Kruunuvuori - viimeiset ajat ruususen unta

Kruunuvuori, niemi Helsingin Laajasalon länsirannalla, on erikoinen, kaunis ja riipivä paikka. Se on ollut käytännössä eristyksissä ja unohduksissa vuosikymmeniä, kun samaan aikaan ympäröivä Helsinki on tehostunut, täyttynyt ja kiillottunut sen ympärillä. Kruunuvuoreen johtavan pikkutien alku täytyy tietää, muuten kulkija luulee vain menevänsä asuttuun yksityispihaan syrjäisen laajasalolaisen pientaloaluuen perukalla. Kujan perällä oli vielä aiemmin yksityisalue / pääsy kielletty -kyltti, joka varmasti käännytti paikalle erehtyneen satunnaiskulkijan.

Kruunuvuoressa perifeerisyys uhkuu kasvoille, ja sillä on kaksi konkreettista aspektia: komea, jopa aarnimainen luonto ja aavemaiset rauniohuvilat. Alueen nykyhetki on vaikuttava, sen historia dramaattinen ja sen tulevaisuus mullistava. Alue sijaitsee kahden kilonmetrin päässä Katajanokalta ja kolmen kilometrin päässä Senaatintorilta, joten sen säilyminen periferia-enklaavina on pienoinen ihme. Ruususen uni on kuitenkin lopuillaan: Helsingin kaupunginvaltuusto päätti marraskuussa 2008, että Kruunuvuoreen vedetään keskustasta raitioliikennesilta. Sen pitäisi olla valmis viiden vuoden päästä, jolloin myös Kruunuvuoren vieressä oleva, nyt viimeisillään toimiva öljysatama alkaa muutua asuinalueeksi (ks. uutinen linkistä).

http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Helsingin+edustalle+uusi+j%C3%A4ttisilta+Kruununhaasta+Laajasaloon/1135241040651

Heti Kruunuvuoreen vievän kärrypolun alussa kasvaa Helsingin ainoa yhtenäinen metsälehmusmetsikkö. Jyrkän nousun jälkeen kulkija laskeutuu suojaiseen laaksoon, jonka pohjalla lepää jo edellä mainittu lampi. Ympäristökeskuksen luontotietojärjestelmä kirjoittaa siitä näin: "Kohde on upea, suorastaan erämainen lampi, jota ympäröivät vesirajan tuntuman vaihtelevan levyiset nevat ja kapeat rämemäisetkin osuudet sekä erityyppiset korpisuot ja uloinna vaikuttavan järeäpuustoiset, liki luonnontilaiset metsät. Vedessä kasvavat mm. pohjanlumme ja pikkuvesiherne, reunussoilla mm. jouhisara, riippasara, pyöreälehtikihokki, raate, vehka, muurain, isokarpalo ja suopursu."

Lammella ollessaan ei uskoisi, että ihan vieressä levittäytyy avoin merimaisema ja jyhkeät avokalliorannat. Mutta näin on, ja se selittää, miksi alueeseen on tunnettu jo varhain vetoa. Kruunuvuori on ollut monissa käsissä. Alue lohkaistiin Uppbyn tilasta Johan Cygnaeukselle (kansakoululaitoksen perustajan Uno Cygnaeuksen pojalle), jolta sen osti 1913 saksalainen konsuli Albert Goldbeck-Löwe (perustamansa Kissinge-yhtiön nimissä). Alueella oli jo valmiiksi huviloita, ja niitä rakennettiin lisää. Elettiin huvilakulttuurin kultavuosia, johon liittyi höyryveneyhteys Pohjoisrantaan. Syyskuussa 1944 saksalaiset häädettiin äkkivaroituksella ja kesäparatiisi pakko-otettiin Neuvostoliiton valtiolle. Siitä tuli SKP:n aktiivijäsenten ja heidän venäläisten aateveljiensä lomapaikka. Sitten kommunistit pistivät alueen "lihoiksi" ehdan kapitalistiseen tyyliin. Kruunuvuoren nykyinen omistaja, vuorineuvos Aarne Aarnion (s. 1917) Palkki Oy, osti alueen vuonna 1955. Hänen intressinään oli kaavoittaa se rakennuskäyttöön. Vuonna 1968 laadittu rakennussuunnitelma sisälsi jopa 12-kerroksisia tornitaloja. Kaupunki ei kuitenkaan halunnut suostua moiseen, koska syrjäinen kolkka oli kaukana kunnollisesta infrasta, jonka rakentaminen ei olisi ollut mikään pikkujuttu. Aarnio ehdotti rakentamista uudelleen 1977. Ja uudelleen 1982, nyt kevennetyllä kerrosalalla. Ja vielä kerran 1998. Kaupunki nihkeili edelleen, koska sen huomio oli jo kiinnittynyt öljysataman alueen tulevaan käyttöön. Tässä pattitilanteessa ollaan vieläkin: yli 90-vuotias vuorineuvos omistaa alueen, mutta ei voi tehdä sillä mitään. Rakennuskaavaa odotellessa alueen kymmenkunta huvilaa ovat saaneet rapistua, kukin hieman eri tahtia. Nyt yli puolet niistä on pelkkiä raunioita.

Kruunuvuoren alueesta pitäisi ilmestyä tänä vuonna kaupunginmuseon julkaisema historiikki. Sen kirjoittaja on Minna Torppa ja kuvapuolesta vastaa Aurora Reinhard. Noin kolmeakymmentä entistä kruunuvuorelaista haastatellut Torppa kertoo, että joillekin haastatelluista alueen nykytilan näkeminen on tuottanut painajaisunia. Vahva fiilis Kruunuvuoresta kyllä tulee: toisaalta raivostuttaa rakennusperinnön pilaaminen, toisaalta ihastuttaa näyttävä, avoimesti valtaansa juhliva luonto sekä kontrasti lähellä näkyvään Helsingin keskustaan. Raunioiden pysähtyneisyys valaa ympärilleen suloisenkatkeraa auransa, jossa yhdistyvät uhkaavuus, haavoittuvuus, täydellinen avoimuus ja seesteisyys, ja ennen kaikkea tilapäisyyden omalla tavallaan humoristinen salavirne.

Retkikuntamme vieraili 25. helmikuuta Kruunuvuoressa, josta tuomisina alla oleva kuvakooste. Kamera tuotti joihinkin kuviin mystisen vaaleanpunaisen reunusraidan, josta pahoittelut.

Stadia voisi melkein rapsuttaa, niin lähellä se on Kruunuvuorta. Kuva alueen etelälaidalta, jossa kulkee pian lakkautettavan öljysataman raja-aita.

Kruunmuvuoren päätiellä ei ole vilskettä.

Kruunuvuorella on yksi Helsingin harvoista lammista. Kesäisin se on mustavetinen ja lumpeinen.

Uusrenessanssityylinen Villa Hellebo on 1800-luvulta. Kruunuvuoren paremmin säilyneitä rakennuksia.

Alueen aiemman omistajan saksalaisen liikemies Albert Goldbeck-Löwen huvila, ns. Villa Kissinge. Jossain pihalla lumen alla on Makki-koiran hautakivi vuodelta 1903.

Yksityiskohta kauppaneuvoksen huvilasta.

Edes intiaanipäälliköstä ei ollut talon pelastajaksi.

Peiliovi on käynyt konttausportiksi Lilla Kronbergiin.

Tämä pieni kesäpaikka on vielä kondiksessa.

Villa Kronberg kaipaisi pientä laittoa.

Pyykkikota lammen rannalla, jossa muun muassa Hertta Kuusinen on pessyt vermeitään.

Joku poltti tästä pari vuotta sitten isohkon punaisen huvilan, Villa Hålvikin.

Kukahan näistäkin ikkunoista aikoinaan katseli?

Tästä ikkunasta katselee yksinäinen kenkäressu.

Omaperäistä arkkitehtuuria.

Paremmat räystäät ja hirrelle ei olisi käynyt näin sammaleisesti.

Puolikas taloa. Tai ehkä pikemminkin kolmannes.

... Mutta vaikka talo on vailinnainen, sen terassipaikka saa täydet pisteet.

Vihta olisi, mutta ei saunojia.

Vaatimaton hirsirakennus oli alkujaan tsaarinaikainen säähavaintoasema, joka siirrettiin nykyiselle paikalleen noin vuosisata sitten viereiseltä kalliolta eli Kruunuvuorelta.

Hyyskä ei nähne ensi joulua pystypäin.

Pusikot valtaavat pihapiirejä.

Koska virta katkesi?

Tämä jengi vissiin empii sisälle menoa. Ihan viisasta, sillä luhistumisvaara on ilmeinen.

Tämä mökki syntyi entisestä kanalasta.

Kruunuvuoren kallioisia rantoja. Pohjoisessa Kulosaari kasinonsa ja Lars Sonckin piirtämän hotellin (nykyinen Wihuri Oy:n pääkonttori) kera.

Mansarditalon fasadi...

... ja sen kaksi kerrosta toisesta suunnasta.

Tässä oli vielä muutama vuosi sitten paanukattoinen näköalapaviljonki, mutta ajan hammas on armoton. Alhaalla rannassa oli 1941 ankkurissa saksalainen torpedoveneiden emäalus, jonka päällystö asui huviloissa. Horisontissa Herttoniemenrantaa.

Tämä talo vaikuttaa olleen ympärivuotisesti asuttu 1980-luvun lopulle asti.

Lehtiarkistot hajallaan. Osoitetiedoista päätellen asukas oli rouvashenkilö nimeltä Siiri.

Moni itä-helsinkiläinen muistaa vielä Tildun.

Siiri ei palellut...

... eikä ollut kuivin suin.

... Mutta mihin hänelle tuli niin kiire, että kukkaro ja villasukat jäivät kyydistä?

Heteka levähdystä varten. Muistipapereissa oli houreisia merkintöjä, joista tutkimusretkeilijä ei saanut selvää.

Paljonko päivässä ja mihin vaivaan?

Palaneen talon pihamökki.

Valo heitti viittansa henkariin.

Lammen eteläpää muuttuu nevaksi ja viimein soiseksi ryteiköksi. Muinoin lammen ympäri pidettiin juoksukilpailuja lapsille. Helsingin olympialaisten aikaan kommunistit saivat Emil Zatopekin lammenympärijuoksuun.

Kruunuvuoren itäosassa on korkeat avokalliot ja kalliometsää. Laidoilla on lohkareikkoja.


Kruunuvuoressa on melkoisia puumahtavuuksia. Yksityismaana se on ollut kaupungin metsänhoidon ulottumattomissa.

Vielä ovat hiljaisia pihapiirit...

Mutta edistyksen ja modernismin keihäänkärki ei ole kaukana. Kuvassa Merihakaa Kruunuvuoren kallioylängöltä nähtynä. 2010-luvulla kerrostaloja nousee aivan liki Kruunuvuorta.

Lisäys (30.11.11.): Kruunuvuoreen syyskuussa 2011 tehtyä täydennysretkeä voi silmäillä täällä:

http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2011/09/taas-yha-notkahtaneempi-kruunuvuori.html

Peittääkö maa nahalla vai tehdä kengät?

Tiibetinbuddhalainen opetus kysyy, että jos koko seudun maaperä on terävien okaiden vallassa, niin kumpi kannattaa: yrittää peittää koko maa nahalla vaiko tehdä kengät ja kävellä minne vain ongelmitta.

Maanläheiseksi kielikuvaksi kääräisty viisaus viittaa siihen, että hyödyttääkö yrittää muuttaa koko ympäröivä todellisuus mieleisekseen vai olisiko sittenkin kätevämpää ja realistisempaa koulia oma mielensä sellaiseksi, etteivät muutokset ulkoisissa olosuhteissa sitä horjuta.

Yllä esitetty Dharma-opetus tulee usein mieleeni kun kohtaan hyökyaaltomaisesti yli tienoiden syydetyn katuvalaisun. Ainakin Helsingissä jokainen neliömetri öistä maaperää yritetään todellakin peittää: valoteholla, lukseilla. Kun toinen vaihtoehto olisi, että öinen kävelijä ottaa taskulampun kauniiseen käteensä ja kävelee minne haluaa. Että autoilija sytyttää ajovalonsa, pyöräilijä oman lyhtynsä. Se hetki ja paikka missä valoa tarvitaan, olisi näin valaistu.

Aihe tuli erityisen vahvasti mieleeni, kun luin viime viikolla Helsingin Sanomista (15.2.), että Helsingin kaikki katulamput tulevat muutamassa vuodessa olemaan suurpainelamppuja. Tällä hetkellä 47 000 lamppua 81 000:sta on vielä vanhaa mallia, jotka antavat valkoista, spektrin kaikki värit sisältävää valoa. Suurpainelamput ovat niitä räikeitä oransseja lamppuja, joiden valossa ihmissilmä ei näe värejä luonnollisesti.

http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Helsinki+joutuu+vaihtamaan+kaikki+katulamput+uusiin/1135243555549

Taustalla on EU-direktiivi, jonka myötä koko Suomi ryhtyy satoja miljoonia euroja maksavaan, suomalaisen yön oksennuksen ja ruosteliemen sävyiseksi värjäävään jättiläiskampanjaan. Hanketta on perusteltu energiatehokkuudella. Tämä vesittyy pitkälti jo sillä, että valaisun tehoa ollaan nostamassa. Direktiivin voisi luokitella ongelmajätteeksi ja käsitellä sen mukaisesti.

Maita ja mantuja ollaan peittämässä nahalla, vaikka okaista selviäisi kengillä.

Maailmannavat ja periferian hirviöt

Egon luontona on nähdä itsensä tapahtumien ja tilan keskipisteenä. Sama pätee eri kulttuureihin. Niin kauan kuin niitä on ollut, on myös ollut vallalla egosentrismistä kumpuava käsitys, jonka mukaan oma kulttuuri ja sen fyysinen keskus on universumin ydin, maailmannapa. Sen ulkopuolella levittäytyy periferia toissijaisena, outona, epäilyttävänä ja jäsentymättömänä, usein kaamena ja vaarallisena. Teologisesti ajateltuna keskus on nähty pyhänä, oikeana ja totena, "Jumalan maana", siinä missä periferia kaaoksen piirinä ja hirviöiden sikiämissijana. Periferian barbaarisuuden on katsottu lisääntyvän sitä mukaan, mitä kauemmaksi keskuksesta mennään.

Babylonialaisille maailman keskipiste oli Baabelin torni, kreikkalaisille Delfoin temppelissä ollut kartiomainen kivi (omfalos), roomalaisille Roomassa Palatinus-kukkulan uhripaikka, arabeille Kaaban musta kivi Mekassa, kiinalaisille Taivaan Temppeli Pekinigissä, juutalaisille Jahven temppeli Jerusalemin Moriahin vuorella ja kristityille Solomonin temppeli niin ikään Jerusalemissa. Et cetera.

Omaa keskusta ylistävä, "ylevän geometriaa" edustava jaottelu sai näkyvän hahmonsa kartografian myötä. Jo tiettävästi maailman vanhin säilynyt maailmankartta, joka piirrettiin 500-luvulla eKr. Babyloniassa, asettaa Babylonin kaupungin kaikkeuden keskipisteeksi. Keskiaikainen maailmankarttamalli, jota kutsuttiin nimellä "mappaemundi", sai alkunsa Isidoren kartasta 600-luvulla ja pani pääpainonsa puhtaan maantieteellisen funktion sijasta karttakuvitukseen. Piirtäjät alkoivat kilpailla sillä, kuinka kammottavia hirviöitä ja demoneita he keksivät periferioiden somistukseksi.

Kuvat vastenmielisistä olennoista alleviivasivat iskevästi tuntemattomien laita-alueiden vastakohtaisuutta ja kaikkinaista alempiarvoisuutta sivistyneeseen, luojaprinsiipin omakseen valitsemaan keskukseen nähden. Siksi ne olivat myös kirkkoisien hyväksymiä.

Pohjoismaiden kartta, Olaus Magnus 1593.

Islannin kartta ympäröivine hirviöineen, Abraham Ortelius 1570.

Hirviökarttojen railakkaasta perinteestä on osin kiittäminen roomalaista kirjailija-luonnontieteilijä Plinius vanhempaa (23-79 jKr.) ja hänen teostaan Naturalis historia (77), jossa hän systemaattisesti esitteli ja luokitteli kaksikymmentä maailman laita-alueilla asuvaa hirviölajia. Tulevina vuosisatoina hänen innoittamansa kartoittajat kuvasivat, että esimerkiksi albanialaiset olivat pöllönsilmäisiä ja jo lapsena harmaahapsisia ja että Intiassa jylläsivät parrakkaat naiset sekä suuttomat ja koirapäiset hirviöt.

Kauhukuvasto eli kartoissa 1600-luvulle asti, kunnes vähitellen kartat malitillistuivat. Villeimmätkin periferiat kävivät vain valkoisiksi länteiksi, kunnes nekin täyttyivät demystifioivalla informaatiolla. Maailman keskipisteenä oleminen oli silti edelleen jokaisen keskuksen unelma ja oikeutetulta tuntunut vaatimus. 1800-luvulla tämä yhdistyi kansallisvaltio-aatteeseen, jolloin alkoi kilpailu "maailmaa jakavan" nollameridiaanin sijoittamisesta.

Meridiaanimittelön melskeissä lähes jokainen Euroopan ja Amerikan valtio veti nollameridiaaninsa pääkaupunkinsa, tai joissain tapauksessa tärkeimmän observatorionsa, kautta. Myös Suomi, vaikkakaan ei ollut itsenäinen valtio, oli mukana pelissä; nollameridiaanimme kulki tietysti Helsinginniemellä. Lopulta 1884 pidettiin kansainvälinen meridiaanikonferenssi, jossa maaginen maailmanhalkaisija määritettiin brittien riemuksi Lontoon liepeillä sijaitsevan Greenwichin observatorion mukaisesti.

Silti edelleen nykyisinkin maailman keskusasemasta kilpaillaan. Maailmankarttojen keskellä on aina se manner tai maa, jossa ne ovat myynnissä.

(Kirjoituksen innoittajana ja lähteenä on käytetty Ari Turusen artikkelia Meidän maailmamme: me ja muut kartografiassa, Kosmopolis Vol.23:4/93)

Kasakallio: Helsingin uusi "Koli"

Ja sinertävänä muurina kohosi metsänraja, laakeina laineina soi salo taivasta vasten... Helsingin upouusi 56. kaupunginosa, jolle on sepitetty nimi "Salmenkallio". Lähimmälle metroasemalle on linnuntietä kolme kilometriä.

Jaan nyt yhden kaikkien aikojen mielipaikoistani, joka on ollut aina Helsingissä asuneelle eräänlainen kivenheiton päässä aukeava kvanttiloikka. Olen kulkenut sinne kaikkina vuoden- ja vuorokaudenaikoina, yleensä fillarilla. Milloin olen hytissyt siellä kuutamon hopeoimassa syvälumisessa pakkasillassa, milloin viettänyt kesäyötä nuotiolla, ympärilläni lentelevää kehrääjää katsellen ja sen hyristelyä kuunnellen, milloin kohdannut siellä helletuulten nosteessa liitelevän ritariperhosen tai kokenut myöhäissyksyn varhaisaamun veitsellä leikattavan hernerokkasumun, milloin tuijottanut vuoden lyhyimmän yön jo alkuunsa keskeyttävää punakehräistä auringonnousua, lokakuisen ruskan monenkirjavaa tilkkutäkkiä tai huhtikuisen keskipäivän armottoman kirkasta ja alastonta valovyöryä. Aina olen kohottunut, aina olen syventynyt, koskaan en vellonut mitäänsanomattomuuden tylsästi kannattelevassa kuolleessameressä.

Tuo paikka on ollut nyt neljäkymmentä päivää Helsinkiä vuodenvaihteen Anschlussin myötä. Se on entisellä Sipoon rajalla, osa niin sanottua Vantaan kiilaa. Paikka on mäki, lättänöissä oloissamme "vuori" (yli 50 metriä meren pinnasta). Se on osa Porvarinlahdelta Sotunkiin ulottuvaa korkeaa kallioselännejaksoa, jota luonnehtivat karut männiköt ja alarinteiden mustikkamaastot korpijuotteineen. Mäki on ollut muinoin pyhä, sen laella, aurinkoa vastassa, on nimettömän mahtipäällikön kiviröykkiöhauta (eli "hiidenkiuas") pronssikaudelta, 1500 - 500 eKr. Aikojen saatossa laelle kivunnut ihminen on tuonut sen karuuteen kulttuurinseuralaiskasveja: kesällä mäkeä koristavat muun muassa piharatamo, kultapiisku, valkoapila ja hopeahanhikki.

Niin, paikan nimi. Se on merkitty viime vuosien karttoihin Kasakallioksi, mikä on hauska ja kuvaava nimi, jos ajatellaan röykkiöhautaa, mutta joka kadottaa alkuperäisnimen Kasaberget sisällyttämän tiedon mäen roolista muinaisena vainovalkeiden pitopaikkana (kasaberget = "vartiovuori", "roihuvuori"). Vartiopaikkana mäki oli arvossaan joskus 1200-1300 -luvuilla, kun se alta kulki Mustavuoren ja Vuosaaren pohjoispuolitse johtava purjehdusreitti Vartiokylän linnavuorelle. Kasakallio ja lännessä linnuntietä kahdeksan kilometrin päässä oleva Vartiosaari asettuivat portinvartijoiksi, jotka oli ohitettava linnavuorelle pyrkiessään.

Samanlainen ja muinoin saman niminenkin (Kasaberget) oli Tähtitornin vuori Helsingin keskustassa, jonka vartiotulivalmius viritettiin viimeksi Hattujen sotaa varten 1740. Idea oli, että vartiovuorten merkkitulista saatiin viestitysketju. Kasakalliolla perinnettä jatkoi vielä Krimin sodan aikana 1850-luvulla optinen lennätin, jonka perustuksien jäänteitä paikalta edelleen löytää. Optisten lennättimien ketju ulottui pitkin rannikoita Uudestakaupungista Kronstadtiin. Viestit sodankulusta kulkivat kukkulalta toiselle välähdysten muodossa. Kauankohan sanomalta "Ruuti lopussa Uudessakaupungissa" vei aikaa päätyä Kronstadtiin? Varmaan muutamia tunteja, ja kukaties se oli perille saapuessaan saanut jo muodon "Ruutia loputtomiin Uudellamaalla"...

.

Ainakin ensikertalaisen on soveliaan kunnioittavaa ryömiä Kasakalliolle "Tonttuportin" kautta, mikä hioo ylimääräisen city-ylpeyden ja tekee sinuiksi vuoren kanssa. Tästä on huipulle vielä 500 metrin patikointi.

Kaikki Kasakalliolle kiipeävät ihmettelevät sen rinnemetsien suurta luonnontilan astetta, aihkipetäjäistä ja jylhän rikkonaista maastoa, erämaista näkymää, joka on juuri eikä melkein Akseli Gallen-Kallelan kuvastosta. Kallion huipulla koittaa myös hämmästys, sillä maisema on "kolimaisin" mitä pääkaupunkiseudulta löytyy. Näkymä itään on monikerroksinen metsien ja lahtien mosaiikki, jossa on miltei olemattomasti merkkejä ihmisestä. Näyttää kuin huipulta voisi aloittaa kymmenien kilometrien yhtenäisen metsävaelluksen. Tämä on tietenkin suloinen illuusio.

Metsän keskellä näkymättömissä on sipoolaisasutusta ja peltoja. Illan pimennyttä aloittaa loimotuksensa Nesteen Kilpilahden jalostamoiden tulipatsaat, joita voi toki romanttisesti kuvitella itään päin jatkuvan vartiovuorivyön merkkitulina, viestinä vainolaisen uhkaavista liikkeistä... Lännen suuntaan voi kiikaroida Suomenlinnan majakan valosilmää. Jos joku vielä muistaa Sörkan Kurvissa olleet Kansa-talon säävalot (kolme kryptistä värilamppua, joilla oli meteorologinen viestinsä), niin niitäkin saattoi lukea Kasakalliolta.

Tähystys Kasakalliolta kaakkoon. Kaukana horisontissa iso Granön saari, jonka Helsinki osti 1960-luvulla rakentaakseen sinne ydinvoimalan.

Se mikä etenkin on purjehtinut Kasakallion maisemaan, on äkillinen modernisaatio mäen laidalla lännessä ja etelässä. Laaksoon Mustavuoren suunnalle ilmestyi 1990-luvulla jättimäisten teräshuipelojen kahlevankikulkue, suurjännitelinja, mutta se oli vasta alkusoittoa. Muutama vuosi sitten Kasakallion parhaaseen merimaisemaan nousi Vuosaareen massiivinen satama (nyt välittömästi valmistuttuaan viennin ja tuonnin romahduksesta hiljennyt) ja sen johdannaisina pohjoiseen kurottava, uriseva ja kalahteleva rauta- ja maantie sekä Kehä III:n ja Porvoontien risteyksen kaikkea muotokielen harmoniaa vastustava ramppirykelmä.

Luonnonmaiseman arvostajassa ja periferiaterapeutissa muutokset eivät synnytä riemunkiljahduksia, mutta toisaalta maito on jo kaatunut maahan, ja katse voi siksi keskittyä mielenkiintoiseen kontrastiin. Se on paljon kertova. Keskustaminen on hiipinyt, tai todenmukaisemmin hälisevästi puskenut, kansallismaiseman liepeillä ja osaksi sitä. Ihan kuten koko Suomessa.

Periferian viimeiset pakolinnat voivat olla, kuten on laita Kasakallionkin suhteen, rauhoitettuja luonnonsuojelualueita. Saloestetiikkaa sydämelleen haukkova retkeilijä on tähänkin mennessä tiennyt, että hän hakee maisemallista happea placebosta, museosirpaleesta, mutta nyt hänen katseelleen jää yhä kapeneva siivu, jota kaihoisasti vaeltaa. Kyynikko sanoo tällaisen piiritetyn fragmentin nähdessään, että ihmiset saavat mitä ansaitsevat ja siinä kaikki. Yksilöhorisontin ylittävä optimisti, ehkä utopisti, tuumaa puolestaan, että perifeerisyyden ahdistettu linnake on kaikesta huolimatta siemen, ehdottomasti säästettävä hiillos, jota vaalimalla jonkinlainen tasapainon uusi kasvu on jonain päivänä mahdollinen.

Tässä kuvassa näkyy sekä satama että jätevuori. Etualalla haudan rauhoituskyltti, joka on tabula rasa. Mäellä on myös geokätkö.

Lähempi tähystys "Suomen eteläisimmän tunturin" suuntaan. Kyseessä on Vuosaaren entinen kaatopaikka ja läjitysalue, tulevaisuuden arkeologien kiintopiste. Lintubongarit tietävät sen, kuten Kasakallionkin, oivaksi muuttolintujen seurantaan.

Ja tähystys satamaan. Ruskea kokkare on pari kuukautta sitten valmistunut 12-kerroksinen Gatehouse-toimistotalo. Eräänlainen tonttuportti sekin Tullilaitoksineen päivineen.

Peijakkaat painelivat haudan päälle.

Helsingissä jokainen levollinen kolo alkaa olla täytetty tehostamisen loppurynnäköllä. Ihmiset kiertävät kehää kuin häkissä: rakennetun ympäristön melu, tungos, hakkaava kakofoniaestetiikka ja ylitsepirisevä keinovalo kaltereinaan. Olen sitä mieltä, että tässä tilanteessa Kasakalliota, Helsingin ehdottomasti upeimpiin mutta vähiten tunnettuimpiin kuuluvaa luontohelmeä, olisi julmaa olla jakamatta sellaisille huikaisua kaipaaville urbaaniretkeilijöille, jotka eivät sitä tiedä eivätkä ole siellä käyneet, ja joilla on tarvittava ripaus urienmurto- ja vaivannäkövalmiutta sinne suunnata.

Jos kuulut retkivalmiiden kategoriaan, tee itsellesi palvelus ja toimita itsesi ja fillarisi esimerkiksi metrolla Mellunmäkeen, ja aja sieltä Itäväylälle ja jatka sitä kolmisen kilsaa itään, kunnes Kehä III:n risteyshässäkän jälkeen (tähän kohtaan pääsee myös uudella 93 dösälinjalla Itäkeskuksesta) lähtee oikealle pieni Vikkulantie: mene sitä vielä kilsa, kunnes vasemmalla mäen päällä on parkkipaikan tapainen; sieltä löydät metsäpolkun, jota myöten aina ylemmäksi tähdäten, päädyt Kasakalliolle. Mahdolliset eksymisetkin vievät sinut julmetun komeisiin mestoihin, joissa on hyvä hengähtää. Nauti!

Kasakallion sijainti alla Kansalaisen karttapaikan linkkinä:

http://kansalaisen.karttapaikka.fi/linkki?scale=40000&text=Kasakallion+sijainti&y=6681646&x=2564730&lang=FI

****
Jälkikirjoitus: hetki metsälerin jäänteillä

Retkikuntamme vieraili Kasakalliolla talvenselän taittumisen kunniaksi helmikuisena päivänä. Horisontteihin tähyilyn eli makroperspektiivin ja siihen kytkeytyneen maisemaesteettis-periferiaterapeuttisen kontemplaation jälkeen käänsimme retken sosiaali-arkeologiseen suuntaan ja tutkimme saamamme vinkin pohjalta noin kilometrin päässä sijaitsevan hylätyn irtolaisleirin jäänteitä.

Kasakallion alue on sovelias irtolaisten metsäleireille, koska se on suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon, maastonmuodoiltaan suojaisia "kotkanpesä"-paikkoja tarjoava ja suhteellisen lähellä sivilisaatiota. Ainakin lähempänä Porvarinlahtea metsien miehiä on ollutkin. 1990-luvulla kerrottiin, että he kalastivat lahdella romujollalla ja että heillä oli kumppaninaan koira. Alueen metsäleirit ovat kuitenkin olleet hyvissä kätköissä ja jääneet innokkaaltakin retkeilijältä huomaamatta.

Tällä kertaa ekspeditiomme bongasi tuhoutuneen leirin, joka sijaitsee seuraavalla "vuorella" Kasalta merelle päin. Paikka on Kantarnäsberget, hyvin harvojen kulkema, kesällä käärmeinen, ryteikköisyydessään siellä täällä aarnimainen, monipuolinen metsäsaareke. Paikalla sijainnut leiri on ollut hylättynä jo mahdollisesti vuodesta 2006. Paksu lumi teki havainnonnista erittäin puutteellista, mutta mahdollisti toisaalta unenkaltaiset, yllätykselliset esineputkahdukset. Lumi itsessäänkin oli kuin unta, anomalia ilmastonmuutoksessa, jotain mitä ei viime talvena nähty. Alla jokunen kuva nuukahtaneen leirin esinelöydöistä.

Leiri löytyi lumisesta metsästä "pyykkinarunsa" avulla. Romahtaneet pressurakenteet olivat syvällä lumen alla.

Kääntöveitsessä (tai retkisahassa?) on pitkä terä, mutta se oli jäätynyt kiinni. Kukaan ei jätä tällaisia huvikseen lojumaan jälkeensä, mikä antaa ymmärtää, että leiri on hylätty sekavissa ja mahdollisesti traagisissa merkeissä.

Myrskylyhty on jokaisen pysyvämmän metsäleirin vakiokapistus.

Kattiloitakin kolisi lumen alla useampi. Tämä kelpaisi lukkien ja sääskien luistinradaksi.

Väistämätön näky modernissa metsäleirissä. Eläimet olivat repineet päällimmäisiä pusseja, kaikkiaan jätepussienkerros kieli vuoden parin asumisesta.

Kenkä osui johonkin kovaan... Ja lumesta paljastui masiina, joka kertoo korven yksinäisen mieltymyksestä sanalliseen ilmaisuun. Ehkä lumien sulattua löytyy valmis romaanikäsikirjoitus.