Kasakallio: Helsingin uusi "Koli"

Ja sinertävänä muurina kohosi metsänraja, laakeina laineina soi salo taivasta vasten... Helsingin upouusi 56. kaupunginosa, jolle on sepitetty nimi "Salmenkallio". Lähimmälle metroasemalle on linnuntietä kolme kilometriä.

Jaan nyt yhden kaikkien aikojen mielipaikoistani, joka on ollut aina Helsingissä asuneelle eräänlainen kivenheiton päässä aukeava kvanttiloikka. Olen kulkenut sinne kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina, yleensä fillarilla. Milloin olen hytissyt siellä kuutamon hopeoimassa syvälumisessa pakkasillassa, milloin viettänyt kesäyötä nuotiolla, ympärilläni lentelevää kehrääjää katsellen ja sen hyristelyä kuunnellen, milloin kohdannut siellä helletuulten nosteessa liitelevän ritariperhosen tai kokenut myöhäissyksyn varhaisaamun veitsellä leikattavan hernerokkasumun, milloin tuijottanut vuoden lyhyimmän yön jo alkuunsa keskeyttävää punakehräistä auringonnousua, lokakuisen ruskan monenkirjavaa tilkkutäkkiä tai huhtikuisen keskipäivän armottoman kirkasta ja alastonta valovyöryä. Aina olen kohottunut, aina olen syventynyt, koskaan en vellonut mitäänsanomattomuuden tylsästi kannattelevassa kuolleessameressä.

Tuo paikka on ollut nyt neljäkymmentä päivää Helsinkiä vuodenvaihteen Anschlussin myötä. Se on entisellä Sipoon rajalla, osa niin sanottua Vantaan kiilaa. Paikka on mäki, lättänöissä oloissamme "vuori" (yli 50 metriä meren pinnasta). Se on osa Porvarinlahdelta Sotunkiin ulottuvaa korkeaa kallioselännejaksoa, jota luonnehtivat karut männiköt ja alarinteiden mustikkamaastot korpijuotteineen. Mäki on ollut muinoin pyhä, sen laella, aurinkoa vastassa, on nimettömän mahtipäällikön kiviröykkiöhauta (eli "hiidenkiuas") pronssikaudelta, 1500 - 500 eKr. Aikojen saatossa laelle kivunnut ihminen on tuonut sen karuuteen kulttuurinseuralaiskasveja: kesällä mäkeä koristavat muun muassa piharatamo, kultapiisku, valkoapila ja hopeahanhikki.

Niin, paikan nimi. Se on merkitty viime vuosien karttoihin Kasakallioksi, mikä on hauska ja kuvaava nimi, jos ajatellaan röykkiöhautaa, mutta joka kadottaa alkuperäisnimen Kasaberget sisällyttämän tiedon mäen roolista muinaisena vainovalkeiden pitopaikkana (kasaberget = "vartiovuori", "roihuvuori"). Vartiopaikkana mäki oli arvossaan joskus 1200-1300 -luvuilla, kun se alta kulki Mustavuoren ja Vuosaaren pohjoispuolitse johtava purjehdusreitti Vartiokylän linnavuorelle. Kasakallio ja lännessä linnuntietä kahdeksan kilometrin päässä oleva Vartiosaari asettuivat portinvartijoiksi, jotka oli ohitettava linnavuorelle pyrkiessään.

Samanlainen ja muinoin saman niminenkin (Kasaberget) oli Tähtitornin vuori Helsingin keskustassa, jonka vartiotulivalmius viritettiin viimeksi Hattujen sotaa varten 1740. Idea oli, että vartiovuorten merkkitulista saatiin viestitysketju. Kasakalliolla perinnettä jatkoi vielä Krimin sodan aikana 1850-luvulla optinen lennätin, jonka perustuksien jäänteitä paikalta edelleen löytää. Optisten lennättimien ketju ulottui pitkin rannikoita Uudestakaupungista Kronstadtiin. Viestit sodankulusta kulkivat kukkulalta toiselle välähdysten muodossa. Kauankohan sanomalta "Ruuti lopussa Uudessakaupungissa" vei aikaa päätyä Kronstadtiin? Varmaan muutamia tunteja, ja kukaties se oli perille saapuessaan saanut jo muodon "Ruutia loputtomiin Uudellamaalla"...

.

Ainakin ensikertalaisen on soveliaan kunnioittavaa ryömiä Kasakalliolle "Tonttuportin" kautta, mikä hioo ylimääräisen city-ylpeyden ja tekee sinuiksi vuoren kanssa. Tästä on huipulle vielä 500 metrin patikointi.

Kaikki Kasakalliolle kiipeävät ihmettelevät sen rinnemetsien suurta luonnontilan astetta, aihkipetäjäistä ja jylhän rikkonaista maastoa, erämaista näkymää, joka on juuri eikä melkein Akseli Gallen-Kallelan kuvastosta. Kallion huipulla koittaa myös hämmästys, sillä maisema on "kolimaisin" mitä pääkaupunkiseudulta löytyy. Näkymä itään on monikerroksinen metsien ja lahtien mosaiikki, jossa on miltei olemattomasti merkkejä ihmisestä. Näyttää kuin huipulta voisi aloittaa kymmenien kilometrien yhtenäisen metsävaelluksen. Tämä on tietenkin suloinen illuusio.

Metsän keskellä näkymättömissä on sipoolaisasutusta ja peltoja. Illan pimennyttä aloittaa loimotuksensa Nesteen Kilpilahden jalostamoiden tulipatsaat, joita voi toki romanttisesti kuvitella itään päin jatkuvan vartiovuorivyön merkkitulina, viestinä vainolaisen uhkaavista liikkeistä... Lännen suuntaan voi kiikaroida Suomenlinnan majakan valosilmää. Jos joku vielä muistaa Sörkan Kurvissa olleet Kansa-talon säävalot (kolme kryptistä värilamppua, joilla oli meteorologinen viestinsä), niin niitäkin saattoi lukea Kasakalliolta.

Tähystys Kasakalliolta kaakkoon. Kaukana horisontissa iso Granön saari, jonka Helsinki osti 1960-luvulla rakentaakseen sinne ydinvoimalan.

Se mikä etenkin on purjehtinut Kasakallion maisemaan, on äkillinen modernisaatio mäen laidalla lännessä ja etelässä. Laaksoon Mustavuoren suunnalle ilmestyi 1990-luvulla jättimäisten teräshuipelojen kahlevankikulkue, suurjännitelinja, mutta se oli vasta alkusoittoa. Muutama vuosi sitten Kasakallion parhaaseen merimaisemaan nousi Vuosaareen massiivinen satama (nyt välittömästi valmistuttuaan viennin ja tuonnin romahduksesta hiljennyt) ja sen johdannaisina pohjoiseen kurottava, uriseva ja kalahteleva rauta- ja maantie sekä Kehä III:n ja Porvoontien risteyksen kaikkea muotokielen harmoniaa vastustava ramppirykelmä.

Luonnonmaiseman arvostajassa ja periferiaterapeutissa muutokset eivät synnytä riemunkiljahduksia, mutta toisaalta maito on jo kaatunut maahan, ja katse voi siksi keskittyä mielenkiintoiseen kontrastiin. Se on paljon kertova. Keskustaminen on hiipinyt, tai todenmukaisemmin hälisevästi puskenut, kansallismaiseman liepeillä ja osaksi sitä. Ihan kuten koko Suomessa.

Periferian viimeiset pakolinnat voivat olla, kuten on laita Kasakallionkin suhteen, rauhoitettuja luonnonsuojelualueita. Saloestetiikkaa sydämelleen haukkova retkeilijä on tähänkin mennessä tiennyt, että hän hakee maisemallista happea placebosta, museosirpaleesta, mutta nyt hänen katseelleen jää yhä kapeneva siivu, jota kaihoisasti vaeltaa. Kyynikko sanoo tällaisen piiritetyn fragmentin nähdessään, että ihmiset saavat mitä ansaitsevat ja siinä kaikki. Yksilöhorisontin ylittävä optimisti, ehkä utopisti, tuumaa puolestaan, että perifeerisyyden ahdistettu linnake on kaikesta huolimatta siemen, ehdottomasti säästettävä hiillos, jota vaalimalla jonkinlainen tasapainon uusi kasvu on jonain päivänä mahdollinen.

Tässä kuvassa näkyy sekä satama että jätevuori. Etualalla haudan rauhoituskyltti, joka on tabula rasa. Mäellä on myös geokätkö.

Lähempi tähystys "Suomen eteläisimmän tunturin" suuntaan. Kyseessä on Vuosaaren entinen kaatopaikka ja läjitysalue, tulevaisuuden arkeologien kiintopiste. Lintubongarit tietävät sen, kuten Kasakallionkin, oivaksi muuttolintujen seurantaan.

Ja tähystys satamaan. Ruskea kokkare on pari kuukautta sitten valmistunut 12-kerroksinen Gatehouse-toimistotalo. Eräänlainen tonttuportti sekin Tullilaitoksineen päivineen.

Peijakkaat painelivat haudan päälle.

Helsingissä jokainen levollinen kolo alkaa olla täytetty tehostamisen loppurynnäköllä. Ihmiset kiertävät kehää kuin häkissä: rakennetun ympäristön melu, tungos, hakkaava kakofoniaestetiikka ja ylitsepirisevä keinovalo kaltereinaan. Olen sitä mieltä, että tässä tilanteessa Kasakalliota, Helsingin ehdottomasti upeimpiin mutta vähiten tunnettuimpiin kuuluvaa luontohelmeä, olisi julmaa olla jakamatta sellaisille huikaisua kaipaaville urbaaniretkeilijöille, jotka eivät sitä tiedä eivätkä ole siellä käyneet, ja joilla on tarvittava ripaus urienmurto- ja vaivannäkövalmiutta sinne suunnata.

Jos kuulut retkivalmiiden kategoriaan, tee itsellesi palvelus ja toimita itsesi ja fillarisi esimerkiksi metrolla Mellunmäkeen, ja aja sieltä Itäväylälle ja jatka sitä kolmisen kilsaa itään, kunnes Kehä III:n risteyshässäkän jälkeen (tähän kohtaan pääsee myös uudella 93 dösälinjalla Itäkeskuksesta) lähtee oikealle pieni Vikkulantie: mene sitä vielä kilsa, kunnes vasemmalla mäen päällä on parkkipaikan tapainen; sieltä löydät metsäpolkun, jota myöten aina ylemmäksi tähdäten, päädyt Kasakalliolle. Mahdolliset eksymisetkin vievät sinut julmetun komeisiin mestoihin, joissa on hyvä hengähtää. Nauti!

Kasakallion sijainti alla Kansalaisen karttapaikan linkkinä:

http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=40000&text=Kasakallion+sijainti&y=6681646&x=2564730&lang=FI

****
Jälkikirjoitus: hetki metsälerin jäänteillä

Retkikuntamme vieraili Kasakalliolla talvenselän taittumisen kunniaksi helmikuisena päivänä. Horisontteihin tähyilyn eli makroperspektiivin ja siihen kytkeytyneen maisemaesteettis-periferiaterapeuttisen kontemplaation jälkeen käänsimme retken sosiaali-arkeologiseen suuntaan ja tutkimme saamamme vinkin pohjalta noin kilometrin päässä sijaitsevan hylätyn irtolaisleirin jäänteitä.

Kasakallion alue on sovelias irtolaisten metsäleireille, koska se on suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon, maastonmuodoiltaan suojaisia "kotkanpesä"-paikkoja tarjoava ja suhteellisen lähellä sivilisaatiota. Ainakin lähempänä Porvarinlahtea metsien miehiä on ollutkin. 1990-luvulla kerrottiin, että he kalastivat lahdella romujollalla ja että heillä oli kumppaninaan koira. Alueen metsäleirit ovat kuitenkin olleet hyvissä kätköissä ja jääneet innokkaaltakin retkeilijältä huomaamatta.

Tällä kertaa ekspeditiomme bongasi tuhoutuneen leirin, joka sijaitsee seuraavalla "vuorella" Kasalta merelle päin. Paikka on Kantarnäsberget, hyvin harvojen kulkema, kesällä käärmeinen, ryteikköisyydessään siellä täällä aarnimainen, monipuolinen metsäsaareke. Paikalla sijainnut leiri on ollut hylättynä jo mahdollisesti vuodesta 2006. Paksu lumi teki havainnonnista erittäin puutteellista, mutta mahdollisti toisaalta unenkaltaiset, yllätykselliset esineputkahdukset. Lumi itsessäänkin oli kuin unta, anomalia ilmastonmuutoksessa, jotain mitä ei viime talvena nähty. Alla jokunen kuva nuukahtaneen leirin esinelöydöistä.

Leiri löytyi lumisesta metsästä "pyykkinarunsa" avulla. Romahtaneet pressurakenteet olivat syvällä lumen alla.

Kääntöveitsessä (tai retkisahassa?) on pitkä terä, mutta se oli jäätynyt kiinni. Kukaan ei jätä tällaisia huvikseen lojumaan jälkeensä, mikä antaa ymmärtää, että leiri on hylätty sekavissa ja mahdollisesti traagisissa merkeissä.

Myrskylyhty on jokaisen pysyvämmän metsäleirin vakiokapistus.

Kattiloitakin kolisi lumen alla useampi. Tämä kelpaisi lukkien ja sääskien luistinradaksi.

Väistämätön näky modernissa metsäleirissä. Eläimet olivat repineet päällimmäisiä pusseja, kaikkiaan jätepussienkerros kieli vuoden parin asumisesta.

Kenkä osui johonkin kovaan... Ja lumesta paljastui masiina, joka kertoo korven yksinäisen mieltymyksestä sanalliseen ilmaisuun. Ehkä lumien sulattua löytyy valmis romaanikäsikirjoitus.