tutkitaan luonnon omaa muutosta"...
Eräästä luonnonpuiston kuusesta löytyi laminoitu lappu, jossa Metsähallitus - selvästi huonoa omatuntoa potien - selitti vaivaantuneena, että Karkalissa vaalitaan lehtoja ja hakkuut johtuvat siitä. On kuitenkin silmiin pistävää, että alueen lehdot ovat toisaalla ja voivat täysin hyvin. Ja vaikka näin ei olisi ollutkaan, niin hakkuut ovat luonnonpuiston määritelmän valossa pöyristyttäviä. Koska niitä on tehty, tulisi Karkalin luonnonpuisto lakkauttaa. Sinne on turha enää mennä siinä toivossa, että siellä näkisi koskematonta luontoa. Alueen status olisi nyt rehellistä muuttaa vaikka "talousmetsäksi, jossa luontoarvot on huomioitu".
Miksi Karkalia hakattiin? Kun noin 99,99 prosenttia Suomen metsäalasta on jo eri asteisen "hoidon" piirissä, miksi viimeinen täyssuojeltu ripe ei saanut olla rauhassa? Todennäköisesti sen pelkkä olemassaolo tuntui ahdistavana renkaana paikallisen metsänhoitopiirin kurkussa. Että jokin alue saa olla täysin luonnon hallitsema, se on kuin susi jolkottelemassa takapihan poikki, suo pettämässä jalkojen alla, malaria kiipeilemässä verisuonia pitkin, peikot paukuttamassa rumpuja keskiyöllä...
Luonto sinällään on puhtainta periferiaa, ja periferia on geometrisille laatikkomielille samaa kuin hallitsematon piilotajunta kontrolloidun järjen kynnyksellä: pelottava rajaseutu, irrationaalinen ja vaarallinen kummitusräme, joka on syytä kitkeä, kyntää ja hallita. Se mitä Karkalissa tapahtui, oli perifeerisen villeyden "keskustaminen" keskusstandardin mukaiseen hallittuun asuun. Missään muualla toimenpide ei yllättäisi, mutta luonnonpuistossa se jaksoi yllättää pöllämystymiseen asti.
Karkalinniemi on ollut 1800-luvun puolivälistä alkaen tunnettu lehdoistaan. 1960-luvun alussa se oli jäämässä huvilarakentamisen jalkoihin, jolloin maantieteen ja biologian opiskelijoiden yhdistys Symbioosi nosti asian tapetille. Luontoväki jätti 1961 valtioneuvostolle esityksen alueen pelastamiseksi. Se johti tulokseen: alue ostettiin valtiolle ja rauhoitettiin 1964.
Alla muutama kuva retkeltä, jonka alkuperäinen kimmoke oli pähkinäpensaan kukinta, kevään kullansävyinen lähtölaukaus.
Tervetuloa Karkalin luonnonpuistoon. Koskematon herkkä luonto ei kestä kulutusta, joten pysythän polulla.
Rungot on viety sellukattilaan. Etelä-Suomen luonnontilaisessa metsässä on jopa sata kuutiota lahopuuta hehtaarilla, kun taas talousmetsissä - jollaisesta hakattu ja putsattu Karkali nyt käy - sitä on 2-3 kuutiota.Vinkiksi Metsähallitukselle se, että jos on ihan pakko tehdä aukkoa luonnonpuiston metsään, voi puita räjäyttää dynamiitilla poikki, jolloin ne näyttävät myrskykaadoilta. Näinhän olette tehneet Nuuksiossa. Mutta kyllä ne vanhat kuuset muutenkin rotkahtavat myrskyillä alas ja vievät yleensä naapureita mukanaan.
Risurovioiden polttaminen oli osoittautunut liian vaikeaksi. Näimme kolme tällaista kesken jätettyä sytytysyritelmää.
Valo suorastaan sataa huhtikuisessa pähkinälehdossa. Karkalin lehdot ovat erillään hakkuualueista ja voivat hyvin.
Ehkä pähkinäpensaan kasvukausi pitenee ilmastonmuutoksessa sellaiseksi, että Suomessakin päästään popsimaan pensaan tuottamia hasselpähkinöitä.
Sinivuokko oli hereillä jo 11.4.
Luonto uhkaa!
Jyrkänne on komea alhaalta.
Lisää kallioseinämää.
Lohjajärven jää olisi kantanut enää oravan.
Sulamisvesistä kertynyt allikko. Maisema muistuttaa siitä, millainen luonnonpuisto koskemattomana oli.Lopuksi ote luonnontutkijoiden 1961 valtioneuvostolle laatimasta suojelualoitekirjeestä, joka kuvaa hyvin Karkalin luonnonarvoja:
“Karkalinniemi kuuluu luontonsa puolesta keskieurooppalaiseen tammivyöhykkeeseen, joka on maassamme hyvin heikosti edustettuna vain Ahvenanmaalla ja eteläisellä rannikolla kapeana kaistaleena. Alueelle tunnusomaiset lehdot ovat yleensä jo varhain joutuneet asutuksen ja viljelyksen tuhoamiksi, niin että niistä on enää vain pieniä erillisiä sirpaleita jäljellä. Näistä harvalukuisista jäännöksistä Karkalinniemi on ehdottomasti mantereella tavattavista laajin ja edustavin. Sellaisena se on yleisesti tunnustettu ja arvostettu. Syrjäisen asemansa sekä omistussuhteittensavuoksi se on onneksi säilynyt tähän päivään saakka.
Karkalinniemelle ja nimenomaan sille alueelle, joka nyt aiotaan asuttaa, ovat ominaisia runsaat jalopuuesiintymmät; erikoisesti niinipuu- eli metsälehmuskasvustot sekä laajat ja rehevät pähkinäpensaikot. Lisäksi siellä tavataan vaahteraa ja tammea. Myös pensaskasvillisuus on harvinaisen monilajinen.
Myös eläimistö on tälläisellä alueella ymmärrettävästi aivan omaa luokkaansa.Esimerkkeinä voidaan mainita pari perhoslajia, jotka Karkalinniemellä esiintyvät vakituisesti ja joiden lähimmät tunnetut esiintymispaikat ovat Keski-Euroopassa sekä joukko kovakuoriaisia, joiden ainoana tai pääasiallisena esiintymispaikkana Suomessa on juuri Karkalinniemi."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti