Maailmannavat ja periferian hirviöt

Egon luontona on nähdä itsensä tapahtumien ja tilan keskipisteenä. Sama pätee eri kulttuureihin. Niin kauan kuin niitä on ollut, on myös ollut vallalla egosentrismistä kumpuava käsitys, jonka mukaan oma kulttuuri ja sen fyysinen keskus on universumin ydin, maailmannapa. Sen ulkopuolella levittäytyy periferia toissijaisena, outona, epäilyttävänä ja jäsentymättömänä, usein kaamena ja vaarallisena. Teologisesti ajateltuna keskus on nähty pyhänä, oikeana ja totena, "Jumalan maana", siinä missä periferia kaaoksen piirinä ja hirviöiden sikiämissijana. Periferian barbaarisuuden on katsottu lisääntyvän sitä mukaan, mitä kauemmaksi keskuksesta mennään.

Babylonialaisille maailman keskipiste oli Baabelin torni, kreikkalaisille Delfoin temppelissä ollut kartiomainen kivi (omfalos), roomalaisille Roomassa Palatinus-kukkulan uhripaikka, arabeille Kaaban musta kivi Mekassa, kiinalaisille Taivaan Temppeli Pekinigissä, juutalaisille Jahven temppeli Jerusalemin Moriahin vuorella ja kristityille Solomonin temppeli niin ikään Jerusalemissa. Et cetera.

Omaa keskusta ylistävä, "ylevän geometriaa" edustava jaottelu sai näkyvän hahmonsa kartografian myötä. Jo tiettävästi maailman vanhin säilynyt maailmankartta, joka piirrettiin 500-luvulla eKr. Babyloniassa, asettaa Babylonin kaupungin kaikkeuden keskipisteeksi. Keskiaikainen maailmankarttamalli, jota kutsuttiin nimellä "mappaemundi", sai alkunsa Isidoren kartasta 600-luvulla ja pani pääpainonsa puhtaan maantieteellisen funktion sijasta karttakuvitukseen. Piirtäjät alkoivat kilpailla sillä, kuinka kammottavia hirviöitä ja demoneita he keksivät periferioiden somistukseksi.

Kuvat vastenmielisistä olennoista alleviivasivat iskevästi tuntemattomien laita-alueiden vastakohtaisuutta ja kaikkinaista alempiarvoisuutta sivistyneeseen, luojaprinsiipin omakseen valitsemaan keskukseen nähden. Siksi ne olivat myös kirkkoisien hyväksymiä.

Pohjoismaiden kartta, Olaus Magnus 1593.

Islannin kartta ympäröivine hirviöineen, Abraham Ortelius 1570.

Hirviökarttojen railakkaasta perinteestä on osin kiittäminen roomalaista kirjailija-luonnontieteilijä Plinius vanhempaa (23-79 jKr.) ja hänen teostaan Naturalis historia (77), jossa hän systemaattisesti esitteli ja luokitteli kaksikymmentä maailman laita-alueilla asuvaa hirviölajia. Tulevina vuosisatoina hänen innoittamansa kartoittajat kuvasivat, että esimerkiksi albanialaiset olivat pöllönsilmäisiä ja jo lapsena harmaahapsisia ja että Intiassa jylläsivät parrakkaat naiset sekä suuttomat ja koirapäiset hirviöt.

Kauhukuvasto eli kartoissa 1600-luvulle asti, kunnes vähitellen kartat malitillistuivat. Villeimmätkin periferiat kävivät vain valkoisiksi länteiksi, kunnes nekin täyttyivät demystifioivalla informaatiolla. Maailman keskipisteenä oleminen oli silti edelleen jokaisen keskuksen unelma ja oikeutetulta tuntunut vaatimus. 1800-luvulla tämä yhdistyi kansallisvaltio-aatteeseen, jolloin alkoi kilpailu "maailmaa jakavan" nollameridiaanin sijoittamisesta.

Meridiaanimittelön melskeissä lähes jokainen Euroopan ja Amerikan valtio veti nollameridiaaninsa pääkaupunkinsa, tai joissain tapauksessa tärkeimmän observatorionsa, kautta. Myös Suomi, vaikkakaan ei ollut itsenäinen valtio, oli mukana pelissä; nollameridiaanimme kulki tietysti Helsinginniemellä. Lopulta 1884 pidettiin kansainvälinen meridiaanikonferenssi, jossa maaginen maailmanhalkaisija määritettiin brittien riemuksi Lontoon liepeillä sijaitsevan Greenwichin observatorion mukaisesti.

Silti edelleen nykyisinkin maailman keskusasemasta kilpaillaan. Maailmankarttojen keskellä on aina se manner tai maa, jossa ne ovat myynnissä.

(Kirjoituksen innoittajana ja lähteenä on käytetty Ari Turusen artikkelia Meidän maailmamme: me ja muut kartografiassa, Kosmopolis Vol.23:4/93)